Päwe lösi Jeesuksen

1. Tuhlaajatyttö

Se puisto oli ihan täynnä jengiä, suurin osa nuoria, saman ikäistä porukkaa kuin mekin. Siihen yhtäläisyydet sitten loppukin. Suurimmalla osalla populaa oli ihan siistit kledjut, me taas roikoteltiin mestaan hirveet niittikamppeet niskassa ja viinakassit kilisten.

- Mitä ihmeen populaa tää oikeen on?

Mä vilkasin vieressäni hiukset silmillä raahustavaa gimmaa ja päästin paskasen naurun.

- Nää on uskiksia.

- Tä?

Mä näin, miten rattaat kaverin päässä alko raksuttaan ja lopulta se tajus, että se, mitä mä olin sille heittäny, oli totta.

- Mitä me sitten täällä tehdään?

- Mennään vetään jotain hihhulia turpaan.

- Tässähän niitä on joka puolella, senkus alat mäikiin.

Ei se kummiskaan mitään vetäny, kaivo vaan viinapullon kassista ja otti ähkäisten ryypyt. Meen matkanteko loppukin siihen, kesti meinaan aikansa, ennenkun oltiin saatu se pullo tyhjeneen. Ja jumat, että se uskisjengi katto pitkään. Se tuntu musta sairaan hyvältä. Ai, että eiks me pelätty jepareita, kun dokattiin julkisella paikalla. Voin vakuuttaa, ettei sitten paskankaan vertaa.

- Mulla ois tässä tällanen traku, joka kertoo Jeesuksesta...

Joku säälittävän näkönen ämmä oli koonnu kaiken rohkeutensa ja ojensi just mulle jotain ihme lehtistään. Mä otin pari nopeeta askelta sitä kohti ja rääkäsin niin, että sylki roisku sen naamaan.

- Painu helvettiin sen Jeesukses kanssa!

Teen ois pitäny nähdä, miten se gimma painu takaperin. Hyvä, ettei koipiinsa sotkeentunu.

- Jess, Päwe!

- Sä pelästytit siltä kuset housuun.

- Ei tuu toista kertaa.

- Tää jengi ei mitään Jeesusta tarvi, Saatana on vahvempi!

Mä tunsin, miten mun sisällä jokin oikeen paisu riemusta ja pitkästä aikaa mä tunsin eläväni täysillä. Kaikki vanhat pelkotilat häipy just, niinku niitä ei ois koskaan ollukkaan. Mulla oli kavereita, mä olin kova gimma ja mua pelättiin.

- Lähetään litoon täältä!

Muu porukka oli samaa mieltä, mutta mä pistin hanttiin.

- Iisisti nyt, mulla on täällä jossain sukulaisia.

- Uskovia sukulaisia?

- Sukulaisia kumminkin, pitäähän niitä käydä moikkaamassa.

Me löydettiin mun sukulaiset sieltä, ja heitettiin muutama herja, kovin syvällistä keskustelua siitä ei syntyny. Enkä mä kyllä tajuu, miten se ois ollu mahollistakaan. Meinaan meen asenteet oli kaikkee muuta kun asialliset.

- Jääkää nyt kuunteleen, tää on ihan hyvää musaa, mitä ne soittaa.

- Just joo, niin varmaan onkin.

- Jos ne heittää black metallia, niin sitten.

Eihän me tietty oltais jääty, ei paljon kiinnostanu laulun aihe, eikä näitten mamojen soittotyylitkään, mutta mä satuin vilkaseen lavalle ja honasin yhen mielenkiintosen jutun.

- Onks noi jotain soittajia?

Pitkälettiset jäbät roudas laitteita lavalle, ja me oltiin ihan äimän käkenä. Mä en ollu koskaan ennemmin aatellu, että uskikset vois olla tonkin näkösiä.

- Ihan siistin olosia jätkiä.

Kundit rupes nauraan ja heittämään herjaa.

- Et sunka sä, Päwe, vaan retkahtanu johonkin noista tyypeistä.

- Päwe meinaa napata itelleen petikaverin vaihteeksi tollasista ympyröistä.

Mä en viittiny kommentoida niitten mokelluksia, tsiigasin vaan, miten kaverit keräs kitarat käsiinsä.

- Ton bändin nimi on Road. Se tulee siitä, kun ne laulaa Jeesus tiestä.

Mä rupesin miettiin, et minkälainen se mahtais olla se Jeesus tie? Sit mä tajusin, et hei, mä oon Päwe, siis mä oon se, joka on kova. Ei auta mamoilu. Siks mä kilistin viinakassia, niin että jengi varmaan kuuli ja paiskasin jotain virsistä.

- Ollaan seuroissa, muistakaa hoilata mukana.

Se oli kummiskin vaan pintaa, sisimmässä musta tuntu tosi pahalta ja epävarmalta. Ja siinä kaiken sen jengin keskellä mä joteskin tajusin olevani sairaan yksin. Ja mä voin vakuuttaa, että se ei oo mikään hyvä fiilis.

- Nehän soittaa rokkia.

Gimma mun vieressä puhu asiaa, rokkia ne nimenomaan soitti. Ja just sellasta mä en ollu odottanu. Itseasiassa ne soitti ihan jees, vaikka en mä sitä siinä viittiny alkaa mainostaa.

- Aletaan bailaan...

