Haaveeni
Mä haluaisin isona kirjailijaksi. Haluisin kirjoittaa yhtä upeita tarinoita kuin Potter ja Taru Sormusten Herrasta. Sellaisia, joita kaikki rakastaisi ja, joita lapset leikkisi vielä vuosikymmeniä mun kuoleman jälkeen. Mä haluaisin rikkaaksi ja kuuluisaksi ja mä hukkuisin fanipostiin. Olisin just se. Upea upea upea kirjailija. Mun kirjoista tehtäisiin elokuvia, joissa näyttelisi kaikki huipputähdet ja mä kävelisin ensi-illassa punaista mattoa myöten. Se olisi siistii.
Jaaron tuijotti äikän opettajan palauttamaa paperia epäuskoisena. Punakynä oli viuhunut ja paperin reunaan oli sutaistu sellainen seiska, josta juuri ja juuri sai selvää, ja miikka merkki vielä perään. Aine ei ollut uponnut ainakaan tähän lukijakuntaan ja palvontaliikkeet polvillaan olivat vasta kaukaisia haaveita. Kyllä mä vielä näytän, Jaaron ajatteli ja niiskaisi. Ei hän pillittämään aikonut jonkun tyhmän haaveaineen vuoksi ruveta, mutta silti päässä painoi mielikuva opettajasta pyyhkimässä haaveilla tai ainakin aineella lattioita.
- Jaaron! Mitä sä teet tänään? Saku huusi nurkkapulpetista Jaaronin pakatessa reppua.
- En mä oikeen tiedä. Pitäs vissiin lukee mantsan kokeeseen. Mutsi tenttaa siitä illalla, Jaaron sanoi ja irvisti. Hän tiesi kyllä mitä Saku oli vailla. Se oli matkalla Saaripuiston kentälle lätkimään kiekkoa ja luistelu oli mälsää yksin.
- En mä ainakaan mitään lue, Saku naurahti. - Kutosen siitä saa kumminkin.
- Mun tarvii lukea siihenkin, Jaaron totesi ja painoi päänsä alas aivan kuin olisi harmittanut suunnattomasti. Tai harmittihan Jaaronia. Häntä otti päähän äikän aineen seiska miikka. Ei Jaaron oikeasti kutosia saanut. Hän painoi päänsä joka kerran kokeiden jaossa, kirosi muiden mukana ja saattoi mainita, että mutsilta oli turha odottaa rahaa uuteen pleikkapeliin. Joka kerran hän sujautti kokeen reppuun näyttämättä sitä kenellekään ja mutisi kutosta tai seiskaa niin, että kaikki lähellä olevat kuulivat. Hän ei halunnut tulla leimatuksi hikeksi, mutta kunnon numeroita hän halusi silti. - Mä tuun huomenna, Jaaron huikkasi vielä ja käveli käytävään, kaapille ja kadulle.
Pakkanen oli kireämpi kuin mistä Jaaron olisi tykännyt. Poskissa pisteli. Luokan tytöt kipittivät korkeakorkoisissa saappaissa hänen edellään. Monelta paistoi selkä lyhyen takin ja matalien farkkujen välistä. Melkein joka toisella keikkui karvareunus hupussa, vaikka samat likat julistivat turkisvastaisuuttaan päivästä toiseen rintanapeilla, paatoksisilla esitelmillä ja suu vaahdossa selittämisellä. Tekoturkista joo, mutta mihin sitä karvaa oikeasti tartti? Nahkakengät kuitenkin joka iikalla. Jaaron silmäili toista kenkäparia vasemmalta. Mustat, tasapohjaiset enemmänkin tossut kuin saappaat, joiden kylkeen oli ommeltu hopeinen tähti. Tähtityttö Tuulikki ei ollut niin kuin muut. Se ehkä esitti olevansa, mutta Jaaron tiesi paremmin. Tai ainakin uskoi niin ja siksi tarkkaili Tuulikkia aina kuin vain mahdollista. Tähtityttö Tuulikki oli niitä tyttöjä, joiden aineet luettiin useimmiten ääneen koulussa. Jaaronin mielestä Tuulikistakin voisi tulla kirjailija. Hän ainakin oli jo ihan fani.
”Kirjailijat tarkkailevat ympäristöään ja ihmisiä. He ammentavat tarinansa siitä mitä näkevät.” Jaaron muisti lukeneensa sen jostain. Hän oli viimeisten parin vuoden aikana raahannut kirjastosta kotiin useimmat kirjoitusoppaat ja jonkin verran kirjailijoiden elämänkertoja. Hän katseli ympärilleen ja tunsi olevansa kuin salapoliisi tehtävällä. Hän tirkisteli. Yritti lukea ihmisten kasvoilta jotain, jonka vain ajatuksia lukeva olisi oikeasti voinut tietää. Jaaron ei osannut lukea ajatuksia, mutta kuvitella hän osasi. Ajatukset vaelsivat hyvin kauas arkipäivästä. Vanha mies pienen koiran kanssa näytti aivan vanhalta merikapteenilta. Ehkäpä merirosvolaivan julmalta johtajalta. Nuori, pitkä ja luiseva mies aivan vieraasta maailmasta saapuneelta valepukuiselta alienilta ja pikkupoika säihkyvine silmineen aivan siltä kuin olisi omannut voimia ihan mihin vain. Poika vilkaisi Jaaroniin ja Jaaron painoi päänsä alas. Lumeen oli tallautunut jälkiä, pieniä, isoja, koiran tassuja. Jaaron mietti mitä jos ne eivät olisikaan olleet koiran tassuja. Entä jos ne olisivat olleet suden, karhun tai jonkin suurtakin suuremman hirvityksen.
Jaaronin tarinan alku
47
396
Vastaukset
- Choose One
"Mun kirjoista tehtäisiin elokuvia, joissa näyttelisi kaikki huipputähdet ja mä kävelisin ensi-illassa punaista mattoa myöten. Se olisi siistii."
En tiedä, miten realistiselta tämä kuulostaa, mutta kai haaveilla saa. Rikkaaksi ja kuuluisaksi kirjailijan työllä Suomessa ja suomen kielialueella? No niin no, ei ehkä sekään ole erityisen todennäköistä - jos edes kiintoisinta kirjailijan ammattisaralla.
Tekstinäytteestä sanoisin, että matka kuuluisuuteen voi olla tällä hetkellä hyvinkin kaukana, mutta ainakin olet innoissasi ja onhan sekin jotakin. Havaintosi ja kielesi ovat konkreettisia, eivät valitettavasti erityisen tuoreita tai omintakeisia. Onko yksityiskohtien määrä jo näin pienessä näytteessä liian laaja? Miten lukija pysyy hereillä kokonaisen romaanin matkan? Kuvaamasi maailma tuntuu asenteeltaan onneksi ihan uskottavalta fiktiolta.- -00000-
Jäi vissii huomiotta, että ekakin tekstipätkä kuuluu tarinaan
- hyvältä näytti
Kivasti kirjoitettu. Pysyttäydy simppeleissä lauseissa, älä ala kirjoittamaan kuvainnollisesti tai keikailemaan pitkillä lauseilla. Kirjoita itsellesi tutuista asioista.
