En hyväksy sairauttani

"hukkumassa" älä anna periksi. Huonojen jaksojen jälkeen koittaa taas parempi kausi. Nin se aina on. Niin meille sairastaville kuin terveillekin. Yritä lähteä ulos kävelemään, ota vaikka kuinka pieniä askeleita. Katsele ympärillesi. Sitten kun olet kävellyt sen verran kun jaksat, niin käy suihkussa. Elämä voi olla sitten jo hiukan parempi.
Tiedostatko mikä Sinua ahdistaa? Jos saat syyn selville, pohdi sitä sydämessäsi ja päästä irti ahdistuksesta. Nämä keinot ovat minua auttaneet, toivon että löydät itsellesi Sinua auttavat keinot.

Voimia sulle. 10v on valtavan pitkä aika. Kun jaksoit tänne kirjoittaa niin se kertoo ettet ole vielä valmis luovuttamaan. Jaksat vaikka tunnin kerrallaan. Aina on toivoa paremmasta, vaikka ei siltä vaikuttaisikaan.

Kiitos. Koitan todella ajatella sitä kuinka olen tähänkin asti selvinnyt. Nyt vaan tuntuu kuin huutaisi apua muttei kukaan kuule. Kuinka ihmiset selviytyy tän sairauden kanssa? Eihän tätä parisuhdekaan kestä.

niiinikkö

Itse kävin sairauden takia aluksi lääkärillä ja psykiatrin juttusilla tovin, mutta kemiat eivät toimineet psykiatrin kanssa ja enkä kokenut hänestä olevan mitään apua minulle, jauhoi minulle vain itsestään selviä asioita ja teetti jotain testejä. Lopetin psykiatrilla käynnit ja lääkityksen seinään. Maaduin monta kuukautta kotona välillä toivoen itsemurhaa ja välillä oli sitten vähän parempia vaiheita.. Kunnes ystäväni kannustuksen avulla sain noin vuosi sitten itseni pakotettua ulos mökistä ihmisten ilmoille. Kävimme yhdessä kävelyllä, kaupassa, muilla ihmisillä pieniä visiittejä kylässä ja hän auttoi minua asioideni hoidossa. Sain onnistumisen tunteita, ja tunnetta siitä että joku hyväksyi minut juuri sellaisena kuin huonoimmillani olin, mutta hän tuki minua silti muuttamaan käyttäytymismallejani, jotta saisin paremman elämän. Siedätyin pikkuhiljaa taas suhteellisen normaaliin arkeen ja hain opiskelemaan. Käyn silti oikeastaan joka viikko itseni kanssa sisäistä kamppailua, painan vain eteenpäin ja koitan olla ajattelematta asiaa...PItäisi varmaan itsekin hakea taas ammattiapua mutta koitan pärjätä ilman. Oletko hakenut itsellesi ammattiapua?

Olen ollut siitä lähtien mieleterveystoimiston asiakas kun sain diagnoosin ja ollut sinne nyt nytkin yhteydessä. Sama lääkitys ollut pitkään mutta nyt tuntuu ettei se vaan enää toimi. Kokeilin ketipinoria mutta se on kamala lääke. Loppu viikosta taas toimistolle juttelee jos saisin jotain apua selkeyttä tähän kaaokseen. Sitä jotenkin toivoo ja odottaa (vaikka tiedostaa ettei se ole mahdollista) jotakin ihmettä ja ratkaisua kaikkeen sinne mennessä. Pääseekö tästä itseltää kyselemisestä koskaa? Että miksi helvetissä mun elämästä tuli tällaista? Ja voiko tätä ikinä hyväksyä? Olisiko elämä sen jälkeen siedettävämpää?

lohduttavaa lukea että jollain muullakin on samanlaisia ajatuksia ja kysymyksiä.mä mietin joka päivä sitä, että miks mun on pitänyt sairastua kaksisuuntaiseen? ja sitä että voiko tästä koskaan parantua? On niin epäreilua kun muut saavat elää normaalia elämää ilman maniaa ja masennusta.mä vihaan tätä sairautta, vihaan enemmän ku mitään muuta. Ei tätä varmaan koskaan opi hyväksymään vaikka aina sanotaan että se on vaan hyväksyttävä. Mä olen myös eristäytynyt kotiin. En käy missään. Lopetin opiskelut ja en kykene käymään töissä. Makaan kotona ja tuijotan kattoa.. elämällä ei todellakaan ole mitään annettavaa. en näe valoa tulevaisuuteen tämän diagnoosin kanssa. pillereitä syödään ja terapiassa käydään mut tuntuu ettei sekään riitä. miksi tällaisen sairauden pitää olla olemassa!??! mihinkään ei ole vastauksia. Onko kenelläkään kokemusta siitä että olisi todella päässyt tasapainoon ja voisi elää suht normaalia elämää?

