miten te jaksatte?

Mä oon 10 vuotta sua vanhempi ja lapsesta saakka sairastanu. Ihmettelin itsekin et miten oon vielä hengissä ja miten ihmeessä oon jaksanu tätä. Rakkaat ihmiset on yks voimavara. Niiden takia on vähän pakko jaksaa.

No niin mäkin ajattelen, mut ei ne rakkaat ihmisetkään pysty täysin ymmärtämään mitä kaikkea käyn läpi mun pään sisällä. Ne ihmettelee vaan mun koko vaihtelevia mielialoja. Vaan sellanen, joka sairastaa tätä samaa tautia voi ymmärtää miltä musta tuntuu.

No mä olen sitkitellyt sekamuotoisen, nopeasyklisen bipon kanssa 15 vuotta. Mulla ei lääkkeet vie mielialavaihteluita pois, korkeintaan Lamictal vie pahimman terän, mutta nopeasti vaihtuu masennus ja hypomania.

Mulla läheiset on käsittämättömän pitkäpinnaisia, ymmärtää eikä tuomitse. Hermot niillä välillä menee, mut niin kuuluukin. Ei tunteita voi kääntää pois päältä vain siks, että toinen on sairas.

Uskoisin, että suurin mahdollisuus pysyä hengissä on niillä, joilla on hoitokontakti jonnekin ja läheisiä siinä tukena. Jos asuisin yksin, mua ei olis kukaan maniavaiheessa vienyt hoitoon ja olisin onnistunu ottamaan itseltäni hengen. Nämä vain mun ajatuksia, voin olla väärässäkin.