Yksinäinen nuoruus

Periaatteessa mulla meni nuoruus aivan kuten sinulla. En ryypännyt, bilettänyt tms. En tee noita asioita nykyäänkään. Jotain kavereita on ollut ja mennyt, seurustelua en ole kokeillut. Nykyään on tietty opiskelut hoidettu ja toivottavasti löytyisi töitäkin joskus.

En osaa sanoa, kuinka paljosta olen jäänyt paitsi. Välillä tuntuu, ettei minulla ole koskaan "elämää" ollutkaan, ja se ahdistaa ajoittain, mutta nykyään aina vain vähemmän. En jaksa enää välittää asiasta. Kai tämä on se minun paikkani elämässä.

mies 28

sitä se nettimaailma tekee.

Sanon sinulle jo hieman vanhempana: et ole menettänyt kerrassaan mitään, kun et ole rypenyt nuoruuttasi. Moni on kokillut kaikkea: ryyppäämistä, suhteita mutta se tyhjyys ja lisänä matkan varella takkiin kertynyt pettymys ja rukkinäsyys ovat heilläkin seuralaisina. Olet vielä nuori muttta nyt aikuisena sinulla on enemmän kypsyyttä ja ymmärrystä. Löydät vielä en kumppanisikin.

Täysin samanlainen tarina. Olen 23-vuotta eikä kavereita ole ollut ylä-asteen jälkeen (ja ylä-asteellakin kaverit olivat vain KOULUkavereita).

Sinällään nyt en välttämättä olisikaan kaivannut mitään örveltämistä, mutta olisi se ollut varmasti ihan mukava viettää hauskaa opiskelukavereiden kanssa yms. Minullakin aika on mennyt koulujuttujen parissa yksin, koneella ja salilla. Eipä ole ollut hyötyä edes siitä, että yksinäisenä käytin paljon aikaa opintoihin ja sain hyviä arvosanoja, kun sosiaaliset taidot ovat jäänet niin heikoiksi ettei parhaisiin työpaikkoihin pääse.

Olen huomannut, että ei kannata keskityä siihen mitä on menettänyt vaan yrittää tehdä huomisesta parempi.

Elämää ja erotiikkaa, luotiin meidät opiskelemaan, kaikki muu on pelkkää
retoriikkaa, sen kun sinut vielä saisin oppimaan. Ja kunpa olisin ittekki oppinut
aikoinaan totuuden tuon.

Nuorihan tuota olet vielä kokemaan nuoruuden kohelluksia. Mulla oli ensimmäinen (ainoa) seurustelukokeilu 26-vuotiaana. Eipä tässä paljoa enää ole elämältä suuria odotuksia kun ikää on 33 vuotta. Elämän ehtoopuolella olen ja painin ahdistuneisuuden, pakkoneuroosien yms. kanssa. Ihme kyllä osittain olen jopa mukana työelämässä. Mielenterveys alkoi voimakkaasti pirstaloitua noin 27-vuotiaana. Parin viikon päästä seuraava lääkäriaika ja lääkekatsaus. Eipä tässä oikein uskalla enää toivoa seurustelukumppaniakaan. Ujous estää lähestymästä kiinnostavia naisia ja naiset eivät ole minusta kiinnostuneita. Netistä on etsitty pian 10 vuotta. Saldona pari tapaamista / vuosi. Jos tässä vielä jokunen vuosi olisi elämää edessä, en välttämättä halua elää kovin vanhaksi.

Jos ei ole saumoja löytää kumppania, pitää koettaa elää vain itsensä vuoksi ja pyrkiä mahdollisimman hyvään pössikseen. Kesä menee nauttiessa kesäsäästä, ulkoillessa, autoillessa ja muutaman mukavan harrastuksen parissa.

Iloa ja hyvää kesäpössistä!

Onneksi Jumala rakastaa teitä kaikkia yksinäisiä ihan äärettömästi! Itsellänikin kokemusta yksinäisyydestä, mutta myös bilettämisestä ja päihde&mielenterveysongelmista ja siitä kuinka sellainen elämä hajottaa. Kaikesta sitä on yrittänyt apua etsiä mutta vain Jeesus on täydellinen ratkaisu kaikkeen. Hän voi muuttaa yksinäisimmänkin ihmisen elämän. Mene vaikka johonkin seurakuntaan. Niissä on paljon välittäviä, uskovia ihmisiä, nuoria ja vanhempia. Mutta muista että vaikka jutuisit pettymään johonkin ihmiseen(uskovaan) älä pety Jumalaan!

Samanikäsenä annan sulle vinkin: älä murehdi vaan elä!