Ei me kummiskaan alettu, kuhan seistiin ja tsiikattiin lavalle ja heiteltiin epämääräistä huulta. Vaikka sen mä voin sanoo, että ei niissä stooreissa oikein ollu terää. Mä en muista oliko se toka vai kolmas biisi, mikä iski muhun niin, että polvet notkahti. Sen styken sävel ja sanat oli sellaset, ett mulle tapahtu jotain ihan käsittämätöntä. Tuntu ninku kaikki siitä ympäriltä ois hävinny yhtäkkiä vallan vege. Mä meinaan siis ihmisiä ja puistoo ja kaikkee. Ihan kun ois vaan ollu sellanen iso tötterö sieltä lavalta suoraan mun sydämeen. Sitten mua alko itkettään ihan sairaasti. Mä tietty voinu siinä muitten aikana alkaa spitsaan. Hyvänen aika mähän olin kova gimma, mähän olin Päwe. Mitä siitä ois tullu, uskiksetkin ois nähnee.

- Niin pitkältä reissulta kaukaa tuun
minut kutsu Jeesus, tässä oon
tahdon tuntea sen kun kosketat
näe tuhlaajalapsia ja rakasta!
Uuteen elämään tulla saan
nyt uuteen elämään luokse Jeesuksen.
Hän vastaanotti halaten,
eikä kysellyt, missä oon rypenyt.
Tervetuloa kotiin, nyt juhlitaan.
Hei, tuhlaajalasta Jeesus rakastaa...

Mä vedin roolin päälle ja mutisin, et pitää lähtee röökille. Puolijuoksua mä poistuin paikalta ja painuin vaivihkaa pusikkoon. Mä vedin nahkarotsin pääni yli ja aloin itkeen. Siis mä, joka en ollu spitsannu ees sinä päivänä, kun mun faija kuoli ja mut raiskattiin.

Mä kykytin siellä pusikossa vaikka kuinka kauan. Mun oli paha olla, ja mä tunsin, että jotain oli tunkemassa mun sydämeen. Mä en tajunnu, mikä se oli, mutta se tuli vaan, enkä mä pystyny, kun poraan.
2. Kiehtovaa kauhua

- Ai, mistäkö kaikki alko? Mä luulen, että jutut lähti liikkeelle varmaan samalla tapaa kun monella muullakin. Mua alko ihan sairaasti kiinnostaa kaikki tollaset vanhan kansan kummitusjutut. Tiette, mitä mä tarkotan. Sellaset, missä on koputuksia, kaameita ääniä ja missä Piru tulee yllättäen näkyviin ja pelästyttää kutsujansa puolikuoliaaksi.

Ala-asteella ollessaan Päivi sai käsiinsä kirjan, joka teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Noidan käsikirja jysähti kovaa. Hän ahmi jutut noidista, kummituksista, vampyyreista ja kaikista yliluonnollisista ilmiöistä. Päivin suosikki oli tarina, jossa Elisabeth Bathory kylpi omassa veressään.

- Mä muistan kerrankin, kun mutsi tuli mun huoneeseen, niin mä paiskasin `Noidan käsikirjan` tyynyn alle ja otin Aku Ankan käteeni ja olin pokkana lukevinani sitä. Äiti ei huomannu mitään, enkä mä kyllä usko, että se ois siitä mitään piitannu. Jotenkin mä vaan halusin tehdä kaikki tollaset salaa, ehkä ne tuntu jännemmiltä sillä tapaa. Kirjoja ja muuta matskua kaikesta yliluonnollisesta mä lainailin kavereilta ja kirjastosta. Ite asiassa niiden saamisessa ei ollu minkäänlaista ongelmaa.

Kotona kunnioitettiin jollakin tapaa Jumalaa ja Raamattua, kuunneltiin joskus jumalanpalvelusta radiosta ja käytiin silloin tällöin kirkossakin.

- Se ois varmaan ollu ihan hyvä juttu, mutta kun mun piti istua hiljaa paikallani, niin se oli mulle liikaa. Mä kiehnasin kirkon kovalla puupenkillä ja aattelin, etteikö nää zembalot millonkaan lopu. Pappi jaanas ja jaanas loputtomiin jotain, mistä meikäläinen ei saanu mitään tolkkua. Se vähänenkin arvostus, joka mulla oli ollu uskonasioita kohtaan häipy kovaa vauhtia, mä vihasin sitä kuuntelemista ja hiljaa olemista. Ihan tosissaan aattelin, ettei noi kirkkojutut oo meikäläistä varten. Tylsää!

Päivin lapsuus oli onnellinen. Taivaansinisine silmineen hän oli kaikkien lemmikki. Vanhempien ongelmat alkoivat kuitenkin kasaantua, tuli rahahuolia ja työongelmia. Silloin kuvioihin astui alkoholi, eikä se voinut olla vaikuttamatta Päivinkin elämään. Synkät ajat olivat alkaneet.

- Musta kaikkein paskamaisinta oli, että mutsi oli aktiivi seurakunnan hommissa, piti aamunavauksia ja tolleen. Saamaan aikaan se kummiskin dokas hirveesti. Se oli sellanen ristiriita, mitä mä en voinu hyväksyä. Musta se oli tosi farisealaista, ja mä päätin mielessäni, etten todella sekoo koskaan tohon Jeesus juttuun.

Mä muistan hyvin, miten kauhuleffat astu kuvioihin. Me kateltiin niitä salaa, tottakai, ja alkuun aika miedotkin rainat nappas kii tosi hyvin. Kaikkeen kummiskin tottuu ja niin meen leffamakuki muuttu, ei enää kesyt meiningit jaksanee kiinnosta. Tarvi löytyä aina vaan verisempää ja karmeempaa leffaa ennenkun niillä oli mitään vaikutusta.

- Kato, kaverilta putos pää.

- Jumat, että lentää veri.

- Tosi hyvän näköstä.

Me vaan nauraa räkätettiin, eikä lopulta väkivallan kattominen tuntunu missään.

Aika pian Päiviin tehosivat enää vain sellaiset kauhufilmit, joihin liittyi yliluonnollisia asioita. Henkimaailmaa koskettavat teemat viehättivät ja samalla hiukan pelottivatkin. Ei silti, että pelko olisi estänyt katsomasta niitä.