Tsemppiä. - AnelmaSanelma
Pidin myös tekstistäsi. Se on jotenkin niin vaivattoman oloista. Samaan aikaan runsasta, mutta selkeää. Luin sen kokonaan, ja se jos mikä on mun kohdalla tosi harvinaista.
- marlowe
Kuuluihan tuo haaveeni-osio siis tarinaan?jos kuului niin oikein repäisevä alku.
- vedenolento
"Haaveeni" kuuluu tarinaan. On siis Jaaronin ainetta.
- vedenolento
1 luku jatkuu...
Askel askeleelta koti lähestyi. Merirosvot, alienit, taikavoimat ja hirviöt katosivat. Kaikki näytti vain talviselta, valkoiselta maisemalta. Koti oli harmaa kerrostalo, ei mitään sen ihmeellisempää. Kirpeä pakkasilma vaihtui porraskäytävän tunkkaiseen hajuun. Tummat seinät nielivät satumaan. Jaaron ei ollutkaan kuuluisa ammattikirjailija. Hän vain oli.
- Moi. Oliko hyvä päivä? Äiti kurkisti keittiön ovelta. Hänellä oli yllään isän vanha, äidille aivan liian suuri sininen villapaita ja raidalliset kotihousut, hiukset näyttivät siltä kuin eivät olisi tienneet mihin suuntaan niiden kuului kasvaa. Tämä oli näitä päiviä.
- Oli, Jaaron vastasi ja potki kengät jalastaan. – Kuin sä olet kotona? hän jatkoi, vaikka tiesi syyn. Äidillä oli liian ikävä isää, vaikkei sitä myöntänytkään.
- Tunsin itseni aamulla kipeäksi. Ajattelin, että parempi olla kotona, äiti vastasi ja nosti kädet pehmeästi rinnalleen aivan kuin suojatakseen itseään kylmältä. Jaaron uskoi, että hän oli ainoa, joka pystyi huomaamaan sen pikkuruisen eleen, jonka äiti yritti salata. Äiti nuuhkaisi paitaa. Hän etsi isän tuoksua.
- Meillä on mantsan koe torstaina, Jaaron huikkasi ja tallasi takki päällä omaan huoneeseensa. Ovi pamahti kiinni ja siinä hän oli. Potterien, Tarujen ja lohikäärmeiden keskellä. Reppu tippui lattialle kolahtaen, takki kohahti sen vierelle. Jaaron kaivoi kännykän taskusta ja napautti sen äänettömälle. Hän penkoi kynäpurkkia hetken, kunnes löysi sekalaisen roinan seasta avaimen. Hän väänsi oven lukkoon. ”Kirjoitusrauha”, Jaaron ajatteli ja hymyili.
Jaaron oli vähän aikaa sitten saanut valmiiksi ensimmäisen pitkän tarinansa. Hän ei ollut aivan varma, oliko se tarpeeksi pitkä kirjaksi, mutta silti hän oli ylpeä siitä. 128 liuskaa taikatarinaa, joka oli tullut ihan hänen omasta päästään. Jotain, jonka hän oli ihan itse keksinyt, kirjoittanut, saanut aikaan. Ajoittain Jaaron surffasi netissä ja tutkaili kustantajien sivuja. Mietti uskaltaisiko lähettää kirjoituksen jollekin luettavaksi. Hän silmäili tekstiä ajoittain. Samalla, kun hänestä tuntui, ettei teksti ollut vielä valmis, hän ei kuitenkaan osannut sanoa mitä sille tehdä. Kirjoitusoppaissa puhuttiin aina tekstin korjaamisesta, uudelleen kirjoittamisesta, oikolukemisesta. Se oli jotain mitä pitäisi tehdä, mutta Jaaron ei tiennyt miten.
Nyt Jaaron haahuili. Hänellä oli ajatuksia uusista tarinoista, mutta hän ei osannut valita mitä kirjoittaisi. Joskus ajatuksista syntyi rivejä, ehkä jopa sivuja, mutta sitten hän hyppäsi seuraavaan. Hän ei osannut juurtua tarinaan ja se rasitti. Hän halusi vain yhtä asiaa tässä maailmassa, hän tiesi, että matka sinne oli pitkä. Hän ei halunnut hukata hetkeäkään. Oli kuin tarkoituksena olisi juosta maraton, mutta ensimmäiset kymmenen kilometriä olisi vain kuljeksinut pitkin ojanpohjia tutkiskellen mitä niistä löytyi ja mitä tienvarsilla kasvoi. Hän ei edennyt.
Ehkä tästä ei tänään vaan tuu mitään, Jaaron ajatteli. Häntä harmitti, ettei ollut lähtenyt Sakun matkaan. Hän muisti äidin keittiön ovella. Isän villapaidan. Jaaron avasi kirjoituspöydän laatikon ja otti esille valokuvakehyksen. Siinä oli nykyistä pienempi Jaaron, tukkapörrössä jääkiekkokypärän jäljiltä, nojaamassa mailaan. Ja isä. Jaaron huokaisi. Hän mietti taas miten vaikeaa sitä oli ymmärtää. Hänestä tuntui, että päivä oli kuin mikä tahansa päivä ennen kesäkuun kolmatta viime vuonna. Oli vain ajan kysymys milloin rappukäytävästä kuuluisi kopinaa isän ravistellessa lunta kengistään. Isä astuisi eteiseen, huikkaisi heit ja rohahtaisi olohuoneen nojatuoliin. Mutta isä ei tullut enää. Jaaron sen tiesi.
Jaaron kurkisti huoneensa ovesta. Äitiä ei näkynyt. Tämä oli luultavasti painellut nukkumaan. Tällaiset päivät oli hyvä nukkua yli. Niin äiti sanoi ja Jaaron ymmärsi. Usein hänkin ajatteli, että parasta olisi vain nukkua. Ehkäpä jopa ikuisesti isän vieressä. Jaaron hiippaili isän työhuoneen ovelle. Käden koskettaessa kahvaa Jaaron epäröi ajatellessaan, että äiti voisi olla siellä. Istua isän tuolissa ja itkeä. Äiti ei käynyt työhuoneessa oikeastaan koskaan. Siksi kaikki oli siellä kuten tähänkin asti. Mitään ei viety pois. Minkään paikkaa ei muutettu. Isän paperit olivat juuri siinä mihin hän oli ne viimeisen kerran laskenut. Isä oli tehnyt päivät töitä pienessä antiikkiliikkeessä, mutta työhuoneen asioista hän ei juuri puhunut. Jaaron oli aina olettanut, että nekin liittyivät antiikkiin. Kenties vanhoja rahoja, kirjoja, papereita. Jotain tolkuttoman tylsää. Ehkä isä kirjoitti tarjouskirjeitä, teki selvitystyötä viimeisimmän löydön arvosta. Jaaron oli joskus ohimennen kysynyt isän töistä. Enemmänkin siksi, että piti, kuin kiinnostuksesta. Nyt oli myöhäistä kysyä. - kirjailija2
vedenolento kirjoitti:
1 luku jatkuu...