Et menetä mitään kun et ole ollut juomassa, bilettämässä tai hengailemassa kaupungilla vaan päinvastoin! Olet paljon fiksumpi kuin tusinateinit, et ole menettänyt aivosolujasi ja muistiasi turhalla alkoholilla läträyksellä tai menettänyt aikaa hengailemalla eli tekemällä ei-mitään.
Itse olen tehnyt tuota ja nuo ovat niitä asioita mitä nykyään kadun. Lopetin sähläämisen ja päätin keskittyä olemaan onnellinen. Keskittymällä itseeni olen tullut onnelliseksi ja nyt kun mulla on kaikki hyvin, voin keskittyä sitten muihinkin ja kuuntelemaan kavereiden murheita jne. :)

Keskity tekemään sitä mikä tekee sut onnelliseksi, älä välitä muista tai mitä muut sanoo! Tee kaikkea mikä saa sut hyvälle tuulelle ja mikä saa sut tuntemaan olosi hyväksi. Älä kuluta kaikkea aikaa netissä hengailuun, eli tekemään ei mitään, vaan käy ulkona, liiku, syö hyvin, lue, kato leffoja, harrasta jne. Ei oo hyvä koko aikaa tehdä samaa asiaa, kaikkea kohtuudella! Eli älä elä vaan tuijottamalla tietokoneen ruutua.

Pyri opiskelemaan just sitä mitä haluut ja menestymään, jos se tekee sut hyvälle mielelle. Jos sä luulet ettei susta oo siihen mitä haluut tehdä, nii mieti miksi. Mitä sä voisit tehdä että susta olis siihen?
Yksinäisenä sun pitää sosialisoitua vähän. Voita sun ujous ja mee juttelemaan ihmisille, vaikka bussipysäkillä. Jos ne vaikuttaa siltä, että niitä ei kiinnosta jutella sun kanssa niin ei se mitään. Ole sinnikäs ja juttele toisille ihmisille. Mee juttelemaan eri ihmisille niin kauan kunnes löytyy jutteluseuraa. Mun päiviä ainakin piristää kun bussipysäkillä ihmiset juttelee niitä näitä säästä sun muusta :)
Tiedän, ettei se ole helppoa, mutta miksei susta olisi siihen?

Ja hei, mihin sä tarvitset seurustelusuhdetta? Jos joku oikea sattuu kohdalle niin mikä ettei, mutta ei sitä tarvitse väkisin etsiä! :) "Teinirakkaus" ei eroa mitenkään Seurustelusuhde väärän ihmisen kanssa loppuu kuitenkin jossain vaiheessa, ja sen jälkeen kaduttaa, että meni uhraamaan aikaansa ja energiaansa ja huomiotaan siihen tyyppiin!

Eli: keskity nyt tekemään itsestäsi onnellinen. Mikä sua estää tekemästä mitä haluat? Sä pystyt kaikkeen, kaikista vastoinkäymisistä pääsee aina yli!

Tää on sun elämän parasta aikaa, jos ei vielä ole, niin tee siitä sitä!

Tämä on aloittajalle:
Tätä nykyajan juhlinta/juomakulttuuria ihannoidaan siksi, ettei se tuntuisi niin hävettävältä ja nololta niistä jotka sitä harrastaa. Ja hyvinhän tuo on onnistunut jos sinustakin se on siistiä. Mennään vaikka 60 vuotta taaksepäin niin niin kylläpä olisi toreilla puhuttu niistä juopoista miehistä ja etenkin naisista.

Jos olisit todella halunnut sekoilla kännissä bileissä/antaa itsesi hyväksikäytettäväksi, olisit todennäköisesti jo jossakin sitä kokeillut. Ei sitä tietenkään kukaan kiellä vieläkään.

Se vaan on jotenkin niin että baarit on täällä Suomessa melkein ainoita tutustumispaikkoja mitä nyt ensin tulee mieleen. MUTTA on niitä muitakin kun alkaa miettimään, missä voisi tavata kaltaisiasi fiksuja ihmisiä.

Kirjastossa, koulussa, piirrustustunneilla, lenkillä, laskettelurinteissä, tanssi/pilates/tai mitä niitä tunteja on :D Niissä nyt ainakin. Tai kirjeenvaihtopalstalla netissä. Tai aloita vaikka harrastamaan valokuvausta ja laita ottamiasi kuvia esille, vaikka ensin nettiin niin ihmiset voisivat tutustuvat sinuun. Voisit myös etsiä uusia ystäviä esimerkiksi musiikkimaun kautta (esim. last.fm) ja sitten tavata heitä keikoilla. Sama musamaku yhdistää yllättävän vahvasti ihmisiä. Ja voisit näiden kautta löytää ihmisen joka oikeasti välittäis susta vaikka näiden samojen mielenkiinnon kohteiden ja ajatusmaailman, eikä seurustelusuhde syntyisi vain ulkonäön tai kaverille näyttämisen halun takia, kuten yleensä. Näissä teinirakkauksissa oikealla rakastumisella on harvoin mitään osuutta.