- Joskus saatto seuraavana yönä nähdä tosi kauheita painajaisia, mutta vaikka sitä yöllä hiestä märkänä aattelikin, etten ikinä enää vahtaa tommosia leffoja, niin parin kolmen päivän päästä vastaavat rainat pyöri taas täysillä.

- Musiikki oli toinen juttu, joka vei mua mukanaan kaikkee pimeyttä kohti. Ensin mä kuuntelin ihan tavallista hevi-kamaa, Metallicaa, Stonee jne., mutta sitten tuli nää black metalli -jutut ja ennenkaikkee tällanen yliluonnollinen kauhumusa, se teki pahaa jälkee mun päässä. Mä en suhtautunu musaan niin, että se soi vaan jossain taustalla, vaan mä olin ihan oikeesti kiinnostunu siitä, mitä niissä biiseissä sanottiin ja minkälaista sanomaa ne viestitti. Englantikin petraantuu, mä nimittäin suomentelin biisien sanoja. Mä halusin olla siinä leikissä täysillä mukana.

Sanoitukset näissä lauluissa olivat usein selkeän antikristillisiä ja saatanan valtaa ylistäviä. "Minä uskon saatanaan", toistui niissä usein. Toinen tyypillinen lause oli: "Minä kiellän Jeesuksen Kristuksen".
3. Univormu

- Päivi, ole kiltti ja laita jotain muuta päällesi. Sähän näytät joltain pelottavalta kummajaiselta.

Mutta Päivi ei ollut kiltti, eikä piitannut vanhusten jutuista.

- Mä halusin ulkonaisestikin muistuttaa sitä, mitä mä tunsin olevani. Siis paha. Mustaa oli sisäpuoli, joten mustaa piti olla uloskin päin. Nahkarotsissa roikku ketjuja ja lukkoja. Siinä oli niittejä ja ristejä, väärinpäin tottakai. Siihen kun lisättiin buutsit ja kovat meikit, niin mummut vaihto kartsalla puolta, kun meikäläinen tuli niitä vastaan.

Jossain vaiheessa Päivi ajoi päänsä puoliksi kaljuksi ja värjäsi loput hiuksensa kirkkaan sinisiksi.

- Mulla oli sellanen parikymmentä senttiä levee, musta niittivyö ja ranteen vahvunen kettinki kaulaketjuna. Kaveripiiri vaihtu aina vaan kovempaan ja samaa tahtia lisäänty ryyppääminen ja tappelut.

Pienimmästäkin syystä tyttö heittäytyi väkivaltaiseksi, lyömisestä tuli osa hänen käyttäytymistään. Viiltely lisääntyi ja varsinkin se pelotti luokkatovereita ja vanhoja kavereita.

- Ne luuli mun tulleen hulluksi. Ne pelkäs mua ja alko vältellä. Mä en piitannu, mulla oli uudet kuviot.

Eikä Päivin kämpässäkään mitään barbinukkeja notkunut, pikemminkin se muistutti painajaisunta. Kauhu ja heavyjulisteet tuijottivat seiniltä saatanallisine katseineen.

- Päivin huoneessa on jotain outoa. Kun sinne menee, tulee siitä kaikesta kummasta siellä tosi paha olo.

- Sen kus pystytte poissa. Se ei meikäläistä haittaa.

- Ja mihin ovat hävinneet kaikki ne kauniit pehmolelutkin.

Päivi ei paljastanut, että olin puhkonut leluilta silmät ja heitellyt ne roskiin. Mamoilun ajat olivat jääneet jo kauas taakse.

- Vanhempien ja sukulaisten reaktiot oli mulle mannaa. Kämpän pitikin olla just semmonen luola, että sellasten tyyppien tulee siellä paha olla. Mä olin tyytyväinen, kun olin saanu sen sellaseen kuntoon, ja olin mä sen eteen nähny vaivaakin. Mä vuorasin seinät, katon ja lattian mustilla jätesäkeillä, silkkipapereilla ja kankailla. Sit mä liimailin sinne tänne lappuja, joihin mä olin omalla verelläni kirjottanu runoja. Sulassa sovussa siellä tuijotti mua saatanalliset symbolit, väärinpäin käännetyt ristit ja suomennetut laulunpätkät. Sopivan valaistuksen sain, kun käytin sinisiä, punasia ja jopa mustia lamppuja. Varsinkin ne mustat lamput oli tosi hyviä, ne loi sellasen hämyisen tunnelman.

- Sun on tehtävä jotain huoneellesi!

Vanhempien käskyt harvenivat sitä mukaa, kun ikää tuli lisää.

- Ja kai ne kyllästy, kun ei ne saanee mua järjestykseen sen paremmin hyvällä kun pahallakaan. Tietty, jos ne sai kauheen kurikohtauksen, niin mä himmasin vähäks aikaa, mutta parin päivän päästä mentiin taas täysillä.

- Mä olin suuri Päwe, jolle kukaan ei mahtanut mitään. Mä aattelin, että kaikkien on kumarrettava mua. Mä siis tosissani kuvittelin olevani vapaa ja itteni herra.
4. Kiroukset

- Mä en ala tässä kertoon niitä mitenkään yksityiskohtasesti, vaikka ne yhteen aikaan oli mulle oikeesti osa jokapäiväistä elämää. Osan mä opettelin alan kirjallisuudesta, osan mä kehitin ite. Mä olin jo lukenu niin paljon mustaan magiaan ja noituuteen liittyviä kirjoja, että tollasen omankin rituaalimaailman luominen kävi ihan kevyesti.

Viiltely oli sikäli kummallinen asia, että Päivi keksi sen itse, eikä silloin vielä tiennyt moista käsitettä olevan olemassakaan.

