anoretktikot miettikää itseänne

Vaikka haluaisin, tipun aina uudestaan sairauteeni.

Niimpä.. Ihmisen mieli voi oikeesti olla hyvinkin sairas..
Minäkin olin TOSI lähellä vaipua anoreksian synkkään maailmaan.
Alkuhurmos oli kertakaikkisen mahtavaa, paino tippui rytinällä ainakin viisi kiloa ja olokin oli vielä hyvä.
Sitten laskeutui se synkkä varjo ylleni. Välttelin sosiaalisia tilanteita ja syömistä ulkona koska en voinut laskea ruoan kaloreita. Ystävät ihmettelivät kun minulta ei löytynyt enää aikaa.. En halunnut kertoa kenellekkään sillä pelkäsin että he pakottavat minut hoitoon ja lihon taas entisiin mittoihin. Olo huononi päivä päivältä, olin kiukkupussi enkä jaksanut keskittyä mihinkään muuhun kuin kaloreiden laskemiseen. Liikunta jäi kun ei elimistö jaksanut enää, lenkkeillessäkin oli sydän puristautua ulos. Sorruin ahmimaan ja siitä seurasi oksennus-morkkis kierre joka jatkui ja jatkui. Hiuksia alkoi lähteä päästäni isoina tuppoina ja henkeni haisi. Minulla oli jatkuva vilu ja pää kipeä.
Sitten jäivät kuukautiset, olin onnesta suunnillani.
Kuitenkin, kehoni oli vaarallisen paljon säästöliekillä enkä laihtunut enää yhtään. Oli siinä ihmettelemistä kun söi vain alle 500cal päivässä eikä paino tippunut.
olisinpa silloin tiennyt..
Jostain ihmeen syystä löysin takaisin tielle onnellisuuteen. Haluan takaisin sen entisen minän joka voi joskus rauhassa syödä herkkuja potematta siitä huonoa omaatuntoa. Nykyään haluan olla terve,hyvinvoiva ja iloinen nuori nainen joka syö ennenkaikkea oikein! Paino on lähellä alkupainoa mutta tästä on hyvä aloittaa uudelleen,terveellisemmin. Nykyään käyn lenkillä joka aamu ennen töitä(45 min) syön runsaan aamiaisen; esim syön:
1dl mysliä
1dl maitoa
Kuppi vihreää teetä
Rypsiöljyssä paistettu muna
1dl rahkaa
2 Porkkanaa
Kuppi kahvia
Jonkun mielestä ehkä vieläkin liian vähän mutta tällä oikeasti jaksaa.
Nälkä ei vedä vatsaa kuopalle ja olo on mitä parhain!
OIKEASTI IHMISET RAKKAAT TOIVON TEILLEKKIN SAMAA! NOUSKAA SEN PAHAN ANAN KYNSISTÄ, SE EI OLE MITÄÄN NIIN HIENOA ETTÄ TEIDÄN PITÄISI HYLÄTÄ ELÄMÄNNE! PAINO EI LASKE JOS SYÖTTE NIIN VÄHÄN, KEHONNE MENEE SÄÄSTÖLIEKILLE JA LAIHTUMINEN LOPPUU! USKOKAA TAI ÄLKÄÄ!
TERVEELLISILLÄ ELÄMÄNTAVOILLA SENTÄÄÄN LAIHDUTTE, _PYSYVÄSTI_!!
JAKSAMISIA KAIKILLE

Minä en enää jaksa yhtäkään näistä miksi ette blaa-blaata.
Juokse mutkia kauas näkymättömiin. Ei teille jaksa eikä kannata jauhaa miksi.
Ette ikinä ettekä koskaan tajua tätä helvettiä, ei kukaan joka ei itse siinä ole kärventynyt.

Varmaan nautitaan tästä, varmaan luullaan olevamme niiiiiiiin kauniita ja haluttavia ja seksikkäitä ja onnellisia ........ Multa hajoo pää.

Älä sekoita OIKEITA anorektikkoja ja pro-anoja ja wannabeitä.

Niin, ja kaikki diabeetikot laittakaahan sokeriaineenvaihduntanne takaisin normaaliksi! Yhtä helppo homma!

Sen lisäks että anorektikot miettisivät itseään, niin miettisivät myös perhettä ja ystäviä mitä he joutuvat kestämään kaiken hädän ja epätoivon keskellä ku yrittävät auttaa parhaansa mukaan sairastunutta. Mun kaverilla on ollut jo 10 vuoden ajan anoreksia eikä minkään valtakunnan apua ole ollut sairaalahoidoista, perheen ja ystävien tuesta ja hädästä. Olen tällä hetkellä varmaankin kaverini ainut ystävä, jolle hän avautuu ongelmistaan ja myöntää sairauden. Oon yrittäny puhua, kuunnella, auttaa ja tukea parhaani mukaan, jopa pakottanu syömään ja laatinu ruokavaliotakin hänelle, mutta mistää ei ole hyötyä. Hän on jo täysikäinen ja kieltäytyy nykyisin sairaalahoidost, vaikka se olis paras paikka hänelle tällä hetkellä.
En enää jaksa katsoa vierestä sairasta touhua, kun kaikki apu menee kuuroille korville, joten tein ratkaisuni omaksi parhaakseni ja lopetin kaveruuden. Anoreksia on sellainen sairaus joka imee mehut myös perheeltä ja kavereilta.
Älkää olko itsekkäitä sairaudesta huolimatta, vaan miettikää mitä läheisiänne! he kärsivät samalla tavalla.

Kuten sanoit, anoreksia on sairaus. Siinä ei (aina) ole kyse onnellisuudesta. Päässä on niin voimakas ajatus, jonka mukaan alkaa elämään. On vaan pakko, ei voi muuta kun laihtua. Itse antaisin mitä vaan, että olisin taas terve.