Mutta ei epätoivoiseksi kannata alkaa ja hankkia epäilyttäviä kavereita, ja kannattaa vähän varoa lenkkipoluillakin kun kaiken maailman tyyppejä tuolla nykyään iltaisin kulkee.

Pitää vaan tehdä paljon eri juttuja ja niin niitä ihmisiä löytyy ihan yllättäen! Olen huomannut, että masentuneena ei halua edes uskoa että joku voisi oikeasti kiinnostua. Niin ei sitä sitten silloin ole mahdollisuuksiakaan.

Entä miksi olet masentunut? Siksikö että joudut odottamaan tuota kouluun pääsyä tai muuta tekemistä? Silloin kyllä eristäytyy helposti jos sen takia tuntee olevansa merkityksetön. Mutta kannattaa ajatella että se on vain tilapäistä! Jos et pääse kouluun, niin tuleehan tuolta maahanmuuttajia tänne ja niillekin löydetään tekemistä jos haluavat, en siis usko että alkuperäiskansalaista jätetään yhteiskunnan ulkopuolelle!

En nyt mitenkään uskonnollista asioita koska en tykkää siitä, mutta olet jonkinlainen pyhä asia likaisessa maailmassa ja jalokivi hiekan seassa. Arvosta itseäsi sellaisena kuin olet mutta älä nyt tuon takia pidä itseäsi parempana tai huonompana kuin toiset, koska se nyt on vaan elämäntapa. Jos saat lisää itsevarmuutta, niin näet asiat uudella tavalla ja voit vaan rauhassa "myhäillä" mitä kaikkea tyhmyyksiä sitä on jäänyt tekemättä :D

Ps. Itse olen 23v (tosin mies) ja olen ollut yksin sen takia kun en ole juonut mummon simaa väkevämpää, mutta en myöskään kulje missään uskonnollisissa piireissä. Olen oikeastaan aina toivonut tutustuvani viestissäsi kuvailtuun persoonaan, mutta olen aina ihmetellyt missä heitä oikeasti tapaisi. Ja kaltaisiasi on muitakin ja paljon. Kuten myös minun kaltaisiani. Pitäisi vain löytää joku keino vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia.
Ei se nörtteily mikään harrastuksista huonoin ole, mutta kieltämättä, pitää tehdä muutakin että asiat muuttuisivat tilanteessasi. Kyllä sä jotain keksit ^^

Mistä päin olet? Olen itsekin todella yksinäinen nuori nyt ja kaipaisin seuraa elämääni, mieluiten juuri sellaisia jotka myös kokevat itsensä yksinäiksi. Et ole kuule missannu vielä yhtään mitään, kaikki on eessä. Jos kehtaat pistää msn niin lisään sut :) niin voidaan jutella :) ja ehkä myös tutustua paremminki t. sinkkumies 92 oulusta

Muakin usein harmittaa, ettei tullut teininä työnnettyä herskaa suoneen ja napsittua essoja. Mennyt koko nuoruus ihan hukkaan. Eihän elämässä ole muuta.

Melko samanlainen nuoruus täälläpäin aloittajan kanssa, olen 22-vuotias mies. Kyllä niitä ns. bileitä ja muita tapaamisia oli mutta hyvin harvoin, viimeisimmät kaverit lopettivat yhteydenpidon niihin aikoihin kun erosin tyttöystävästä vuosia sitten. Maailman paskin fiilis yksin yrittää psyykata ja norkoilla ulkona jospa jotain muka jotain tapahtuisi. Tätä kesää en haluisi heittää hukkaan, mutta ei se olisi ensimmäinen.

Ehdit mainiosti vielä tehdä niitä elämän perusjuttuja:)
Jos pääset opiskelemaan, niin siellä on kyllä opiskelijaelämää tarjolla. Joukossa on monia sellaisiakin yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat tulleet toiselta paikkakunnalta ja varmaan tuntevat aluksi yksinäisyyttä ja haluavat tutustua muihin. Ja vaikka et pääsisikään heti opiskelemaan, voit järjestää muuta toimintaa.
Ystäviä, myös poikasellaisia, löytyy yhtä lailla yli 20-vuotiaana kuin alle 20-vuotiaana. Todennäköisesti ne seurustelujutut ovat keskimäärin vankemmalla pohjalla kuin teini-iässä, harvoinpa silloin mitkään seurustelut kestää pitkään. Ehkä on myös hyväkin, että sinulla on bailaamaan lähtiessäsi sentään parikymppisen järki eikä 15-vuotiaan, säästyy helpommin töppäilyiltä:)
Häntä pystyyn ja onnea!

Näin se meistä monesta tuntuu, että ollaan yksin.