- Mulla vaan oli hirvee tarve nähdä verta ja tuottaa itelleni kipua. Kerran 13-vuotiaana mä lensin luokasta ja istuin kiukuspäissäni skolen rappusilla ja totesin vihaavani kaikkea ja kaikkia.

Sitten tyttö kaivoi linkkuveitsen taskustaan ja alkoi repiä käsivarsiaan verille, viilteli pitkiä viiltoja ja antoi veren valua.

- Mä tein omalla verelläni koulun rappusille saatanallisia merkkejä. Se oli eka kerta, kun mä viiltelin. Totta mä sen verran tajusin, että nää asiat on jollain tapaa rituaalisia ja niiden kautta mä vihin itteeni saatanalle.

Eräs syy viiltelyyn oli Päivin halu käydä kauppaa saatanan kanssa. Hän odotti saavansa saatanalta apua, vastapalvelukseksi siitä, mitä hän teki.

- Ei tarvinnu tulla, kun joku tökky ihmissuhteissa, niin heti mä vetosin saatanaan ja pyysin sitä tuhoon kyseisen ihmisen. Se oli ninkun samalla jonkinlaista kaupankäyntiä. Tai niin mä ainaskin kuvittelin. Ihan niin se ei todellisuudessa kuitenka mennyt.

Päivillä tuli erimielisyyksiä erään uskovan kanssa, jonka hän katsoi pettäneen luottamuksensa. Tilanne oli erityisen paha siksi, että tyttö oli luottanut tähän ihmiseen tosissaan ja nyt tilalle tulivat kiukku ja katkeruus.

- Mä rupesin sille tyypille tosi inhottavaksi. Ja kun se ei saanut raivoa mun sisälläni asettumaan, mä lopuksi kirosin sen.

Tämä oli ensimmäinen ihminen, jonka Päivi kirosi. Perhe, jonka jäsenen Päivi kirosi, oli rakentanut kauniin kesämökin upealle paikalle. Kesämökin pystyttäminen oli iso ponnistus, joten jo senkin takia se oli perheelle tärkeä. Kaikki meni heidän kannaltaan hienosti, kunnes Päivi sattui retkillään samalle suunnalle.

- Mä päätin kirota sen mökin.

Tämän askeleen ottaessaan Päivi Niemi oli vasta viisitoistavuotias. Päivi jatkoi omilla teillään, eikä ollut enää missään tekemisissä kyseisen perheen kanssa. Siksi hän sai vasta paljon jälkeenpäin tietää, mitä mökillä tapahtui.

- Niillä oli ollu siellä mökillä järkyttävän paha olla. Siellä ei pystyny tiskaan, ei siivoon, ei tekeen ruokaa, ei olemaan lasten kanssa, eikä mitään. Siellä oli niin painostava henki.

Kyseinen perhe tuli lopulta siihen tulokseen, että he eivät kertakaikkiaan ole mökki-ihmisä ja tekivät päätöksen kesämökin myymisestä. Joku tuli kuitenkin lopulta ajatelleeksi, että jospa kaiken takana ovatkin pahat henget. Rukouksen ja pahojen henkien sitomisen jälkeen mökkin ja sen alueelle laskeutui sellainen rauha, että siellä oli hyvä olla. Sen jälkeen huvilan myymisestä ei enää puhuttu.

- Mun elämä jatku toisaalla, enkä mä aatellu koko asiaa. Hiljalleen mä aloin näyttää ulkosestikin siltä, mihin mä sisälläni uskoin, elikä pahalta.
5. Saatanan seurassa

Koska muu perhe kammoksui Päivin luolamaiseksi temppeliksi muutettua huonetta, hän sai olla siellä kaikessa rauhassa. Siellä Päivi viihtyi ja siellä hän mietiskeli elämäänsä.

- Mä funtsin syntyjä syviä, rukoilin saatanaa ja pelkäsin.

Pelko oli tullut tytön elämään ja se olikin hänen seuralaisensa monet seuraavat vuodet. Aina se ei toki tuntunut, mutta silloinkin se väijyi taustalla, valmiina lamaannuttamaan uhrinsa. Eikä pelko suinkaan tullut siinä vaiheessa, kun rituaaleja alettiin tekemään. Päinvastoin siinä vaiheessa tunnelmat olivat toisenlaiset, kummallinen viehtymys valtasi Päivin. Pelko tuli vasta siinä vaiheessa rituaalin jälkeen, kun yliluonnollisia asioita alkoi tapahtua.

- Monta kertaa sillonkin, kun mä rukoilin saatanaa, fiilikset oli huonot. Hengitys oli välillä vaikeeta, ahdisti hirvittävästi. Ihan sellanen tunne, kun joku ois puristanu kurkusta.

Rituaalipäivän jälkeen yöt olivat usein hankalia. Herätessään Päivi sai huomata, että kehossa saattoi olla mustelmia ja raapimisjälkiä. Aivan kuin joku olisi potkinut ja nipistellyt. Painajaisunet olivat kuin pahimmista kauhufilmeistä.

- Pitkän aikaa mä heräsin yöllä tasan kolmelta. Joko siihen tunteeseen, että joku tuijotti mua, tai sitten mä kuulin ääniä. Askeleita tai jotain.

Tai sitten hän heräsi siihen, että näki unta, miten putosi pohjattomaan kuiluun. Hiukan ennen mätkähtämistään sen pohjalle tyttö heräsi.

- Se oli semmonen musta monttu. Heräsin mä miten vaan, se tapahtu kun nakutettuna kello kolme. Iho kananlihalla, tukka pystyssä ja ylt´ympäri hiessä. Joskus mä heräsin siihen, että mä roikuin sen kuilun seinässä kynsin hampain ja yritin kiivetä epätoivosesti ylöspäin. Eikä ollu yks eikä kaks kertaa, kun mä heräsin omaan kauhunhuutooni. Ne oli niin järkyttäviä juttuja, etten mä pysty mitenkään kuvaan sen kauhun määrää.