Askel askeleelta koti lähestyi. Merirosvot, alienit, taikavoimat ja hirviöt katosivat. Kaikki näytti vain talviselta, valkoiselta maisemalta. Koti oli harmaa kerrostalo, ei mitään sen ihmeellisempää. Kirpeä pakkasilma vaihtui porraskäytävän tunkkaiseen hajuun. Tummat seinät nielivät satumaan. Jaaron ei ollutkaan kuuluisa ammattikirjailija. Hän vain oli.
- Moi. Oliko hyvä päivä? Äiti kurkisti keittiön ovelta. Hänellä oli yllään isän vanha, äidille aivan liian suuri sininen villapaita ja raidalliset kotihousut, hiukset näyttivät siltä kuin eivät olisi tienneet mihin suuntaan niiden kuului kasvaa. Tämä oli näitä päiviä.
- Oli, Jaaron vastasi ja potki kengät jalastaan. – Kuin sä olet kotona? hän jatkoi, vaikka tiesi syyn. Äidillä oli liian ikävä isää, vaikkei sitä myöntänytkään.
- Tunsin itseni aamulla kipeäksi. Ajattelin, että parempi olla kotona, äiti vastasi ja nosti kädet pehmeästi rinnalleen aivan kuin suojatakseen itseään kylmältä. Jaaron uskoi, että hän oli ainoa, joka pystyi huomaamaan sen pikkuruisen eleen, jonka äiti yritti salata. Äiti nuuhkaisi paitaa. Hän etsi isän tuoksua.
- Meillä on mantsan koe torstaina, Jaaron huikkasi ja tallasi takki päällä omaan huoneeseensa. Ovi pamahti kiinni ja siinä hän oli. Potterien, Tarujen ja lohikäärmeiden keskellä. Reppu tippui lattialle kolahtaen, takki kohahti sen vierelle. Jaaron kaivoi kännykän taskusta ja napautti sen äänettömälle. Hän penkoi kynäpurkkia hetken, kunnes löysi sekalaisen roinan seasta avaimen. Hän väänsi oven lukkoon. ”Kirjoitusrauha”, Jaaron ajatteli ja hymyili.
Jaaron oli vähän aikaa sitten saanut valmiiksi ensimmäisen pitkän tarinansa. Hän ei ollut aivan varma, oliko se tarpeeksi pitkä kirjaksi, mutta silti hän oli ylpeä siitä. 128 liuskaa taikatarinaa, joka oli tullut ihan hänen omasta päästään. Jotain, jonka hän oli ihan itse keksinyt, kirjoittanut, saanut aikaan. Ajoittain Jaaron surffasi netissä ja tutkaili kustantajien sivuja. Mietti uskaltaisiko lähettää kirjoituksen jollekin luettavaksi. Hän silmäili tekstiä ajoittain. Samalla, kun hänestä tuntui, ettei teksti ollut vielä valmis, hän ei kuitenkaan osannut sanoa mitä sille tehdä. Kirjoitusoppaissa puhuttiin aina tekstin korjaamisesta, uudelleen kirjoittamisesta, oikolukemisesta. Se oli jotain mitä pitäisi tehdä, mutta Jaaron ei tiennyt miten.
Nyt Jaaron haahuili. Hänellä oli ajatuksia uusista tarinoista, mutta hän ei osannut valita mitä kirjoittaisi. Joskus ajatuksista syntyi rivejä, ehkä jopa sivuja, mutta sitten hän hyppäsi seuraavaan. Hän ei osannut juurtua tarinaan ja se rasitti. Hän halusi vain yhtä asiaa tässä maailmassa, hän tiesi, että matka sinne oli pitkä. Hän ei halunnut hukata hetkeäkään. Oli kuin tarkoituksena olisi juosta maraton, mutta ensimmäiset kymmenen kilometriä olisi vain kuljeksinut pitkin ojanpohjia tutkiskellen mitä niistä löytyi ja mitä tienvarsilla kasvoi. Hän ei edennyt.
Ehkä tästä ei tänään vaan tuu mitään, Jaaron ajatteli. Häntä harmitti, ettei ollut lähtenyt Sakun matkaan. Hän muisti äidin keittiön ovella. Isän villapaidan. Jaaron avasi kirjoituspöydän laatikon ja otti esille valokuvakehyksen. Siinä oli nykyistä pienempi Jaaron, tukkapörrössä jääkiekkokypärän jäljiltä, nojaamassa mailaan. Ja isä. Jaaron huokaisi. Hän mietti taas miten vaikeaa sitä oli ymmärtää. Hänestä tuntui, että päivä oli kuin mikä tahansa päivä ennen kesäkuun kolmatta viime vuonna. Oli vain ajan kysymys milloin rappukäytävästä kuuluisi kopinaa isän ravistellessa lunta kengistään. Isä astuisi eteiseen, huikkaisi heit ja rohahtaisi olohuoneen nojatuoliin. Mutta isä ei tullut enää. Jaaron sen tiesi.
Jaaron kurkisti huoneensa ovesta. Äitiä ei näkynyt. Tämä oli luultavasti painellut nukkumaan. Tällaiset päivät oli hyvä nukkua yli. Niin äiti sanoi ja Jaaron ymmärsi. Usein hänkin ajatteli, että parasta olisi vain nukkua. Ehkäpä jopa ikuisesti isän vieressä. Jaaron hiippaili isän työhuoneen ovelle. Käden koskettaessa kahvaa Jaaron epäröi ajatellessaan, että äiti voisi olla siellä. Istua isän tuolissa ja itkeä. Äiti ei käynyt työhuoneessa oikeastaan koskaan. Siksi kaikki oli siellä kuten tähänkin asti. Mitään ei viety pois. Minkään paikkaa ei muutettu. Isän paperit olivat juuri siinä mihin hän oli ne viimeisen kerran laskenut. Isä oli tehnyt päivät töitä pienessä antiikkiliikkeessä, mutta työhuoneen asioista hän ei juuri puhunut. Jaaron oli aina olettanut, että nekin liittyivät antiikkiin. Kenties vanhoja rahoja, kirjoja, papereita. Jotain tolkuttoman tylsää. Ehkä isä kirjoitti tarjouskirjeitä, teki selvitystyötä viimeisimmän löydön arvosta. Jaaron oli joskus ohimennen kysynyt isän töistä. Enemmänkin siksi, että piti, kuin kiinnostuksesta. Nyt oli myöhäistä kysyä.Tarinasi etenee sujuvasti, mutta älä jatka enää kerrontaa vaan ala kehittää tarinaa eteenpäin. Näin kirjastasi ei tule vain Jaaron ajatuksia. Nyt sinulla on hyvä tilaisuus alkaa kertoa sitä oiketa tarinan sisältöä. Esim. - jos Jaaron isä eläisi. - tai mitä on kuoleman rajan takana. - henkien maailma - sielujen vaelluskenttä - avaruus, olennot, planeetat missä sielut asuvat. ynm.
