nyt itkettää..

No SSRI lääkkeet estää ihmistä rakastumasta. Tuli ohjelma tästä töllöstä.

Mietin sitten että mitä jos on suhteessa ja rakastaa toista niin aloittaa lääkityksen ja lopettaa rakastamasta???

Raskaalta kuulostaa. Masennus on kyllä rankka kokemus kun ei mikään kiinnosta eikä mitään jaksaisi. Täytyy pinnistää että saa tehtyä arjen askareet.
Oman kokemukseni mukaan SSRI lääke ei estä rakastamista.
Voimia Sinulle "yksi monista" ja toivottavasti pääset nyt nousemaan masennuksen montusta ylös.

Hitsi kun en muista tuota ohjelmaa kertoi rakastumisesta oli teemalla.

Miten lääke joka estää rakastumisen on hyväksi?

Onko sairaus rakastuminen?

sekin tuntuu pahalta kun vahingossa tulee joskus luettua kumppaneiden väsymyksestä ja raivosta sairasta kohtaan.tuollaiset rajut tunteenpurkaukset pistävät mulle stopin päälle rakastumisessa.tuntuu sille ettei mua kukaan huoli.mä en koskaan haluaisi satuttaa ketään mitenkään mutta tämä sairaus on ovela..se yllättää joka kerta.
olen koko päivän istunut koneella ja yrittänyt jotenkin selvitellä raha-asioitani.rankaksi käy kun aamu kasista olen odottanut viestiä joka ratkaisee tuleeko häätö vai ei.
hirveä olo kun ajettu loppuun henkisesti ja pakokauhussa konekkin tilttailee.
kyllä tämä on yksi saatana tämä sairaus..
mutta periksi en anna vieläkään.mulla on vielä jotakin hyvää annettavana.onneksi on tämä palsta johon voi ja saa kirjoittaa.kiitos kun luitte ja kommentoitte.tuli hiukan parempi olo :)

Tiededokumentti: Rakkauden mysteeri siinä oli että SSRI lääkkeet estää rakastumisen.

Voi kun olis estäneet, mulla ei sit pelittäneet kuten piti. Olis jäänyt yksi elämän pahimmista sotkuista syntymättä. Mä muistan kyseisistä lääkkeistä vain yleisen nuutumisen, ei oikein mikään hetkauttanut. Pitkään niitä söin, kunnes joku hokasi, ettei maniavaiheessa olleetkaan hyväksi.

Nimim. "yksi monista", olen tosi iloinen sun puolestas. Mä tiedän todella hyvin, kun joka aamu kun silmät avaa, ei voi kun odottaa, vieläkö maailma kaatuu päälle vai joko helpottaa. Eikö ole kuin olis uudesti syntynyt, herännyt sadan vuoden unesta? Olo rupeaa olemaan jotenkin kevyt, ei tartte raahata jalkoja perässä, kädetkin on kevyemmät. Tiedätkö mitä tarkotan?

Kyllä nuo oireet melko samanlaisilta kuulostaa aika monilla. Kirjoittelen tässä samalla kaverin kanssa jolla on tuo häiriö, hän otti päivällä yhteyttä ja vaikutti tuskaiselta. En voinut olla edes koettamatta jotenkin auttaa vaikka en ehkä pystykään matkan päästä muuta kuin hiukan lievittämään hänen yksinäisyyttään. Todella mukava ja fiksu kaveri silloin kun masennusvaihe ei ole päällä. Masentuneena tuntee itsensä 'ylimääräiseksi ihmiseksi', jonka ei olisi pitänyt edes syntyä. Ei jaksa oikein pitää yhteyttä ja ystävyyssuhteet kärsii.

Mulla ei liene enää edes ihmisoikeuksia, mut vipattiin mielenterveystoimistosta ulos, kun eivät halunneet tuhlata resursseja toivottomaan tapaukseen. Sanoivat, jotta kaikki lääkkeet on kokeiltu ja terapia ei auta kun olen hieman huono puhumaan ittestäni. Ja mitä sitä masentuneena itsestään kertoi, hyvä kun jaksaa paikan päälle ruumiinsa raahata. En aina jaksanutkaan.

Mulle piti myös tehdä joku työkykyä kartoittava monipäiväinen tutkimus, muttei sinnekään mua huolittu, olin kuulemma niin huonokuntoinen. Päästäni siis. Pikkasen lannistavaa, mun mielestäni mä olen skarppi, enkä enää sellainen hyytelöpatsas kuin aiemmin.

Tai no tunnustan, mulla lukee papereissa että nopeasyklinen sekamuotoinen bipo, ei kuntoutettavissa. Mä kyllä viimeiseen asti olen toivonut, että paranen. Tämä tietoisuus, että tätä olis koko loppuelämä, tekee niin pahaa että joskus melkein unohdan hengittää.

Mä nyt sitte käyn yksityisellä psykiatrilla, kun muuten mut olis siirretty terveyskeskuksen potilaaks. Siis tk-lääkäri kikkailemaan mun lääkkeiden kanssa. Pelotti ajatuskin, kun siellä eivät yleensä jaksa lukea lääkeoppaasta kohtaa "yhteisvaikutukset".

Kerran erehdyin hakemaan tk:sta apua paniikkikohtaukseen ja sain semmosen lääkepirtelön että juoksin vuorokauden pitkin taloa sekopoltsimaniassa. No, mitäs sitä valittamaan, paniikkioireet loppui kyllä. Ikuisiks ajoiks menetetyt mahdollisuudet mua surettaa. Elämä menee menojaan ja mä jäin kyydistä. Hitto.

Minä en jaksa uskoa tuohon että lääkkeet lakkauttaa rakastamisen. Itselläni lääkkeet kaksisuuntaiseen (tosi olleet vasta vähän aikaa kun aikaisempina vuosian diagnosoitu depressio painotteinen kaksisuuntainen masennukseksi, joten olen syönyt ennemmin pelkkää masennuslääkettä. Nyt kuitenkin mielialan tasaaja pelissä mukana ja välillä näyttääkin paremmalta. Rakkaus ei siltikään ole mihinkään kadonnut, päin vastoin välillä tulee kauheissa itkupotkuraivareissa pakottava tarve saada kertoa oiselle kuinka paljon rakastaa. Vaikea selittää, vähän kuin tunteenpurkauksia joka suunnasta.

Myös puolisollani on lääkitys kaksisuuntaiseen, enkä ole huomannut hänessä mitään merkkejä rakkauden lopahtamiseen. tosin hän on syönyt lääkkeitä jo pidemmän aikaa kuin minä. Välillä mietin että voiko meidän rakkaus riittää kaikki nämä vaikeudet ja kunhan emme vain pahentaisi toistemme sairautta huolestuttamalla toinen toistamme... Toisaalta on ihanaa ja lohduttavaa että vertaistuki löytyy aina aivan läheltä eikä koskaan tarvitse miettiä etteikö toinen ymmärtäisi.

Onko muilla kokemuksia yhdessä elävistä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivistä ihmisistä tai kenties joku joka elää samaa tilannetta? Vertaistuki olisi todella tarpeen.