Jos asiat olisivat jääneet vain painajaisunien asteelle, niin ne eivät olisi saaneet Päivistä niin voimakasta otetta. Yliluonnollisia asioita alkoi tapahtua kuitenkin myös päivisin. Välillä, kun Päivi koputti seinään, joku koputti takaisin. Esineet alkoivat liikkumaan itsekseen ja vaihtelivat paikkaa. Ovet aukeilivat omia aikojaan, mankka napsahti päälle, verhot heiluivat, ikkunan takaa kuului raapivaa ääntä ja oven takaa kuului askelia. Tällaisia asioita tapahtui niin paljon, että luonnolliset selitykset alkoivat tuntua naiiveilta.

- Ne saatanan voimat, joita mä olin lähteny hakeen, ne tuli todeksi mun elämässäni. Eikä se ollukkaan niin hauskaa, kun mä olin kuvitellu. Päinvaston ne teki mulle ihan, mitä ne halus. Ei ne ollu mitenkään mun määräiltävissäni tai edes mun kontrolloitavissani. Mä olin siis alusta asti kuvitellu käyttäväni niitä hyväkseni, mutta ei se mennykään niin.

Kaiken tämän keskellä Päivi yritti käydä normaaliin tapaan koulua ja harrastaakin jotain. Ymmärrettävää kyllä, se ei niissä kuvioissa tahtonut oikein onnistua. Kotona ongelmat lisääntyivät, suurimman osan aiheutti Päivi itse, mutta eivät vanhemmatkaan aina jaksaneet toimia mielekkäällä tavalla.

- En mä haluu niitä syyllistää, kyllä ne parhaansa yritti

Osa ongelmista johtui tietysti normaalin murrosiän tuomista muutoksista, mutta jos ne rajataan pois, jäljelle jää vielä paljon. Päivi Niemi on sitä mieltä, että suurin osa vaikeuksista tuli hänen halustaan hakea yhteyttä konkreettiseen saatanaan. Koulustakin löytyi hengenheimolaisia. Heidän kanssaan oli kova juttu kulkea risti väärinpäin kaulassa ja touhuta saatananpalvonnan kanssa.

- En mä vielä sillon tajunnu, että vaikka mä aluks leikinkin, niin vastapuoli oli jo silloin tosissaan.

Koulunkäynti oli luku sinänsä, siitä ei tahtonut tulla yhtään mitään. Varsinkin uskontotunnit olivat vaikeita, eikä Päivi niillä juuri käynytkään. Joskus kuitenkin.

- Kai mä olin jotain 16-vuotias, kun joku nainen tuli ussantunnille kertoon Jeesuksesta. Sitä mä en kestäny. Ja vaikka mä kuinka olisin halunnu olla iisisti, mä en kertakaikkiaan pystyny. Jeesuksesta kertominen oli mulle liikaa, se tilttas ihan kertaheitolla.

Päiviä ahdisti ja rintaa puristi. Hetkeäkään hän ei pystynyt olemaan täysin paikallaan. Viha ja raivo velloi tytön sisällä, etsien vain purkautumistietä.

- Mua otti nuppiin sekin, että minkä ihmeen takia mä olin just nyt eksyny typerälle ussantunnille. Sit se ämmä otti skitan käteensä, alko soittaa ja laulaa. Ja tottakai sen piti laulaa Jeesuksesta. Mä vääntelin tuolillani ja sihisin niin karmeita kirouksia kuin suinkin osasin. Mutta ei siitä ollu mitään apua, nainen vain lauloi. Mä tunsin, miten juttu alko luisua täysin pois mun kontrollista.

Yhtäkkiä Päivi tajusi olevansa jaloillaan ja hamusi tuolin käteensä. Suomatta ajatustakaan uskonnonopettajalle tai luokkatovereilleen, hän nosti tuolin ylös ja lähti syöksymään kohti opettajanpöydän vieressä kitaran kanssa seisovaa naista.

- Mä en tarvi sun jeesuksias, ala vetää täältä! Niin mä huusin, eikä kellekään luokassa jääny epäselväks, että mä tosissaan tarkotin sitä.

Päivi olisi mielellään iskenyt tuolinsa vierailijan päähän, mutta siihen hän ei kyennyt. Sen hän tosin syöksymisellään sai aikaan, että soitto loppui ja nainen sulki suunsa. Monta kertaa hänkin oli kouluissa vieraillut, mutta moinen vastaanotto oli ennen kokematonta.

- Mä iskin täysillä tuolin opettajanpöytään ja huusin kuin eläin. Tuoli sälähti säpäleiksi, mutta se ei mua rauhoittanu. Päinvastoin se vain lisäs mun raivoa, ja siks mä latasin täysillä.

Muu luokka perääntyi seinän vieriin ja käytävään, Päivin laittaessa luokkaa remonttiin. Tuolit lentelivät, pulpetit kaatuivat ja kaiken yllä kaikui Niemen Päivin raivokkaan uhmakas huuto, hänen näyttäessään, mitkä vallat hänen sisällään riehuivat.

- Mahtava Päwe näytti voimaansa. Huusi ja raivosi, kirosi ja uhkaili, eikä kukaan uskaltanut puuttua asiaan. Mä näin, miten jengi pelkäs ja se tuntu sairaan hyvältä. Päwe oli paha, Päweä pelättiin. Jess!

Saatuaan luokan mieleiseensä kuntoon, Päivi marssi ulos koulusta, eikä kukaan ehtinyt tehdä mitään sen estämiseksi.

- Viimetteks mä vielä raivosin sille vierailijalle, että mä en sun jeesuksias tarvi. Vaikka kai se oli turhaa, eiköhän tuo ollu huomannu sen muutenkin.

