Biposta tervehtyneitä?

Itselläni vuosi sitten todettu psykoottinen masennus ja sen perusteella dg bipo II. Sain todella masiiviseen lääkityksen johon olin menehtyä...

Hyväksyn sen, että päivittäin tarkkailen itseäni, sanomisiani, puhettani, pukeutumistani, ajotyyliäni jne

Alkoa en onneksi ole koskaan käyttänyt, enkä tupakoi.

Päällepäin näytän ihan normaalilta työssäkäyvältä kansalaiselta ja sellaisena haluan pysyä säännöllisen elämäntyylini turvin.

Lääkkeet lopetin syyskuussa 2012 ja tasaisesti mennään eteenpäin.

Ai niin minun maniani tod.näk. aiheutti/laukaisi lyrica, cipralex, remeron ja rivatrin kombo. Velkaannuin tuona aikana 20.000 euroa.

Itse sain diagnoosin (bipo II) muutama kuukausi takaperin, enkä ole vielä lääkkeitä aloittanut. Olen jo muutaman vuoden ajan osannut itse intuitiivisesti hillitä vähän oireilua, ja aion nyt vielä kokeilla lääkkeettömänä, kun tietoa rutiinien merkityksestä on tullut lisää diagnoosin myötä.

Suurin merkitys itselleni on ainakin rentoutumistekniikoilla: kun aamukolmelta herää ylienergisenä, niin ei tosiaan kannata lähteä rykimään juoksulenkille, vaan pyrkiä rentoutumaan ja lepäämään sängyssä vaikkei uni tulisikaan. Pidän huolta unirytmistä, että olisi aina n. 23-07, myös niinä alavireisyyden aikoina, jolloin mielummin nukkuisi koko vuorokauden. Arjen pyrin pitämään stressivapaana ja nautintoaineista (myös kahvi) pyrkinyt luopumaan, tai ainakin vähentämään.

Ihan suhteellisen normaalia arkea suorittelen, eikä moni ainakaan uusista ystävistä uskoisi diagnoosiani.

Lääkärit olivat sitä mieltä, ettei sairaus ilman lääkkeitä hoidu, ja en tosiaan lähtisi kenellekään suosittelemaan lääkkeiden lopettamista. Itse olen aika hyvä analysoimaan tuntemuksiani, ja hain lääkkeet varmuuden vuoksi valmiiksi, jos näin kesän tullessa alkaisi nuppi taas liikaa viheltämään. Ennen elinikäiseen lääkesuhteeseen alkamista halusin kuitenkin yrittää vielä omin konstein. Katsotaan kuin käy.

Joo mulla tyssää kaikki hienot yritykset tohon nukkumiseen. En oikeasti kykene odottamaan sängyn pohjalla tuntikausia et vois nousta. Mä voin siis olla parin tunnin yöunilla kevyesti parikin viikkoa ja sitte hoplaa, hoipun seuraavat viikot hämärän rajamailla.

Mulle tulee kyllä lääkitys halvaks, kun muhun vaikuttaa niin pienet satsit, etteivät yleensä ole edes terapeuttisia annoksia. Mun hypomanian aikainen iltalääke on puolikas 25 mg:n Ketipinorista. Nukun sillä korkeintaan 6 tuntia, mut on sekin pare kuin ei ollenkaan. Aikoinaan yritin olla ilman Lamictalia, mut sitä seuranneet tapahtumat ei kannustanu yrittämään ihan heti uusiks.

Siitä en tiedä, mutta kun aikoinaan niitä käytin, niin otin silti vielä illaks jotain että sain nukuttua. Kun lopetin kyseisen lääkeryhmän lääkkeet ja neuroleptit samoin, olen nukkunut hypomanioiden väliset ajat ihan hyvin. Vähän liiankin hyvin, kuten sairauteen kuuluu. Voi tuossa ajatuksessas olla totuuden siemen..

en tiedä paraneeko kokonaan, mutta lääkkeitä pystyy vähentämään. Ainakin siitä maksimi määrästään. On se myös itsestä kiinni. Unettomuus on sekin, mihin omat yritykset meinaa tyssätä, mutta nyt yritän uudelleen minimaalisella määrällä. Haluan kuitenkin loppupeleissä mahdollisimman normaalia elämää enkä lääketokkurassa oloa.

Hei "eimikäänvitsi" , kirjoitit että yrität minimaalisella määrällä lääkkeitä saada nukutuks. Mikä se sun minimaalinen on? Mä olen koittanut 15 mg:n Oxaminilla ja puolikkaalla 25 mg:n Ketipinorilla, eikä auta. Tiedän että noi satsit on perin pienet, mutta kun mullakin toiveena saada unta ilman mitään lääkkeitä.

Muuten olen pärjännyt pelkällä Lamictalilla, vaikka välillä menen ympäri kuin pikakelauksella ja toisinaan itken ihan mitättömistä asioista. Tai itse asiassa ilman syytä. Tää on niin tätä. Siks alunperin tämän kysymyksen tuolla aloituksessa heitin, kun mä edelleen jaksan toivoa jotai epärealistista ihmeparantumista.