Niistä aiheista varmaan löytyisi joku uusi Potteri tai Saatanan saapuminen Moskovaan
Tsemppiä olet sujuva kirjoittaja - Huoh.........
"Aineesta".
- 10+11
Olet jo peitonnut Rowlingin ja Tolkienin. Tämä näyte on parasta mitä näillä sivuilla on koskaan ollut! Tekstisi on t ä y d e l l i s t ä !!!!
- Miiami bitch24
Tää on niin paras kommentti :D Tuksun glamouriakin kehutaan samaan tyyliin..
- 18+13
No eipä tuossa mitään, mukava aloitus. Onhan siinä vielä paljon muokattavaa, kerronta on aika töksähtelevää ja minun makuuni myös aika selittävää.
- kirjailija 2
Jatkaisin vielä edellä kirjoittamaani. Se mitä olet jo kirjoittanut on hyvä johdanto - osa lukijalle. Siitä lukija tietää minkälainen ihminen on tarinan takana, minälainen on hänen elämänsä ja missä miljöössä kirjoittaja asuu. (Jaari ) Jätät siis edellä kirjoittamasi johdannto-osaksi tulevan kirjasi alkuun.
Nyt sinun on alettava (eka- osassa) kehittää sitä sitä päätarinaa mitä se sitten onkaan. jaa tarinasi osiin niin voit paremmin jaksottaa eri tapahtumia. Piirrä keskelle paperia ympyrä ja kirjoita siihen tarinan aihe tai henkilö josta tarinan kerrot. Tämän ympyrän ympärille piirrät niin monta uutta ympyrää kuin olet ajatellut eri osia olevan tarinassa. Nimeä ympyrät, joita näet mitä sinä niissä haluat kertoa.
Tee tarinoista aikajana ettei se hyppelehdi ajasta ja paikasta toiseen. Näin se tulee sujuvammaksi ja ymmärrettävämmäksi lukea.
Minulla on tapana keksiä kirjalle nimi heti aluksi. Olkoon se sitten työnimi tai vaikkapa aivan pysyvä nimi. Näin tarina kietoutuu se nimen ympärille.
Kakkien kirjoituksissa on muokattavaa, mutta jätä se viimeiseksi, siksi kun olet saanut kirjoituksesi loppuun. Kun näet kaiken kirjoittamasi vamiina muokkaus sujuu paremmin kuin osissa. - O M.A
kirjailija 2 kirjoitti:
Jatkaisin vielä edellä kirjoittamaani. Se mitä olet jo kirjoittanut on hyvä johdanto - osa lukijalle. Siitä lukija tietää minkälainen ihminen on tarinan takana, minälainen on hänen elämänsä ja missä miljöössä kirjoittaja asuu. (Jaari ) Jätät siis edellä kirjoittamasi johdannto-osaksi tulevan kirjasi alkuun.
Nyt sinun on alettava (eka- osassa) kehittää sitä sitä päätarinaa mitä se sitten onkaan. jaa tarinasi osiin niin voit paremmin jaksottaa eri tapahtumia. Piirrä keskelle paperia ympyrä ja kirjoita siihen tarinan aihe tai henkilö josta tarinan kerrot. Tämän ympyrän ympärille piirrät niin monta uutta ympyrää kuin olet ajatellut eri osia olevan tarinassa. Nimeä ympyrät, joita näet mitä sinä niissä haluat kertoa.
Tee tarinoista aikajana ettei se hyppelehdi ajasta ja paikasta toiseen. Näin se tulee sujuvammaksi ja ymmärrettävämmäksi lukea.
Minulla on tapana keksiä kirjalle nimi heti aluksi. Olkoon se sitten työnimi tai vaikkapa aivan pysyvä nimi. Näin tarina kietoutuu se nimen ympärille.
Kakkien kirjoituksissa on muokattavaa, mutta jätä se viimeiseksi, siksi kun olet saanut kirjoituksesi loppuun. Kun näet kaiken kirjoittamasi vamiina muokkaus sujuu paremmin kuin osissa."Kakkien kirjoituksissa on muokattavaa".
No, niissä nyt ainakin XD
- kirjailia
ihan hyvä aloitus, milloin saamme lukea jatkoa? :)
- 9+20
tämä oli muuten aloittajan itsensä kommentti...
- vedenolento
Lukua 1 vielä
Jaaron hiipi työhuoneeseen aina silloin tällöin. Ei usein, mutta niinä hetkinä, kun ikävä kasvoi liian isoksi. Työhuone oli Jaaronille sama kuin äidille villapaita. Äiti oli joskus sanonut, että suru oli polku, joka oli vain kuljettava. Jonain päivänä se ei painanut niin raskaana ja kipeänä, jonain päivinä oli vain kyyneliä. Silti se kaikki oli vain kuljettava läpi. Joskus surua olisi vähemmän ja muistoja enemmän. Jaaron upposi isän suureen työtuoliin. Printterin päällä lojui nippu papereita. Ne olivat kai isän viimeisimmät kirjoitukset. Ajatuksissaan Jaaron tarttui niihin. Hän tuijotti papereita hetken ihmeissään. Hän oli ollut aivan varma siitä, että paperit olisivat isän mustavalkolaserin synnyttämiä arvioita antiikin hinnasta, kirjeenvaihtoa jonkun toisen kauppiaan kanssa tai ehkäpä liikkeen seuraavan tapahtumapäivän mainoksia. Ne eivät olleet. Liuskat oli kirjoitettu käsin mustalla mustekynällä. Jaaron tunnisti isän käsialan jokaisen koukeron. L-kirjaimet olivat hauskoja, kuin pieniä mäkiä. Niissä Jaaron näki oman käsialansa. Hän oli kopioinut sen isältä.
Serro tuijotti Korvenkukkulalta kaukaisuuteen. Hän näki lähestyvät valot, jotka heijastuivat jättimäntyjen oksista. Kreivi Pen oli joukkoineen liikkeellä. Serro tiesi olevansa pulassa, mutta uskoi, että jokin voisi vielä pelastaa hänet. Hän tiesi tarvitsevansa ihmeen, mutta niitäkin sattui. Serro oli kauan sitten ymmärtänyt, että maailma oli paljon enemmän kuin sattumusten sarjaa. Joskus joku antoi meille enemmän kuin saatoimme toivoa. ”Aarolla on roi,” Serro ajatteli. ”Ehkäpä hän keksii jotain. Ehkä hän pystyy pelastamaan meidät. Minut.”