Joitakin kertoja Päivi teki ponnettomia yrityksiä päästä pois siitä maailmasta, johon oli luiskahtanut. Motivaatio ei kuitenkaan riittänyt. Ei edes silloin, kun hän pelästyi lähes järjiltään.

- Kaverit oli lähteny ja mä istuin yksin kämpässä ja rupesin riisuun farkkujani. Sillon mä sain hassun ajatuksen tehdä itseni kokoisen nuken. Tai siis, vielä siinä vaiheessa se tuntu vaan tosiaan hassulta aatteelta.

Eikä kulunut kauaakaan, kun nukke oli valmis. Vanhat farkut, musta pusero ja kengät jalassa. Posliinipää, hattu ja lasit.

- Mä täytin sen vaatteilla ja muulla pehmoroinalla. Siitä tuli aika hyvän näköinen, mä juttelin sille ja pelleilin se kanssa. Mä aattelin, että hei, mähän oon saanu ihka uuden frendin.

Päivi otti nukesta valokuvankin ja meni sitten nukkumaan. Yöllä hän havahtui hirvittävään ahdistukseen. Herätessään hän näki jotakin kauhistuttavaa. Nukke liikkui huoneessa.

- Eikä se ollu unta, eikä se ollu mun mielikuvituksen tuotetta. Saatanan voimat liikutti sitä, se oli todella karmeaa. Mä olin hetkessä hereillä ja vapisin kauhusta. Nukke duunas omiaan, musta hiukkaakaan piittaamatta. Sitten se pysähty, eikä enää liikkunu.

Nukke rauhottui, mutta ei Päivi. Uni ei enää tullut, pelko piti hereillä. Mankan säestyksellä tyttö valvoi aamuyöhön ja keräsi rohkeutta. Lopulta sitä oli niin paljon, että hän hajotti nuken kappaleiksi. Sen jälkeen Päivi meni vessaan.

- Mä kattoin vessan peiliin ja näin, miten mun silmät alko tulla tulenpunaisiks ja iho tummu. Mä huusin kauhusta ja juoksin takasin kämppääni. Istuin sängylläni ja tärisin. Yhtäkkiä alko soimaan saatanaa ylistävä musiikki. Se pauhasi huoneessa ja täytti mun pääni. Mä pelkäsin tulleeni hulluksi, sillä kasettisoittimessa ei ollut kasettia.

Seuraavana päivänä säikähtänyt saatananpalvoja oli täynnä hyviä päätöksiä. Nyt loppuisi veljeileminen saatanan kanssa. Oli tullut aika rauhoittaa elämä. Päivi repi seiniltä väärinpäin olevat ristit ja hävitti saatanallisia tavaroita ja musiikkia.

- Kyllä mun piti tehdä pesäero kaikkeen saatanaan liittyvään ja palata normaaliin elämään, mutta ei siitä mitään tullu.

Pimeyden voimat olivat saaneet Päivin elämästä niin voimakkaan otteen, ettei niistä hänen voimillaan enää päästy eroon.
6. Jenkiä, duunia ja kuolemaa

- Neljäntoista vanhana mä olin mukana semmosessa jengissä, missä oli vähän vanhempia jätkiä, linnakundeja koviksia ja saatananpalvojia.

Jengi riehui, remusi ja ryyppäsi. Vietti toki aikaansa hautausmaallakin, rukoili saatanaa ja koki kaiken näköistä yliluonnollista.

- Enempi se kuitenkin oli sellainen rymysakki, ryyppyjengi, joka tykkäs toistensa seurasta. Mä en käyttäisi siitä nimitystä saatananpalvojajengi jo senkään takia, että meillä ei ollut mitään autoritääristä järjestystä.

Jengillä oli kuitenkin pomo, joka oli vanhempi ja voimakkaampi kuin muut. Ennen kuolemaansa hän sanoi, että ennen hän vaikka kuolee, kun tulee uskoon.

- Se väitti, että saatana on pitänyt siitä niin hyvää huolta, että hän ei halua sitä pettää.

Sitten pomo teki itsemurhan.

- Että kyllä se sillä tavalla saatanan piikkiin meni.

Päivin muistot jengiajalta eivät ole pelkästään huonot. Välillä oli tosi hauskaakin, mutta kaikkea leimasi tietynlainen epätoivo.

16-vuotiaana Päivi karkasi kotoa ja lähti maailmalle uuden poikakaverinsa kanssa.

- Se oli sellanen pitkäletti, saatananpalvoja tottakai.

Lopulta kotonakin hermostuttiin, koska tyttären olinpaikasta ei ollut mitään tietoa. Poliisitkin hälytettiin apuun ja Päivin valokuvan kanssa nämä tekivät omia tiedustelujaan. Karkuria vaan ei löytynyt.

- Mä olin sen kaverin kanssa reissunpäällä pitkän aikaa. Se kävi duunissa, mä en. Oli se aika kummallista elämää, ei kaikki sellasta ymmärtäny.

Pariskunta asui asuntovaunussa ja ryyppäsi kaiken vapaa-aikansa. Saatanallinen musiikki soi koko ajan, saatanasta myös puhuttiin ja pelättiin.

Päivin isä kuoli tytön ollessa seitsemäntoista. Välit isän kanssa olivat siinä vaiheessa hyvät, niiden eteen oli tehty töitä puolin ja toisin. Sekasortoisen elämänsä keskelläkin Päivi rakasti isäänsä. Eikä tyttärellä ollut isänsä rakkaudesta minkäänlaista epäilystä.