Minä olen nyt 33. en ollut nuorena kovinkaan menevää tyyppiä enkä sitä ole edelleenkään. Vanhemmat jopa "potki" tuossa yläaste iässä että mene poika tuonne kaupungille katselemaan, ei ne kaverit tuu kotoa hakemaan. Oikeassapa nuo oli.

on ollut kavereita, mutta vain työ- tai koulukavereita. Minäkin hieman ujona ja sanojani tarkasti miettivänä en ole niitä ihmisiä joita moni pitää hyvänä ystävänä. Hiljaisuus on jättänyt minulta kenties monta hyvää asiaa tapahtumatta.

Tuossa äsken kävin ostamassa tupakkia ja jääkaapin täytettä kun lopussa olivat. Katselin siinä ostoksille mennessä että kuinka moni siellä seurueessa käveleskeli kohti keskustaa, arvatenkin lasilliselle kun näinkin nätti ilma ulkona on. mitä minä olen tehnyt tänään? Tuon ostoksilla käynnin lisäksi en mitään. sälekaihtimet kiinni vietän aikaa sisällä. toivoen että minäkin löytäisin jonkun.. Mutta kuka löytää tai kenet voin edes löytää kun täällä sisällä vain olen.

En koskaan ole ollut urheilullinen joten liikunnallista harrastusta en halua. en ole keksinyt mitä voisin alkaa harrastamaan etä saisin itseni liikeelle ja pois näiden neljän seinän sisältä, tuonne ulos, muiden joukkoon. Kävi mielessä tuossa ajellessa että jospa veisin auton kotiin ja lähtisin minäkin lasilliselle. Mutta pian taas karvas totuus omasta itsestä ampui tuon ajatuksen alas. mitä minä siellä, yksin pöydässä istuen ja sen tuopillisen ääressä tekisin. Jos joku sattuisi minulle puhumaan, ikään kuin koen hätääntyväni ja sanon jotain outoa.. ja se jääkin taas siihen.

Mitä tulee noihin nuoruuden sekoiluihin, on se jaffa maistunut joskus ja välillä maistuu edelleen silloin tällöin. Ei niistä kerroista ole mitään hyvää sanottavaa. Minä ainakin aina innostuin porukassa ollessa juomaan, siihen pisteeseen asti että hallinta lähti täysin käsistä. Ehkäpä yrittäen sillä jotenkin saada kompensoitua omaa hiljaisuutta, alkoholilla on ainakin minun sellainen vaikutus että kielen kannat eivät olekaan niin jumissa mutta sitten tuon hallinnan käsistä lähtemisen jälkeen. jälkeenpäin miettiessä, voi että sitä on monet kerrat toivonut että voisi painua maan alle piiloon, kuinka minä olen monesti hävennyt itseäni, mitä olen sanonut. Kenties nuo vielä lyövät lisää kankeutta kieleen ihan selvinkin päin. etten vain päästäisi suustani jotain minkä takia joutuisin häpeämään itseäni.

Muutamia seurusteluja takana. suurin osa hyvin lyhyitä, pari muutaman vuoden kestäneitä. viimeisimmästä rakas poika muistona. Kerran erehdyin juomaan kunnolla viimeisimmän kumppanin kanssa ja helvetin päästin irti. asiat saatiin silloin sovittua enkä enää juonut hänen nähtensä. emme ikinä käyneet ulkona yhdessä. en antanut vaikka oisin halunnut hänen kanssaan ulkona käydä juhlimassa, saattaa itseämme tilanteeseen jossa minä menetän taas tilanteen hallinnan.. Vuosia on siitä kun olen mihinkään työpaikan juhlatilaisuuteen osallistunut, vaikka halua olisi. Se on sitä kun minä haluan mennä seuraavana arkena töihin ilman sitä häpeän tunnetta itsestäni, mitä olen suustani päästänyt.

en usko että olet kovinkaan paljon menettänyt kun et juhlimassa ole viihtynyt. ainakaan minun omat kokemukset juhlimisesta eivät ole ruusuiset. Kuuluuko se elämän perusjuttuihin niin epäileväinen olen.

Se pitäisi meidän kaikkien yksinäisten ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä tuonne ulos, johonkin.. kun saattaa itsensä alttiiksi sille että on mahdollista tavata joku tai joitakin niin kylä sieltä ennen pitkää jotain varmasti löytyykin.. Mutta ainakin omalla kohdalla se vain ainakin tuntuu olevan niin suuren työn takana, nostaa oma perse ylös penkistä ja mennä tuonne. saamattomuutta varmasti..