Jaaron tuijotti tekstiä päällimmäisenä tunteena epäusko. Teksti ei ollut tasaisen tylsää. Se oli juuri sitä mitä Jaaron halusi tehdä. Taikoa sanoista tarinoita, jotka imaisisivat mukaansa. Liuskoissa ei ollut numeroita. Ei tietenkään. Nehän olivat kirjoitettu käsin. Silti tämä oli selvästi vain pala jostain. Jaaron halusi lukea lisää. Lukea kaiken. Hän pläräsi papereita, yritti jäsentää niitä. Hänet täytti pelko. Olivatko paperit kuten hänen nippunsa kirjoituspöydällä? Alusta loppuun jotain mitä ei vain uskaltanut näyttää kenellekään. Vai oliko teksti jäänyt kesken? Jaaron ei halunnut ajatella asiaa oikeasti. Hän oli juuri löytänyt isästään ihan uuden puolen. Hän halusi upota tekstiin. Löytää sieltä isän. Isän, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Entä, jos isä ei veisikään häntä loppuun? Jaaron yritti hahmottaa millainen Serro oli? ”Mikä Serro oli?” Jaaron kysyi hiljaa mielessään.
Aiemmin Jaaron oli tehnyt kaikkensa, jotta ei jättänyt työhuoneeseen jälkiä. Hän pelkäsi äidin suuttuvan, jos asiat eivät olisikaan niillä sijoilla, joihin isä ne oli jättänyt. Aivan kuin se olisi pyyhkinyt jonkin oleellisen muiston pois. Isän viimeisen kädenjäljen. Nyt Jaaron ei välittänyt. Hän pyöräytti työtuolin pöytää vasten ja tarttui paperipinoihin. Sieltä täältä kasojen väleistä kierähti mustia kyniä, joita Jaaron muisti isän käyttäneen aina. Isä ja äiti olivat varjelleet niitä kuin suurinta aarretta. Jaaron muisti joskus ottaneen tuollaisen kynän käteensä. Avanneen sen naksahtaen irtoavan korkin ja tuijottaneensa vanhanaikaista mustekynän kärkeä. Äiti oli sännännyt hänen luokseen samassa. Aivan kuin naksahdus olisi kutsunut häntä hälytysäänen lailla. Äiti oli riuhtaissut kynän Jaaronin kädestä ja todennut lyhyesti: Ne ovat isän. Jaaron uskoi, että kynien täytyi olla isän oma ylellisyys. Jotain mihin ei oikeastaan olisi ollut rahaa ja, joka ei ennen kaikkea ollut tarkoitettu pienten poikien tuherteluihin. Melkein kaikki paperit oli pinottu tyhjä puoli ylöspäin aivan kuin isä ei olisi halunnut kenenkään vahingossa lukeneen sanaa sieltä, riviä täältä piipahtaessaan työhuoneessa. Harvoinhan Jaaron tai äiti olivat huoneessa käyneet. Isälle piti antaa työrauha. ”Kirjoitusrauha”, Jaaron ajatteli ja hymähti muistaessaan miten klikkasi puhelimensa äänettömälle aiemmin.- kirjailija 2
Olen hieman pettynyt! Sinä palasit takaisin kerrontaan äidintä ja villapaidasta. Olisit vain istunut siellä isän työhuoneessa ja jos olisit löytänyt hänen paperistaan jotain mielenkiintoista kerrottavaa voisit niitä kehittää tarinasi. Tämän Serro, joka hyppää kesken kaiken mukaan, sotkee koko kirjoituksen, vaikkakin mainitset, että hänen henkillöliisyytensä selviää myöhemmin.
Tulevaa kirjaasi ajatellen sinulla olisi nyt tässä mahdollisuus kirjoittaa sellainen kirja, joita on harvemmin julkaistu. Kirja, joka kertoo, nykyaikaisen ei sota-aikaisen, kuolleen isän ja pojan tarinan. Pojan näkökulmasta.
Tämä on vain minun mielipiteeni.
- n i m i m e r k k i
Tekstissä on jonkin verran muokattavaa mutta kokonaisuus on mukaansatempaava. Jatka samaan malliin, vedenolento! Kivan nimen olet päähenkilölle keksinyt!
- Ahkera lukija
Kiva, että innossa löytyy, mutta ammattiuralle ja vapaaksi kirjoittajaksi tämä tarina ainakaan ei vie. Tekstissä liikaa puhtaaksikirjoitettavaa, virheitä vilisemällä. Lauserakenteet vääntämällä väännettyjä paikoin, tarina samaan aikaan pomppelehtii sinne tänne oudosti, mutta toisaalta junnaa myös paikoillaan. Teksti ei ole luontevaa eikä imaise lukijaa toisiin maailmoihin. Sitä töksähtää tämän tästä tekstiin kuin seinään, tai oveen, joka ei aukea. Tarinaidea taikakynineen ok. Omintakeinenkin :)
- Ahkera lukija
Tästä Jaaronista tulee muuten väkisinkin mieleen erään elokuvan käsikirjoitus vain pikkuisen muunneltuna; Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on elokuva, jonka päähenkilöpojan Oskar Schellin isä Thomas on menehtynyt jokin aikaa sitten, ja äiti on kiinnittynyt suruun ja etääntynyt pojastaan. Oscar on lahjakas ajattelija, ja tarina lähtee käyntiin, kun hän löytää vaatehuoneesta edesmenneen isänsä avaimen, joka johtaa häntä sittemmin ihmeellisiin kokemuksiin...
- Maallinen Alisa
Sinun kannattaisi harkita haamukirjoittajaa itsellesi, Vettenterä. Edellyttäen tietysti, että yhtäläisyys kys. elokuvaan juonen osalta on vain sattumaa ja mielikuvituksesi lento omaasi. Mielikuvitusta sinulta ei puutu. Kirjoittajanlahjoja kyllä.
- Mashiach
Maallinen Alisa on väärässä. Ihan selvästi on taipumusta ja lahjakkuutta kirjoittamiseen. Sen nyt näkee takalistollaankin.
Tekstissä (kielessä) on mielestäni todella paljon hyvää, jota pystyy jalostamaan. Aivan varmasti Vedenolento pystyy tästä kehittymään, sillä perusasiat ovat jo hallussa. Se on jo iso asia.
Juonesta sanoisin, että kovin hitaasti se etenee. Jatka vain kirjoittamista!
- Maallinen Alisa
No jos on kirjoittanut ala-asteelta asti, ja panostanut kirjoittamiseen, ja yhä vain ollaan "jalostettavassa perustekstissä".... No, yrittämästä ei kukaan kiellä..