- Se oli mulle shokki. Mun karhumainen, isokokoinen, hyväsydäminen isäni oli kuollut!
7. Piparkakut pirstaleina

Mä aattelin, että tää on sellanen juttu, josta mä en millään selviä yksin. äidin tykö mä en halunnu missään tapauksessa mennä. Joten mä päätin lähteä poikakaverin tykö. Se oli menny jo edeltäpäin Keski-Suomeen. Mä luulen, että mä en siinä vaiheessa ollu ihan täydellä ällillä, niin kova isku faijan kuolema mulle oli. Välistä mun oli ihan mahdotonta uskoa sen ees olevan totta. Rahaa ei ollu tarpeeks, mutta mun ainut ajatus oli, että liikkeelle on päästävä. Muuten mä sekoisin lopullisesti. Mä en paljo kamaa raahannu mukaani, mutta ne piparit mä otin, mikkä olin leiponu lahjaksi. Junamatka Tampereelle meni kuin unessa, mun päässä tako vaan, että mun isä on kuollu. Mun isä on kuollu. Mä tiesin sen olevan totta, mutta mun oli silti tosi vaikee uskoa sitä. Mitään muuta mielikuvaa mulle ei oo siittä matkasta jääny.

-Mihis tyttö on matkalla?

Taksikuski katto mua hiukka pitkään, kun mä toppasin sen tykö. Mä sanoin sille suunnan ja näytin rahat, jotka mulla oli jäljellä.

- Vie mut niin pitkälle, kun näillä pääsee. Mä liftaan loppumatkan.

- Onpas sulla kova hinku päästä perille, taitaa joku poika odottaa.

Mä ilmotin sille suharille, että mä tosissaan oon menossa mun kundikaverin luo. Ja jatkoin sitten hiljasella äänellä.

- Mun tarvii päästä sen tykö. Mun faija kuoli tänään, enkä mä kestä olla yksinäni.

- Okei, sitten lähdetään.

Mä heittäydyin taksin takapenkille ja vaivuin omiin mietteisiini. Mä muistelin faijaa ja meen yhteisiä hetkiä. Mä tiesin sen olevan ihan turhaa ja myöhäistä, mutta silti mua kadutti moni yhteenotto isän kanssa. Mennyttä ei kummiskaan saa takaisin, ja onneks me oltiin ehditty sopiin kaikki. Ja olihan meillä hyviäkin hetkiä ollu, iteasiassa vaikka kuinka paljon. Jouluna isä aina uskotteli, että joulupukki oli tuonut lahjat eteiseen. Me oltiin siskon kanssa jo isoja tyttöjä, mutta oltiin uskovinamme isän jutut. Mä muistin, miten isä aina laski leikkiä. Siinä taksin takapenkillä muhun iski ihan hirvee ikävä isää.

- Se sun antamas summa tuli täyteen.

Mä havahduin ajatuksistani taksinkuljettajan huomautukseen ja valmistauduin nousemaan autosta ja jatkamaan liftillä.

- Mä jään sitten pois.

Kuski läpsäytti mittarin päältä ja katto mua sillai kummasti. Jossain muussa tilanteessa mulla ois takuulla alkanee hälytyskellot soida, mutta nyt mä olin niin turta, ettei mun järki juossu ollenkaan.

- Ajellaan nyt vielä pikkasen.

Jälkeenpäin aatellen saatto tietty olla, etttä sen ääni oli omituisen paksu ja samee. Mutta ninkun sanottu, isän kuolema oli mulle niin tuskaisa kokemus, etten juurikaan tarkkaillu ympäristöö. Vasta sitten mä havahduin, kun kuljettaja laitto vilkun päälle ja käänty kapeelle metsätielle.

- Mitä ihmettä?

- äläs nyt, kyllä tämä tästä.

Sitten se sammutti mittarin ja oikeen tosissani mä havahduin vasta siinä vaiheessa, kun se alko työntään mun penkkiä taaksepäin. Sitten se alko kallistaa selkänojaa ja mä hermostuin.

- Lopeta heti!

-äläs nyt, pidetään vähän hauskaa.

- Oot sä ihan hullu!

Se alko kähmiä mua jokapuolelta.

- Et sä tajuu, mun isä on just kuollu!

- On, on. Tämä tästä...

Se huohotti ja mutisi jotain, mistä ei kunnolla saanu selvää. Sen silmät seiso päässä ja se lipo inhottavasti huuliaan.

- Irrota heti!

Ei se kumminkaan mitään irrottanu. Mä yritin tapella sitä vastaan, mutta se oli mua paljon vahvempi ja mä olin varmaan jonkinlaisessa shokissakin.

- Tosta vähän...

Se yritti suudella, mutta mä väänsin pääni sivuun.

- älä, mä pyydän. älä!

Se repi mun vaatteita, eikä piitannu hiukkaakaan mun vastustelusta. Mä tappelin aikani vastaan, mutta sitten mä vajosin jonkinlaiseen turtumukseen.

- Yritä nyt olla ees vähän sen näkönen, että oot tässä mukana.

Mun sisällä teki niin pahaa, etten mä pysty edes kuvaileen sitä. Mussa särkyi sillä hetkellä jotain. Se räpläs houjensa kanssa ja kömpi mun päälleni. Mä rusennuin sen alle ja aattelin, että mä kuolen. Tää on kaiken loppu, mulla ei enää oo mitään ihmisarvoo. Se ähelsi siinä aikansa ja mä vajosin aina vaan syvemmälle pahoinvointiin ja tuska mun sisälläni kasvoi. Mä pidin silmiä tiukasti kiinni ja koetin kuvitella, että kaikki oli vaan pahaa unta. Silti, kaiken tuskan ja vihan ja turtumuksen keskelläkin mä tiesin, ettei se ollut unta. Suuri ja mahtava Päwe ei ollut tilanteen, eikä ihmisten herra. Mulla oli sellanen fiilis, että tän jälkeen millään ei ollut enää mitään väliä. Kaikki oli samantekevää.

- Oisko sulla mitään paperia?