Nuori oot vieläki, et ehit tekee vaikka mitä elämässä, kuhan nyt vaan rupeet tekee!!! :)

Alottajalle samaa viestiä kuin edellisellä. Kerkeet koheltaa vielä ja vaikka mitä, mokailla, katua, itkeä, nauraa, maata darrassa vieraassa paikassa, herätä jostain huitsin nevadasta ilman muistikuvia. Nytki on vasta kesä vasta aluillaan. Mie en kans nuorempana tehny juuri mitään. Taisin olla reilusti yli 22 ku kävin ekan kerran baarissa vetää kännit. Siitä se sitte lähtiki, ystäviä ei juurikaan ollu, mutta silti kävin yksin festareilla, keikoilla eri paikkakunnilla, saatoin hypätä junaan ja lähtee vaan johonki dokaileen. Tullu tehtyä kaikenlaista seikkaluja, paljon katumuksia, mutta myös ikimuistosia hetkiä. Tavattua ihmisiä, oltua jatkoilla, kokeiltua sitä sun tätä. Enää sitä ei niin kaipaa, mutta piristävää se on välillä. Jos vaan oikeesti jotkut festarit kiinnostaa ja rahatilanne sallii, kannattaa lähtee vaikka yksin, paljon sielä on muitaki yksin. Vähän siinä olutta siemailee ja rohkastuu niin ei siellä yksin tarvi olla.

Hei,
tässä kokemuksia 32-vuotiaalta mieheltä.

Olin varmasti 20-vuotiaana ihan samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Alle parikymppisenä en harrastanut päihteitä, bilettänyt järjettömästi, tai hankkinut seurustelukokemuksia.

Siirryttyäni yliopistoelemään 20-vuotiaana olin melko estynyt sosiaalisesti, mutta liityin erääseen harrastuskerhoon, josta sain ystäviä. Synnyinpaikkakuntani kaverit jäivät, ja uusia tuli tilalle.

Minulle on aina ollut ominaista, että on yksi tai kaksi hyvää ystävää. Nämä ovat olleet henkireikä. Heidät olen tavannut harrastusten kautta.

Sanoisin, että sosiaaliset taidot ne, jotka merkitsee todella paljon elämässä monella saralla. Noita taitoja ei saa esim. rellestämällä juovuksissa yöelämässä. Kyllä seksikokemuksia ja muita seikkailuja varmasti tuota kautta löytyy, mutta päihteiden ylikäyttö ei paranna sosiaalisia taitoja. On kuitenkin uskallettava ihmisten pariin, jotta saisi myönteisiä kokemuksia ja nuo sosiaaliset taidot kehittyisivät. Jos uskaltaa myöntää itselleen, että on luonteeltaan hieman ujo tai estynyt, se on hyvä lähtökohta. Itse olen käynyt esim. lavatansseissa, joiden kautta olen saanut rohkeutta puhua ihmisillle ja lähestyä naista. Naisilal ujous ei sillä tavalla haittaa kuin miehillä, ja naisilla ojous on hyväksyttävämäpää kuin miehillä. Kuitenkin miesten on oltava rohkeita ja tehtävä aloite naista kohtaan, ja kestettävä pakkeja, joita väistämättä tulee. Moni ei pysty tähän selvinpäin koko elämänsä aikana. Itse menetin neitsyyteni naisen kanssa, jonka tapasin nettideitin kautta. Sanoisin, että elä ota ensimmäisiä suhteita naisiin liian vakavasti. Myös naiset ovat hakemassa kokemuksia. Ja yleensä naiset etsivät hieman itseään vanhempaa miestä seurakseen. Kun sinulla alkaa olla ikää >20v, on sinulla paljon enemmän valinann varaa täysi-ikäisten naisten suhteen.

Olen 32 vuotta sinkku, seurustellut (ekaa kertaa vasta 25, vuotiaana, ja neitsyyteni menetin 28-vuotiaana). Kuitenkin rohkeuteni ja sosialiset taitoni ovat kehittyneet huomattavasti parempaan suuntaan. Käännän asiat nykyisin terveellä tavalla nopeasti itseni eduksi, jos huomaan, että olen alkanut salakavalasti surkuttelemaan itsetuntoani. Esimerkiksi tiedän, että monet 20-vuotiaana vakinaisesti seurustelemaan ryhtyneet tai naimisiin menneet minun ikäiseni ovat jo eronneet ja heillä saattaa olla noista rikkinäisistä liitoista lapsia. Tuo on minusta todella säälittävää, ja ajattelen, että kyllä on kannattanut odattaa omaa kypsymistään ja aikuistumistaan, koska nyt voi kypsänä ihmisenä solmia seurustelusuhteen.