- beeliz
Jos joku on kirjoittanut ala-asteelta asti, niin ei se kerro, kuinka paljon on kirjoittanut. JA Vaikka olisikin kirj PALJON, niin silti pieni ohjaus vois muuttaa laatuakin, jos ei ole ohjausta koskaan saanut.
Onko Alisa sitä koulukuntaa, joka uskoo että jos ei ala kirjoittamaan viimeistään 10-vuotiaana ja ei ole kirjallisuuspiireistä, niin ei ole mahkuja julkaisurintamalla ?
- vedenolento
Jaaron pöllytti papereita ja silmäili lauseita sieltä täältä yrittäen muodostaa kuvaa siitä miten paperit oli järjestetty tai mitä ne ylipäätään sisälsivät. Arkin ensimmäinen ja viimeinen lause, yritys hahmottaa voisiko seuraava jatkaa tarinaa. Hän repi työpöydän laatikot auki. Jokainen oli toinen toistaan täydempi käsinkirjoitetuista liuskoista. Jaaron loi katseensa huoneen nurkkaan pinottuihin pahvilaatikoihin. Jaaron oli joskus ajatellut, että niissä oli piilossa isän salaisuus. Se oli hauska leikki. Hullu ajatus, joka teki tylsästä antiikkikauppiaasta suuren supersankarin. Sisimmässään Jaaron oli uskonut, että laatikot olisivat täynnä alan lehtiä. Jotain, jonka paikka olisi oikeastaan kaatopaikalla, ei kotona keräämässä pölyä. Äiti oli ahkera siivoamaan. Pölyjä pyyhittiin vähintään kahdesti viikossa. Joskus Jaaron ajatteli, että siksikö äiti oli valinnut isän. Antiikkikauppiaassa riitti pyyhkimistä. Jaaron säntäsi laatikoiden luo. Lähtö oli kuin pikajuoksijan ja vauhti kuin Jaaron olisi yrittänyt tavoittaa pakoon juoksevaa eläintä. Hän tarrasi ylimpään laatikkoon. Se oli raskas. Jaaron tunsi sen siirtäessään laatikkoa varovaisesti lähemmäs alemman reunaa. Silti hän uskoi pystyvänsä laskemaan sen lattialle. Tai ainakin hidastamaan putoamista.
Laatikko liikahti reunan yli. Jaaron oli ikäisekseen pitkä, mutta melkein liian laiha. Hän kävi kyllä luistelemassa ja lämimässä kiekkoa, kun Saku pyysi, mutta ei hän liikunnasta erityisemmin välittänyt. Lätkää saattoi kyllä katsoa. Se näytti paljon hauskemmalta kuin mitä Jaaronin mielestä oli. Toiset pojat olivat urheilullisia, lihakset piirsivät kehoon muotoja. Toivat vantteruutta ja voimaa. Jaaron oli tikku, jopa omasta mielestään. Vain silmälasit puuttuivat täydellisestä nörtin prototyypistä. Mitään ei ollut tehtävissä. Laatikko rämähti lattiaan, ensimmäisenä tullut kulma painui kasaan, kansi lennähti auki ja ulos liiteli muutama yksittäinen paperi. Jo ennen kuin ne putosivat Jaaronin jalkoihin, hän näki mitä ne olivat. Mustalla mustekynällä kirjoitettuja arkkeja. Pienen hetken Jaaronin mielen täytti ajatus, että arkit olivat kuin jonkinlainen pakkomielle. Tämä ei voinut enää olla aivan tervettä.
Jaaron pidätti hengitystään. Hän kuulosteli hiljaista asuntoa. Hän tiesi, ettei voisi peitellä äidiltään käyntiään työhuoneessa tällä kertaa, mutta hän ei ajatellut sen paljastuvan näin. Hän kuvitteli äidin ryntäävän työhuoneen ovelle rymähdyksen kutsumana. Äiti näkisi Jaaronin ja sotketut paperit. Hän näkisi laatikon lattialla. Ruttuisen kulman. Hetkisen laatikko tuntui aivan isältä. Aivan kuin Jaaron olisi rytännyt isän. Hän kuunteli vielä hetken, oli varma, ettei äiti ollut tulossa ja romahti laatikon vierelle. Jaaron silmäili paperipaljoutta. Huone näytti kuin joltain loputtomalta kuilulta, joka suoltaisi arkkeja toinen toisensa jälkeen aina vain. Jaaron hahmotti hiljalleen työsarkaa, jonka oli juuri itselleen saanut. Hän ei voisi antaa kirjoitusten vain olla. Ei nyt, kun tiesi niistä. Isän kuolemasta oli jo kahdeksan kuukautta. Tähän mennessä työhuoneen sisällöllä ei ollut mitään merkitystä. Nyt se oli tärkeämpää kuin mantsan koe, lämiminen Sakun kanssa tai uusi tarina. Työ oli tärkeä, mutta samalla musertava. Jaaron pomppasi pystyyn, nappasi kynän pöydältä ja juoksi ulos huoneesta. Hän ei jaksanut välittää näkisikö äiti tai mitä hän sanoisi. Hän ei välittänyt, vaikka äiti suuttuisi, loukkaantuisi tai surisi vielä viiden vapaapäivän verran. Hänen piti vain päästä pois.- vedenolento
Jaaron rojahti tuoliin tietokoneen eteen. Hetki sitten tuntunut harmistus sanoista, jotka puuttuivat, oli kadonnut. Menettänyt merkityksensä. ”Olisi pitänyt ottaa nippu papereita mukaan käytäväksi läpi,” Jaaron ajatteli hetken. Työ tuntui loputtomalta, mutta aloittamatta se ei - - - alkaisikaan. Jaaron ei uskaltanut ajatella, että jonain päivänä isän työ olisi käytynä läpi. Hän tykkäsi kyllä lukea, muttei ollut siinä mitenkään erityisen nopea. Hän salaa kadehti Tähtityttö Tuulikkia, jolla oli koulussa lähes päivittäin uusi kirja. Joskus he kohtasivat kirjastossa. Ensimmäisellä kerralla Jaaron oli puikkinut hyllyjen väliin piiloon ja vältellyt tyttöä kunnes tämä lähti. Hän yritti samaa seuraavallakin kerralla, mutta Tuulikki onnistui yllättämään hänet selaamasta Kiroilevaa siiliä. Tuulikki ei sanonut mitään, hymyili vain sitä kaunista hymyä, joka pelasti pahimmankin koulupäivän. Tuulikki ei sanonut mitään koulussakaan ja kirjastosta tuli Jaaronin ja Tuulikin yhteinen, sanaton salaisuus. Jaaron kaivoi taskustaan isän kynän. Korkki napsahti tutusti. Hän saattoi kuvitella isän huoneen nurkkaan istumaan ja kirjoittamaan. Ajatus kuristi Jaaronia. Jos hän olisi, edes kerran kysynyt isältä, mitä tämä teki. Olisiko se muuttanut jotain? Olisiko isä kertonut? Olisiko Jaaron saanut lukea isän kirjoituksen? Olisiko Jaaronin isä muuttunut tappavan tylsästä antiikkikauppiaasta joksikin ihan muuksi? (Jaaronin suurimmaksi sankariksi?) Huomaamattaan Jaaron rustasi käsikirjoituksen kulmaan sanat: T Ä H T I T Y T T Ö T U U L I K K I. Yhtä ajatuksissaan hän piirsi sydämen sanojen ympärille.