Jos olet oikea bipo, et pärjää ilman lääkkeitä. Työelämään voit kuitenkin palata kun olet kuntoutunut.

Mä tosiaan päätin aikoinaan, et kun 12 vuotta oli mennyt kankkulan kaivoon lääkkeitä syödessä, minähän lopetan ne ja katon kuin käy. Lopetin hiljalleen Efexorin, Lamictalin ja kaikki pikkunappulat ja aluks näyttikin hyvältä. Sitte alkoi useamman viikon hypomania ja vielä useamman viikon masennusjakso. Oli hengenlähtö lähellä, joten päättelin tästä, että jotain tasaavaa lienee järkevä jatkaa. Jotta koitettu on.

En ole ihan samaa mieltä kuin "Pekka Gronow", koska esim. Jukka Virtanen on kertonut omasta sairaudestaan ja että ilman lääkkeitä pärjäilee. Että kyllä heitä on.

Itsekin tähtään siihen. Vielä en ole täysin lääkkeistä eroon päässyt. En mä kuitenkaan luule, että sairaus häviää kokonaan minusta. Tilanne vain on nyt toinen kuin vaikka 3v sitten..Johan se hallintakursseillakin on kerrottu, että remissiossakin voi olla,vaikka vuosikausia. Jos ei nyt aivan remissio tässä olisikaan niin ainakin jotenkin hallittavissa oleva ajanjakso. Kyllä bipoilla sellaisiakin kausia on.

Niin miksi niitä lääkkeitä pitäisi sitten kokoajan syödä?Ja niillä tuhota itsensä?Minä ainakin tulin niillä vain sairaammaksi, Tosi jäykäksi ja ylipainoiseksi. Eikä mikään muutenkaan tuntunut enää miltään. Olin vain olemassa. Innostus oli kadonnut. Luovuus oli kadonnut. Sai pakottaa itsensä tekemään jotain ylimääräistä viikon aikana. Muutos tapahtui kuin hiipien. Ei sitä niin vain tajunut, missä mennään. Itseasiassa jonkinlainen elämäninto ja itsestään huolehtimisen halu katosi ja alkoi olla ihan sama elääkö vai ei.Kaljakin alkoi maistua ja tupakkaa kului, vaikka ei ollut aiemmin elämässäni hallinneet.Eipä se tolkuton lääkemäärä näyttänyt sitä estävän.Kunnes aloin ottamaan oikeasti selvää, miksi olen niin toisenlaiseksi ihmiseksi muuttunut.. Aika myrkkyjä ovat.Bisnestä suurimmalta osalta. Jotkut tässä rikastuvat eli osakkeen omistajat ja valtio maksaa koko touhun.

Juuri töihin palatakseen kannattaa niitä lääkemääriä sellaiseksi, että siellä muuttuvissa tilanteissa myös pärjää. Zombina ei pärjää muut kuin rutiineja tekevät. Uusia asioita opetellessa muistin ja ainakin logiigan soisi pelaavan. Isoilla lääkemäärillä ei vaan sitten siellä pärjää muiden työkavereiden joukossa.Sen huomasin itse. Yöunet toki turvattava. Mutta hyväksyn itse sen, että nukun pätkissä.Ja käytän sitten vapaapäiviä univelan maksuun. Itse vaihdoin tässä työpaikkaa. Ja olen aika vastuullisessa työssä.Työpaikan vaihtaminen vaatii ihmiseltä aikapaljon kognitiivisia kykyjä ylipäätään.

Oman massiivisen 10v kestäneen lääkityksen olen tiputtanut aika mitättömään puolessa vuodessa. Noin kymmenesosaan siitä, mikä se kamalimmillaan oli.Kerralla lopettaminen voi olla aika hurjaa aivoille. Sitä en suosittele. Luulen, että näistä murusista, mitä nyt otan, olen enemmän psyykkisesti riippuvainen kuin fyysisesti.En vain nuku ollenkaan ilman niitä. Että näillä mennää nyt. Tsemppiä muillekin yrittäville.

Kiduitko tosiaan masennuksetkin ilman lääkkeitä? Toisaalta, mulla on vaan toi Lamictal, eipä siitäkään paljoa apua ole ollu.

Mitenkä teillä muilla, ootteko kovinkin ulospäinsuuntautuvia persoonia? Mun lähipiiri pitää mua todella iloisena ja kivana ihmisenä ja tykkäävät tunkea mun luo kylään, mut mä niin tykkäisin olla itsekseni. Stressaan jo monta päivää etukäteen, jotta apua ne tulee ja kun vieraat lähtee, olen ihan puhki. Bipo ei tätä aiheuttanut, olen aina ollu tämmöinen.

Ja jos suoraan sanon, pelkään koko ajan että koska muut tajuaa et olen ihan hullu. Pitäskös joku kerta kysyä, et hei onko teillä muilla ollu koskaan psykoosia? Mitäs tykkäsitte? Tuskin sit enää tulisivat käymään.