Tiedän tunteen. Olen myös 20-vuotias, ja periaatteessa olen myös samanlainen yksinäinen kuin sinä. Minulla on periaatteessa muutama kaveri, mutta he asuvat kaukana ja lukion jälkeen kun kaikki nyt lähtevät opiskelemaan niin tuntuu että jään aivan yksin. Poikaystäväni lähtee kesällä armeijaan, mutta seurustelun aikanakin tunnen jääneeni yksin, koska sinkkukaverini ns. eivät hyväksyneet poikaystävääni joukkoonsa :( Olen yleensä myös kotona koneella, enkä ole pahemmin bileissä ja baareissa käynyt. Aina, kun mietin nuoria, itseäni harmittaa että en ole osa heitä. Ihmissuhteeni ovat mitä ovat, ne ovat joko etääntyneet ajan myötä tai katkenneet muuten vain :( Toivoisin kovasti saavani ystäviä, mutta olen ujo kuten sinäkin ja synkkyyteen taipuvainen, koska kavereita minulla ei juurikaan ole :( Itsekin pyrin syksyllä yliopistoon, tavallaan toivoisin että saisin uusia kavereita, yksinäisyydestä olen kärsinyt lähes koko lapsuuteni. Ihmisen sisintähän yksinäisyys jäytää kauan vaikkei sitä kukaan huomaisikaan. Olen kyllästynyt tilanteeseen ja toivoisin että asiat muuttuisivat, jotta itsekin pääsisin viettämään mukavaa nuoruutta :(

No ihan samanlaisiapa mietteitä minullakin pyörii usein päässä nuoruuden elämättömyydestä. Olen siis 22-vuotias nainen ja kavereita ei ole ollut sitten ala-asteen, joidenka kanssa olisi jotakin voinut kokea ja tehdä. Seurustelusta haaveilemisen taisin lopettaa joskus 18-vuotiaana.

Enkä nyt puhu mistään rankkojen ryyppyreissujen ja lukuisten irtosuhteiden menettämisestä (niin kuin moni täällä näyttää yrittävän asiaa vääntää), vaan ihan normaalista nuorten yhteisistä harrastuksista, menoista, ajanvietteistä yms. pienistä elämän elämyksistä. Yksinään ei tule oikeastaan lähdettyä mihinkään, koska ajatus vain yksin harhailusta tuntuu niin ahdistavalta. Esimerkiksi elokuvissa olen käynnyt viimeksi 9 vuotta sitten 13-vuotiaana (tuolloinkin äitini kanssa, koska olin jo kaveriton) ja huvipuistossa viimeksi sitäkin myöhemmin. Eräässä eläintarhassa pääsin käymään kolme kesää sitten, mikä on viime vuosina ollut ainut kaupassa ja koulussa käymisestä poikkeava tapahtuma.

itse 37v. äijänköriläs. 25 v . amiksen jälkeen päätin et musta tulee isona yrittäjä kun yksi kusipää sukulainen uunotti mut niihin hommiin. lopputulos. 12 vuotta törkeetä tunarointia, VELKAA PAHIMMILLAAN 70000, nykyisin makselen niitä vielläkin. viinaa varmaankin läikkynyt enemmän rinnuksille kuin sulla tulee kaatumaan kurkusta alas koko elämäs aikana pitkin maailmaa seikkaillessani. niin kutsutut "ystävät" ja naiset osoittautunueet kaikki hyväksikäyttäjiksi. nykyisin elämä hymyilee kaupungin vuokramurjussa tätä tilitystä koneelle naputtaessa keskellä yötä. mutta ei pidä lannistua. joten älä sinä tyttökulta ole liian kiireinen ja hötkyile elämäs kanssa :D. itsellä enään velan rääppeet jäljellä maksettavana ja sitten " kuuluuisat viimeiset sanat" adios finlandia. hajotkaa juntit pakkaseen!. :D

Itse olin kans samanlainen, ja oon kai vieläkin, en tiedä mistä johtuu että ihmiset on aina jääneet pinnallisiksi tuttavuuksiksi, ei ole ollut sitten ala-aste aikojen sellaisia kavereita joita tapaisi työn tai koulun ulkopuolella.

Kun viimein havaitsin sukulaissielun joka oli vielä vastakkaista sukupuolta ja nätti kuin mikä päätin kerätä rohkeuteni ja lähestyä, siitä sain sen ainoan ystävän mitä tarvin, "menetetty nuoruus" ei harmita enää pätkääkään.

20v ei ole vielä ikä eikä mikään, älä turhia hötkyile, yliopistossa paljon tilaisuuksia, elämä sen jälkeen vasta alkaa. Pidä silmät auki ja muista että jokaista kännistä örveltäjää kohti on joku sellainen kuin sinä, äänekkäimmät vaan vie kaiken huomion.

Teininä en juonut viinaa, polttanut, en käynyt diskoissa, bilettämässä jne. hiljainen hissukka, pelkäsin monia asioita. Ei ollut kuin yksi kaverikaan, joka oli myös jossain määrin itseni kaltainen. Sosiaalisesti olin täysi nolla, paitsi tämän ainoan kaverini kanssa. Ainoat läheisemmät kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen koulun liikuntatunnin tanssiharjoittelussa.