- kirjailija 2
vedenolento kirjoitti:
Jaaron rojahti tuoliin tietokoneen eteen. Hetki sitten tuntunut harmistus sanoista, jotka puuttuivat, oli kadonnut. Menettänyt merkityksensä. ”Olisi pitänyt ottaa nippu papereita mukaan käytäväksi läpi,” Jaaron ajatteli hetken. Työ tuntui loputtomalta, mutta aloittamatta se ei - - - alkaisikaan. Jaaron ei uskaltanut ajatella, että jonain päivänä isän työ olisi käytynä läpi. Hän tykkäsi kyllä lukea, muttei ollut siinä mitenkään erityisen nopea. Hän salaa kadehti Tähtityttö Tuulikkia, jolla oli koulussa lähes päivittäin uusi kirja. Joskus he kohtasivat kirjastossa. Ensimmäisellä kerralla Jaaron oli puikkinut hyllyjen väliin piiloon ja vältellyt tyttöä kunnes tämä lähti. Hän yritti samaa seuraavallakin kerralla, mutta Tuulikki onnistui yllättämään hänet selaamasta Kiroilevaa siiliä. Tuulikki ei sanonut mitään, hymyili vain sitä kaunista hymyä, joka pelasti pahimmankin koulupäivän. Tuulikki ei sanonut mitään koulussakaan ja kirjastosta tuli Jaaronin ja Tuulikin yhteinen, sanaton salaisuus. Jaaron kaivoi taskustaan isän kynän. Korkki napsahti tutusti. Hän saattoi kuvitella isän huoneen nurkkaan istumaan ja kirjoittamaan. Ajatus kuristi Jaaronia. Jos hän olisi, edes kerran kysynyt isältä, mitä tämä teki. Olisiko se muuttanut jotain? Olisiko isä kertonut? Olisiko Jaaron saanut lukea isän kirjoituksen? Olisiko Jaaronin isä muuttunut tappavan tylsästä antiikkikauppiaasta joksikin ihan muuksi? (Jaaronin suurimmaksi sankariksi?) Huomaamattaan Jaaron rustasi käsikirjoituksen kulmaan sanat: T Ä H T I T Y T T Ö T U U L I K K I. Yhtä ajatuksissaan hän piirsi sydämen sanojen ympärille.
Nuorten kirjallisuutta ! Sitä mitä on kirjailijakin. En tuomitsisi kirjoittajaa, koska teksti on sujuvaa. Kehoittaisin kirjoittamaan tarinan loppuun ja sen jälkeen sen voisi antaa hyvälle oikolukijalle luettavaksi. Myös itse voisi hyvin kriittisesti paneutua tekstiinsä muutaman viikon tai kuukauden kuluttua. Lukea ja lukea sen monta kertaa läpi, sillä omaan tekstiinsä tulee sokeaksi. Lepoaika kirjoittamisen ja oikolukemisen välissä tekee monasti tehtävänsä. Se avartaa näkemään tekstin sisällön, myös toisenlaisen tarinan kirjoittaminen välillä tai vaikka runojen kirjoittaminen auttaa näkemään tekstin uudessa valossa.
tsemppiä!
- Mun mielipide
On semmoista kasi-ysiluokkalaisen ainekirjoitusta tasoltaan mun mielestä.
- Maallinen Alisa
Jos "kirjoittajaksi" itseään tituleeraava jatkuvasti tykittää lauseita tyyliin:"Täällä pääset tutustumaan Miten mörkö kesytetään? kirjan mörköjen todelliseen luonteeseen ja mm. siihen miten joulua valmistellaan mörkölässä", ei kovin hyvältä näytä, mitä tulee väkeviin unelmiin ammattikirjoittajan urasta. Fakta.
- Sama M.A
"Täällä pääset tutustumaan Miten mörkö kesytetään?-kirjan mörköjen todellisiin luonteisiin, ja mm. siihen, miten joulua valmistellaan Mörkölässä".
- Mashiach
Hienoa Maallinen Alisa! Olet ottanut elämäntehtäväksesi todistaa, kuinka epäpätevä ja lahjaton kirjoittaja ketjun aloittaja on! Jatka samaan malliin. Tuskin maltamme hengittää!
- Maallinen A
Ei, kyllä elämässäni ovat aivan muut asiat tärkeimmillä sijoilla. Tämä nyt sattuu olemaan palsta otsikolla Kirjailijanalut. Mitä keskinkertainen kirjoittaja siitä hyötyisi, että ihmiset alkaisivat ajaa häntä perusteettomilla hehkutuksilla esimerkiksi erakoitumaan ja luulemaan itsestään liikoja kirjoittajana. Kehutaan, toki, milloin aiheellista on :)
- Hölökyn kölökyn
"Täällä pääset tutustumaan Miten mörkö kesytetään?-kirjan mörköjen todellisiin luonteisiin, ja mm. siihen, miten joulua valmistellaan Mörkölässä".
" ...ja luulemaan itsestään liikoja kirjoittajana. Kehutaan, toki, milloin aiheellista on :) "
:) - Kissa pöydälle
Hölökyn kölökyn kirjoitti:
"Täällä pääset tutustumaan Miten mörkö kesytetään?-kirjan mörköjen todellisiin luonteisiin, ja mm. siihen, miten joulua valmistellaan Mörkölässä".
" ...ja luulemaan itsestään liikoja kirjoittajana. Kehutaan, toki, milloin aiheellista on :) "
:)Vedenolento tekee käsittämättömän alkeellisia virheitä, sortuu maneereihin, ei opi pilkkusääntöjä. Tottahan se. Turha faktoista kai provosoitua? :)
- Hölökyn kölökyn
Kissa pöydälle kirjoitti:
Vedenolento tekee käsittämättömän alkeellisia virheitä, sortuu maneereihin, ei opi pilkkusääntöjä. Tottahan se. Turha faktoista kai provosoitua? :)
"Täällä pääset tutustumaan Miten mörkö kesytetään?-kirjan mörköjen todellisiin luonteisiin, ja mm. siihen, miten joulua valmistellaan Mörkölässä".
" ...ja luulemaan itsestään liikoja kirjoittajana. Kehutaan, toki, milloin aiheellista on :) "
:) - Mariko Vaara
Kissa pöydälle kirjoitti:
Vedenolento tekee käsittämättömän alkeellisia virheitä, sortuu maneereihin, ei opi pilkkusääntöjä. Tottahan se. Turha faktoista kai provosoitua? :)
"Täällä pääset tutustumaan Miten mörkö kesytetään?-kirjan mörköjen todellisiin luonteisiin, ja mm. siihen, miten joulua valmistellaan Mörkölässä".
