Miten teillä?

....siis biboista piti kirjoittaa...

Mulla nyt 15 v yhteistä taivalta takana puolison kanssa. Maniassa oli mullakin tuommoinen vähän vakavammanpuoleinen suhde, lähdin kotoa ja muutin omaan asuntoonkin. Olin siis ihan pihalla, päädyin sairaalaan ja ällistyttävää kyllä, asiat jotenkin vaan järjestyi.

Mulla vaihtelee vireystilat nopeasti, on sekamuotoinen tämä tauti ja lääkitystä ei ole koskaan saatu sorvattua niin, että voisin sanoa olevani "kunnossa". Menee vain yks tasaava lääke ja vauhtijaksoina otan sit jotain ylimääräistä, että nukun sillon tällöin edes vähän. Mä en myöskään pysty puhumaan tunteistani, tai jos mies kauheasti tenttaa, sitte itken ja puhun minkä pystyn. Jotenkin en edes itse tunnista, mitä tunnen. Kamalaa.

Sen ensimmäisen sekoboltsimanian jälkeen ei ole tullu samanlaista. Jos mulla meinaa lähteä homma lapasesta, mies rupaa hienovaraisesti puhumaan, jotta onko tietoa koska olen viimeks nukkunut ja koska olen käynyt lääkärillä. Itse en tunnista koska hypomania rupeaa muuttumaan täydelliseks idiotismiksi, joten kun mies tästä huomauttaa, tiedän lisätä lääkitystä. Periaatteessa yhdellä lääkkeellä olen siis pärjännyt, mutta jos yksin asuisin, olisin ihan hukassa. Onko sulla lääkitys millä mallilla?

Minulla myös, mutta kohde oli mitä erikoisin...Ja vaimon haukkuminen, kaikesta maniavaiheessa. Sekä hyvin erikoiset puheet, näin jälkikäteen ajatellen. Olisi hyvä jos useampi kertoisi tapahtumista maniavaiheissaan...tai olosto hypomaanisena. Saisi vähän vertailupintaa itselleen.

Mitä tarkoitit että kohde mitä erikoisin? Joku mies vai lapsen opettaja tai naapuri?

Mun käsittääkseni hypomaniassa ei pitäis olla psykoottisuutta vaan maniassa. Ihmeellisiä diagnooseja kyllä. Lähinnä toi sun tilanne kuulostaa sekamuotoiselta. Viha, itsemurhasuunnitelmat, psykoottiset oireet, kuitenki välillä pirteä jne.

Jos tätä alkuperäistä vielä jatkaisin...Onhan tässä vuosien varrella ollut muitakin sähkäyksiä. HIV-testeissä piti käydä, kun tuli alkoholia nauttineena käytyä maksullisissa, tuolloinkin oli menoputki päällä. Sitten ilmeisesti toin kotiin tuliaiseksi papilloomaviruksen. Puolisoa hoidettiin vuosi sen jälkeen. Hän on joutunut kestämään todella paljon.
Mietin, voinko enää vaikuttaa siihen, ettei näitä tulisi?? Olen niin väsynyt ja viime masennus todella syvä. Ei jaksa elää kaksoisroolia ja rehellinenkään ei voi aina tekemisistään olla, koska ne aiheuttavat ahdistusta.
Kuinka te olette tilanteistanne selvinneet.
En tiennyt, että tuota hypomaniaa voi olla tuollaistakin? Sen kai pitäisi olla lievempi muoto, kuin mania?

Kiinnostais edelleen vaan tietää, että onko sulla mitään lääkitystä? Jos mulla ei ois tota omaa tasaavaa troppia, kiitäisin tuolla vähän väliä sössimässä elämääni. En ymmärrä mistä sait päähäsi, että sä oisit sen papillooman tuonut mukanas. Sehän on melkein kaikilla naisilla. Senhän saa kertalaakista kun seksielämän aloittaa. Ja kuinka usein käyt psykiatrilla? Jos sulla jonkinlainen lääkitys, pitäs siihen pikimmiten tehdä jotain muutoksia.