Jostain 13-vuotiaasta lähtien pikku hiljaa paheni ahdistuksen tunne, kasvaen lopulta masennukseksi. Samaa tahtia myös yksinäisyyden tunne kasvoi.

Joskus 16-vuotiaana aloin henkisesti heräilemään lapsen maailmasta, ja se vielä oli omiaan pahentamaan oloani. Lukiossa oli hirveä ahdistus jo päällä. Univaikeuksia yms. Kateellisena ja ihmetellen katsoin vierestä, kun muilla nuorilla näytti olevan oma elämä, energiaa, aktiivisuutta, rohkeutta, kavereita, seurustelukumppaneita, tulevaisuuden suunnitelmia, tulevaisuus...

Kyllähän se itseänikin harmittaa, että nuoruus oli tuollaista, mitä oli. Olisi voinut olla paljon hauskempaakin, ja kokemusperäisempää...

Toisaalta olen jo hyväksynyt melko hyvin, ettei kaikkien nuoruuden tarvi olla biletystä yms, vaikka hieman mieltä kaihertaakin. Ehkä sillä on jokin tarkoitus, että nuoruus oli hankala. Se laittoi ajattelemaan laajemmin asioita, ihmisiä, tunteita, maailmaa... Näen nykyään asiat monesti eri tavalla kuin "valtavirta" ihmiset, hyvällä tavalla.

Toivottavasti aloittajalla tapahtuu muutos yliopistossa elämässään. Itselläni amk ei muuttanut mitään, vaan lopunkin romahdin :)

Jaksamisia kaikille!

Pidän kumpaakin peukkua pystyssä Teille Kaikille, että elämäntilanteenne kääntyisi parempaan suuntaan. Hyviä kirjoituksia Teillä on ja huomasin niitä lukiessa, että olette todella ajatelleet asioita. Itselläni on myös samankaltaisia kokemuksia juuri siitä yksinäisestä nuoruudesta.

Minulla ei koskaan ole ollut paljoa ystäviä. Olin ala-asteella aika ujo, mutta ylä-asteella sitäkin kovaäänisempi. En ollut koskaan missään teinibileissä enkä muissakaan jutuissa, koska en ollut siellä kouluhierarkiassa kovinkaan suosittu, joten en ollut tervetullut mihinkään yhteisiin juttuihin. Olin ja olen edelleen erilainen kuin muut enkä tänäkään päivänä pääse ikätoverieni kanssa keskustelukontakteihin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Olen sen verran eri aaltopituudella kuin ikätoverini. Eri ikäisten kanssa juttu kyllä luistaa ja niinpä naisystävänikin on minua vanhempi.

Tänäkin päivänä ystäväpiirini on aika pieni ja se koostuu pääasiassa itseäni vanhemmista, mutta en koe sitä mitenkään ongelmana. Olen kohta 32 v ja hyvin jutukas mies , juttelen usein toisten ihmisten kanssa. Hyvä näinkin.

Moni taitaa olla sitä mieltä, että et ole menettänyt mitään, ja ovat ylpeitä kun ovat istuneet kotona muiden sekoillessa. Oon vähän eri mieltä, tottakai siinä menettää paljon, ja se harmittaa. Niin minuakin harmittaa, että menetin nuoruudestani sen ajanjakson, kun monet viettävät elämänsä parasta aikaa. En päässyt kokemaan mitään toisen sukupuolen kanssa, ei ollut parhaita kavereita, joiden kanssa olisi voinut kokea vaikka mitä seikkailuja ja harrastaa.

Tuohon ei kuitenkaan pidä jäädä rypemään. Aloin itse pari vuotta sinua vanhempana panostamaan yksinäisyyspuoleeni, ja sainkin elämäni muutettua aika täysin. Nykyisin nuoruuden "menetys" harmittaa, mutta sen ei saa antaa lamauttaa. Eniten harmittaa se, ettei tunnu osaavan ystävystyä ihmisten kanssa, mutta sekin pitää vain opetella.

Toivottavasti sulla alkaa mennä myös paremmin. :)

Nuoruus meni ohi ilman rakkautta, enkä muutenkaan koskaan oikein tuntenut olevani ihan mukana sosiaalisissa kuvioissa ja lukiossa oli jo kehittynyt ihan jopa psykoosi. Myöhemmin meni nuori aikuisuuskin ohi pikkuhiljaa ja kaikki pysynyt pohjimmiltaan aika samana ja pian jo 30.

Yritin aina olla sosiaalinen mutta käytännössä kaikki opintoni vain kärsivät siitä ja tuhlasin paljon rahaakin. Parempi olisi ollut ehkä vain opiskella paremmin, olisi voinut päästä parempiin kouluihin ja töihin. Kuvittelin aina että jos saisin sosiaalisen elämän kuntoon, kaikki muu onnistuisi paremmin, mutta niin ei oikein koskaan käynyt. Yksinäisyys ja syrjäytyminen aina vain säilyi kaikesta huolimatta.