Juu, kissoja pöydille:) Varsinkin kun noinkin "oikein" korjaillaan.
Ja samaan nimmariin helposti liitettävästi jatketaan ... ja luulemaan itsestään liikoja kirjoittajana. Niin, kehutaan toki, milloin aiheellista on, tota ns. korjattua lausetta ei liene syytä kehua oikein kirjoitetuksi? Kukas täällä nyt aikuisen oikeasti provosoituisi yhtään mistään? Varsinkaan siitä kuka kirjoittaa ns. oikein ja kuka väärin mitäkin, noin laajemmaltikin ottaen. ;D
- Thelma Ja
Paljon lupaavia kirjailijanalkuja nettimaailmasta löytyy, mutta Vedenolento ei kyllä ole niitä. Mutta ihan kivasti ja viihdyttävästi kirjottaa. Minkjä takia pitäisi kehua jos ei tosiaan ole kjauheasti kehumista?? Jos meinaa kirjottaa jonkun Taru sormusten herrasta kakkosen, niin pitää syntyä niitten lahjojen kanssa, joita tommoseen tarvitaan! Tottahan se on!!
- lsdkjfsdkjfkds
Täällä nimettömänä arvostelevilta on usein unohtunut se, että kritiikki ei koskaan mene henkilöön eikä tyrmää tekstiäkään täysin, vaan löytää siitä sekä hyvää että kehittämiskohteita. Opetelkaa rakentavan kritiikin antamista.
- 6+8
Kannattaa aloittajan pitää mielessä kuitenkin sellainen juttu että mikäli jossain maailman vaiheessa kirjoitelma on valmis (kustannusvalmis), ei kustantaja välttämättä katso hyvällä mikäli siitä on julkaistu suuria katkelmia nettipalstoilla etukäteen ja kaiken kansan luettavaksi.
Tällaista olen kuullut. Mitäänhän en ole itse julkaissut. - Ei hyvä teksti
Kritiikki on hyvää, millon se on rehellistä. Piste.
- Kissa pöydälle
Keneltäköhän "E-E" oli "kopioinut tekstinsä pienet mäet"? .. :)
- Lukunarkki
Vettenterän tekstissä totisesti korjattavaa riittää o.O Toivon mukaan hakeutuu oikeisiin töihin. Tai ainakin sellaisiin, jotka hallitsee. Ammattikirjailijaa hänestä ei noilla "lahjoilla" kyllä tule. Samaa mieltä tästä.
- oliko tuo trolli
Lukunarkin mielipide kuvastaa valitettavan monen kirjaihmisen ehdotonta näkemystä. Sitä ollaan niin varmoja siitä mitä itse on opittu ja arvostetaan vain sitä.
Lukunarrki olis antanu saman ennusteen niin Päätalolle kuin Paasilinnallekin.
Kuinkas paljon narkilla on kokemusta kirjoista tai kirjoittamisest?
- rahattomia
Suomessa kirjailijan ura on aika karvasta. Raha ei liiku kirjoittajalle siinä määrin kuin jossakin muualla maailmalla. Opettele ensiksi ajattelemaan, että kirjoitat, koska haluat kirjoittaa ja sinulla on sanottavaa.
- :))
Kritiikki, joka kohdistuu kirjoittamisen tekniikkaan on ollut ihan aiheellista, joskin myös turhan lyttäävää, mutta nou hätä, sitä kyllä oppii harjoittelemalla ja harjoittelemalla! Vaikeampaa on kertoa kiinnostava tarina ja itse ainakin mielellään lukisin tätä eteenpäin :)
- Mashiach
Niinpä. Välillä hävettää, miten kirjailijanalut täällä kohtelevat toisiaan. Palstalla on eri-ikäisiä ja tasoisia kirjoittajia. Toiset kirjoittavat enemmän tosissaan, toiset pikemmin harrastuksen vuoksi. On todella rohkeaa laittaa omaa tekstiään tänne arvioitavaksi.
Arvioinnin pitää tietenkin olla rehellistä. Muuten kritiikistä ei ole hyötyä. Täällä palstalla on kuitenkin tyylinä lytätä toisten tekstit täysin. En tiedä mistä tuollainen kumpuaa. Arvioinnin tarkoituksena on mielestäni aina kannustaa ja kehittää - ei tyrmätä. Jos tekstissä on jotain hyvää, se kerrotaan. Ja häiritsevä seikat tietysti mainitaan kehitysehdotusten kera. Toisten nauraminen on vain yksinkertaisesti tyhmää ja lapsellista.
Osataan täällä toki antaa oikeanlaistakin kritiikkiä. Välillä on oikein mukavaa lukea, kuinka toiset jaksavat paneutua muiden teksteihin. Itse olen tässä laiskanpuoleinen. Usein yritän kuitenkin edes jollakin tavoin huomioida toisen vaivalla laatima teksti. Kirjoittaminen ei nimittäin ole helppoa. Ja kokonaisen kirjan kirjoittaminen? - No se vaatii lahjojen lisäksi myös vahvat istumalihakset.
Kuulin joskus, että Ernest Hemingwayn ensimmäiset novellit olivat täyttä kliseillä koristeltua kuraa, tyyliin sankari voittaa lohikäärmeen ja saa naisen ja suuret rikkaudet. Ja millainen kijailija hänestä lopulta kehkeytyi? Tällaiset tarinat ovat jos ei muuta, niin ainakin lohdullisia.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ruotsissa uusi vakava ongelma: Vanhusten seksuaalinen hyväksikäyttö
palvelutaloissa ja kotihoidossa. Tämäkin on ihan puhtaasti väärän maahanmuuton vaikutusta, sillä tekijät ovat kaikki keh932255Työeläkkeiden maksaminen lopetettava ASAP.
"Vanhimmat sukupolvet ovat saaneet vastinetta eläkemaksuilleen moninkertaisesti nykyisiin ja tuleviin sukupolviin verr1561848- 1761393
- 234845
- 62769
Järkytys uutisten ystäville - Huomenta Suomen kesään iso muutos
Huomenta Suomi on monen suomalaisen vakio-ohjelma. Suorana nähtävä Huomenta Suomi seuraa päivän tärkeimpiä uutisia, pol11766- 65764
- 55662
Trumpille jälleen voitto
Trump ensin tuhosi Iranin ydinohjusprojektin, jotta ko. terroristivaltio ei voisi aiheuttaa ydinsotaa. Ja nyt Trump pako212633Haluan teidät molemmat elämääni
Toista rakastan todella syvästi, ja toinen on kuin paras ystävä minulle. En voi luopua kummastakaan... </349591