Mulla oli tuota "oikeanlaista " hypomaniaa ainoastaan taudin puhkeamisen aikoihin. Olin sinkku ja rahaton opiskelija. Mieletöntä ryyppäänistä ja biletystä ja seksisuhteita. Samaan aikaan yliopisto opinnot meni todella hyvin ja kuvittelin olevani uudesti syntynyt Einstein. Vaikka olin ryypännyt tajun kankaalle niin aamulla heräsin aikaisin pirteänä pää täynnä ideoita ja eikun yliopistolle projektien kimppuun minihameessa ja paljastavassa topissa. Kaikenlaista ehkä rikollistakin tuli harrastettua mutta kuka siihen olisi puuttunut, kun yksin elin kaukana perheestä. Tuota jaksoa seurasi sitten lievä masennus joka muuttui vaikeaksi sekamuotoiseksi ja sairaalaan jouduin viisi kertaa.

Sitten olinkin terve muutaman vuoden kunnes litium lopetettiin. Siitä seurasi taas pieni hypomania mutta selvisin hengissä vaikka tuli taas harrastettua vaarallisia juttuja. Mtään masennusta ei seurannut ja lopetin viimeisetkin lääkkeet vuoden kuluttua. Olin terve useamman vuoden kunnes tämä outo "hypomania" iski. Minut diagnosoinut sairaalaan psykiatri on kuulemma erittäin kokenut ja arvostettu. Sanoin kuitenkin, että eipä ole minunlaiseen bipoon ennen törmännyt.

Tää "hypomania" oli kyllä erilainen kuin tuo sekamuotoinen jakso. Juttelin psyk. sairaanhoitajan kanssa, joka vaan sanoi, että hypomaniassakin voi väsyä. Mutta sanoi, että psykiatrini kyllä selittää diagnoosin kun hänet ensi kerralla näen.

Lintu ja kala: puolisolleni olen ainoa seksisuhde elämässä, joten minä ne taudit tuon, valitettavasti näin.
Lääkitystä ei ole. Tämän viimeisimmän yhteydessä oli pakko mennä lääkäriin. Sain tk-lääkäriltä 2 kk. sairaslomaa masennuksen takia. Elämäntapaohjeet ja jotain minä-putkesta puhui. Olin unohtanut muun elämäni ja ajatellut itseäni vain, kuulemma. En tiedä paraneeko tästä sitten pelkästään stressiä vähentäen? Ja säännöllistä elämää viettäen? Puoliso on huolissaan. Lääkäri painotti myös sitä, että pitää kuunneella läheisiä. Viime syksynä puoliso kuukauden verran puhui epäilevänsä suhdetta ja haukuin vain hänet. Menin kuin viimeistä päivää...
Kunnes jotenkin heräsin tilanteesta ja alkoivat syyllisyydentunteet. Tuollloin raivosin ja ilmoitin haluavani erota. Tämä tuli puolisolle ihan yllätyksenä, vaikka oli epäillyt jotain outoa olevan meneillään. Mitään en pystynyt tunnustamaan kuitenkaan. Nyt olo on tasoittunut ja voimme puhua asioista. Puoliso lähti psykiatrin puheille ja saa omaa ahdistustaan ehkä vähemmäksi. Perhetilanne on kuitenkin vielä kriisissä.

....jotenkin en pidä itseäni silleen sairaana ja uskon pystyväni kontrolloimaan tekemisiäni nyt, kun sairastin ensimmäisen syvän masennuksen. Ajattelen, että se pysyy mielessä niin, ettei tulisi enää hairahdettua. Aikaisemmin selitin tekemiseni jotenkin hyväksyttäviksi ja vaimolle ilmoitin kylmästi, ettei asiani kuulu hänelle...Jälkikäteen ajatellen en tainnut olla silloinkaan ihan järjissäni?
Mutta...raskasta on vaimolle ehkä tuo epävarmuus. Hän pelkää selkeästi, että minuun ei voisi luottaa. Avioliittomme on kriisissä sen vuoksi. Toisaalta, en yhtään ihmettele hänen tuntemuksiaan.
Viime syksynä pystyin niin ikävästi häntä kohtelemaan, vaikka selkeästi epäili minulla olevan jotain poikkeavaa meneillään. Niitä tekemisiä ei saa tekemättömiksi ja tuskaa aiheuttavat muistot myös minulle itselleni.

Onko sulla mitään psykiatrikontaktia? Keskustele lääkevaihtoehdoista tai sitten terapiasta, jossa voisit opetella niitä elämäntapaohjeita tms. Joku deprakine on aika sivuoireeton ja joillakin se estää maniat hyvin. Mulla on lääkkeenä litium ja se toimii hyvin.