Hetken aikaa olin sosiaalinen ja menevä kun käytin "A-vitamiinia", noina aikoina tutustuin moniin ihmisiin, mutta en onnistunut rakentamaan pysyviä suhteita enkä onnistunut löytämään rakkautta, enkä ole nykyään vuosiin onnistunut löytämään tuota ainettakaan avukseni. Huumeet olivat muutenkin olleet hyvä keino tutustua ihmisiin kun oli jokin yhteinen kiinnostuksen aihe.
Valitettavan harva tosin vain koskaan oli oikeaa kaverimateriaalia.

Vaikeaa löytää kavereita vanhemmalla iällä, varsinkaan masentuneena.
En tiedä edes miten se toimii, pitäisikö jotenkin tunkea itseään joidenkin sopivien puolituttujen seuraan ja ehdotella baariin lähtemistä tai jotain?
Pitäisikö vain ahkerasti liikkua ympäriinsä ja odottaa satunnaisia kohtaamisia?

Tuntuisi melkein että elämä määräytyy jo varhaisessa teini-iässä ja jos on huono säkä silloin eikä pysty muuttamaan tilannetta täysi-ikään mennessä, peli on jo menetetty :/

On sitä monenlaisia mahdollisuuksia kyllä päästänyt menemään ohi kun ei ollut tajunnut miten tarttua hetkeen ja viedä eteenpäin. Ja olisi kannattanut olla pitempään niidenkin tyttöjen kanssa yhdessä joiden kanssa olin, eikä erota ennen kuin uutta löytynyt :_.

Kovin nuori olet vielä. En olisi sinuna huolissasi asiasta. Omallakin kohdalla se ensimmäinen tyttöystävä löytyi vasta yli parikymppisenä. Hän oli myös ensimmäinen seksikokemukseni. Muuten tuli kyllä sitten nuorena jonkin verran kohellettua.

Löydät varmasti yliopistosta kavereita, jos sinne pääset. Rohkeasti vaan ekana vuonna kaikenlaisiin tapahtumiin, moni on sitä kautta löytänyt sitten seurustelukumppaninkin.

Tsemppiä sulle ja nautihan nuoruudestasi!

Olen 20v ja ei ole mullakaan häppöinen nuoruus ollut. Ei johdu internetistä, mutta olen niin ujo ja kun ei ole kavereita ei ole tekemistä eikä tyttöystävää. Tällä hetkellä opiskelen, mutta en oo saanu yhtään kaverii opiskelumuodon takia, joten taidan jättää koko homman. sekatkaa mun blogi: 10friendsasummer.blogspot.com

pistä msn voin lisätä sut :)

Olen itse noin parikymppinen mies ja kyllä olen kokeillut nuo nuoruuden kohellukset kun mitään ei voinut uskoa vaan kaikki piti kokeilla. Kaikesta tästä käteen ei jäänyt mitään muuta kuin riippuvuus tupakkaan, vaikkakin tuosta ajasta en kyllä mitään muuta kadukkaan. Viina virtasi koko ajan ja vasta viimeisen puolenvuoden aikana huomasin ettei sekään mihinkään auta, joten lopetin senkin ainakin toistaiseksi. Näin tiivistettynä voisin sanoa että vaikka aloittaja itse ei ole kokenut noita nuoruuden kohelluksia niin etpä juuri mistään ole jäänyt paitsi.

Nuoruuden aikana näin jälkeenpäin ajateltuna olin se yksinäinen, koska lähes kaikki muut ympärillä seurustelivat, joten olin aina se 1 (lue; ylimääräinen)

Tällä hetkellä ympärillä on ystäviä ja silti poden syvää yksinäisyyttä ja tästä johtuen kärsinyt jo pidemmän aikaa kroonisesta unettomuudesta.

Tuo opiskelu kyllä auttaa, koska se tuo jotain sisältöä ja luonnolisesti kavereita mutta älkää hyvät ihmiset taipuko sosiaalisen paineen alla ja ryypätkö vaan sen takia koska muutkin sitä tekevät.

Omalla kohdallani tuo ns. paremmanpuoliskon puuttuminen johtuu ulkonäkösyistä (luulisin) koska olen mielestäni sosiaalinen ja tulen toimeen kaikkien kanssa.

Alan pikkuhiljaa hyväksyä tuon noh jos ei ikuisen niin ainakin pitkä aikaisen yksinäisyyden vaikkakin se päivä päivältä pahemmalta tuntuukin. Tättä tunnetta ei toivo kenellekkään joten jaksamisia vaan kaikille.