Uskomatonta. En pysty ymmärtämään että tuo olisi mahdollista.

Kaikki on mahdollista!

Kyllä voi pärjätä! Toivon, että ihmiset saisivat tietoa(myös läheiset), oppisivat hyväksymään sairautensa ja siihen liittyvät hoidot ja rajoitteet.Ja myöskin aktiivisesti ja rohkeasti hakemaan omaa elämäntyyliä, itsetuntoa ja ympäristön ymmärrystä.
Minulle annettin bipodiagnoosi n. 30 vuotta sitten. Olen käynyt pitkän tien yllä luettelemisani asioissa...tuskallisen ja vaikean tien. Asia helpottui, kun nöyrryin hyväksymään tautini pysyväksi ja säännöllistä hoitoa vaativaksi. Monta sairaalajaksoa on takana, paljon tuskaa ja ahdistusta, aina tukeva lääkitys päällä. Mutta kuitenkin...jaksamista työelämässä uudessa ammatissa , hyvää elämää parisuhteessa (7. vuosi kummassakin), lapset aikuisia ja vapaus itsensä hoitamiseen ja elämiseen.
Tähän en itsekään uskonut:nurkan taakse kannattaa aina sittenkin katsoa ja ihminen voi löytää onnensa muokatessaan omia asenteitaan. Elämä on kestolaji ja ihminen kehittyy koko ajan.
Kuulostaa varmaan tosi kliseiseltä, mutta olen elänyt sen todeksi.

Kuten psykiatrini sanoi, älä välitä diagnooseista.. ne ovat vain diagnooseja eivätkä ne merkitse mitään.

Menin töihin ja elämä on kuten ennenkin. Nou probleemo.

Lääkkeetkin lopetin ja kaikki mielenterveysjutut ovat jääneet historiaan.

niinkkö

sain diagnoosin. se helpotti kun sain tietää et muillakin on samalaista. mul on sekamuotonen bipo. ärtyyntymistä maniassa. helvettiä. mun on helpompi olla ku tiedän et ärsyynnyn niin se johtuu maniasta. voin hoitaa mun tautii siis tietämäl et ku oon poikkeuksellisen ärtyny niin se johtuu maniasta. mukavaa tunnistaa omaa olotilaa tällätavoin. pystyy elämään rauhallisemmin, ottamaan lungimmin.

mukava tietää että en paini yksin tässä sarjassa ja vaikka oli synkkiäkin tekstejä välissä nii löysin itseni hyvin monesta kohdasta,siihen ku vielä liitetään se että en muista viime vuojesta mitään en tiedä mistä se johtuu mutta sen voin sanoa että läheisilläni ei ollut helppoa,vähän väliä tuli mieleen että jäis vaikka rekan alle tai että mitä minä täällä teen ku elämällä ei oo mulle mitään annettavaa,siihen vielä että rahan käyttöni oli täysin holtitonta kun sairastuin laskut jäi maksamatta ja ero tuli ja eikai tuosta voi ku ittiä syyttää,kävin psykoterapeutillakin jopa mutta se elämä ei sopinu mulle ollenkaan ei synkannu yhtään sen kans ja elämä ollu sen jälkeen helpompaa,kausia tulee että rupeaa ahdistaan ihan jumalattomasti ja ajatuksn juoksu on ihan järkyttävää ku ei tiiä miten päin pitäis olla ja mitä tehä minkäki asian kans eteenkään ku edellisessä suhteessa haluaisin elää mutta toinen ei tiiä haluaako se ja seki rassaa mun mielenterveyttä aika pirusti siihen ku vielä liitetään mustasukkasuus minun osalta nii on tää elämä aika karua välissä,mutta mulla meni ylivuosi että hyväksyin tai edes osasin puhua siittä ihmisille,ja ennemmin syön lääkkeitä jotka sopivat ja pysyn kasassa ja tiedostan koska se paha kausi tulee ja se on vaan kärsittävä hyviäki päiviä mahtuu sekaan paljon ja sillon osaa jopa nauttia elämästä,tää on kamala tauti tiietään ja olen lukenut myöskin paljon aiheeseen liittyviä selviytymis kirjoja ja tullut siihen tulokseen että jos muutki osaa elää tämän kans nii kyllä minäki osaan ja muutki on selvinny ja selviän minäki!kavereita minulla ei juurikaan ole mutta ne vähäisetki mitä minulle jäi jäljelle on sitäki tärkiämpiä ku on jaksanu olla vieressä ja kuunnella kaikki huuto itku raivarit.monikaan ei ymmärrä sitä vieläkään että miten en ole jaksanu olla tekemisissä kenenkään kans mutta viiminen vuosi meni siihen että taistelin itseni kans joka päivä että pysyn elossa,nyt olen pikku hiljaa alkanu sen mitä jaksan nii pitään yhteyttä ja käydä kylässä.