Vasta, kun se puhu, mä tajusin jyskytyksen loppuneen.

- Tarttis vähän pyyhkiä.

Mä en saanu sanaa suustani. Mä en tajunnu, miten joku voi toimia tolla tavalla. Käyttää mua ensin häikäilemättä hyväks ja kysyä sitten paperia, niin kun mitään ei ois tapahtunu. Se löys mun piparkakkunyyttini ja repi siittä paperin. Piparkakut levis taksin lattialle, ja mä kattelin, miten sen korston kenkä murskas ne palasiksi. Samalla tavalla oli käyny mulle. Mä olin luullu pystyväni käyttämään saatanaa hyväksi, mutta se olikin onnistunut sotkemaan minut. Ja aivan täydellisesti. Mulla ei ollu enää toivoa. Ei, mulla ei enää ollu unelmia, eikä toivoa. Jotain oli peruuttamattomasti piloilla. Mä lojuin palasina saastasella taksin penkillä ihmisten poljettavan ja häväistävänä.

Päivi odotti saavansa jotakin tukea tapahtuneen johdosta poikakaveriltaan, mutta sitä hän ei saanut.

- En todellakaan. Pikemminkin se melkein syytti mua, että mä olin antanu sen kuskin naida mua. Se oli niinkuin se lopullinen niitti siinä jutussa. Mä olin luullu, ettei sen kauheammalta voi enää tuntua. Jätkäkaverin suhtautuminen onnistu kuitenkin tekemään siitä vielä pahempaa.
8. Abortti

Päivillä ei siitä vuodesta ole kovinkaan montaa muistikuvaa, ja ne, joita hänellä on, eivät ole mukavia. Hän sai hillittömiä raivokohtauksia.

- Ne oli sellasia itkuraivareita. Hajotin paikkoja, paiskoin tavaroita ja olin kaikin tavoin tosi hankala.

Nämä vaikeudet eivät vielä riittäneet, vaan Päivi joutui elämässään yhä ahtaammalle ja ahtaammalle.

- Mulle kävi kundikaverin kanssa vahinko. Mä tulin raskaaksi.

Päiviä ahdistavat monenlaiset tuskat ja pelkotilat, ja niiden takia hän ei osannut mennä edes lääkäriin. Lopulta hän havahtui siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista halua, eikä mahdollisuutta pitää lasta. Ei hänestä, ainakaan näissä elämäntilanteissa, ollut äidiksi.

- Sit mä lopulta menin lääkäriin ja ilmotin, että haluun abortin.

Päiviä tutkittiin asianmukaisesti ja hänelle ilmoitettiin ystävällisesti, että se ei enää ole mahdollista. Päivi odotti kaksosia, ja sikiöt olivat jo niin pitkällä, ettei aborttia enää tehtäisi.

- Mä raivosin niille, että takuulla teette abortin. Ne koetti ystävällisesti suostutella mua luopumaan ajatuksesta ja lupasivat olla mun tukena.

Päivi ei halunnut antaa periksi, vaan sai taas yhden pelottavista raivokohtauksistaan. Ammatti-ihmiset tajusivat, että tämä nainen oli tosissaan ja antoivat periksi.

- Paskanmarjat, mä huusin niille. Jos ette te ota niitä kakaroita vekka mun mahasta, mä otan sitten itse. Mulla on kaks toimivaa kättä ja puukko, se käy multa melkoisen kevyesti. Älkää luulko, etten mä pysty mahaani ratkoon.

Kovista puheista huolimatta abortti oli Päiville raskas kokemus. Ei hän sen yli tuosta vaan päässyt. Sitäpaitsi nukutuksesta heräillessään hän näki taas kammottavia asioita.

- Mä olin sellasessa puolitokkurassa ja luulin olevani helvetissä. Tuli roihusi kaikkialla ja lieskat nuoli jo mun jalkoja.

Vaikka Päivi pelkäsikin näkemiään näkyjä, niissä oli kuitenkin jotain sellaista, että ne viehättivät tätä saatanallisuuden syövereihin sotkeentunutta nuorta naista.

- Mä näin saatanan silmästä silmään ja outoja otuksia istu mun mahani päällä. Ne oli outoja, pelottavia ja kiehtovia näkyjä.

Hänen olisi tietysti olla sairaalassa toipumassa jonkun aikaa, mutta se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Ei hän jaksanut siellä paikallaan maata. Oli päästävä liikkeelle. Päivi tiesi, ettei häntä sieltä luvalla laskettaisi, joten hän karkasi.

- Suuri Päwe aatteli, että häntä ei pidättele mikään mahti, hän tekee juuri niinkuin itse tahtoo.

Se oli kuitenkin virhe, joka kostautui nopeasti. Pakoon hän kyllä pääsi, mutta tuli niin huonoon kuntoon, että joutui palaamaan takaisin sairaalaan.

- Se oli tosi levotonta aikaa.
9. Kaksoiselämää

Pari vuotta Päivi vietti eräänlaista kaksoiselämää. Päivisin hän yritti laittaa kotia ja kävi töissä. Rajusta ulkomuodostaan huolimatta hänen onnistui saada töitä.

- Mä olin niihin hommiin riittävän taiteellinen ja tulin lasten kanssa hienosti toimeen. Enkä mä niille mitään saatananpalvonnasta jutellu.

Päivi huolehti töistään ja ansaitsi hyvin. Iltaisin ja viikonloppuisin elämä oli täysin toisenlaista.

- Kyllä se meni aika hurjaks. Me käytiin mun kundikaverin kanssa edelleen sillä paikkakunnalla, jossa jengi pyöri.

Aktiivinen jengielämä oli jäänyt taakse, kaiken keskellä Päivi ja poikakaveri yrittivät elää normaalia nuorenparin elämää. Kovin hyvin se ei kyllä missään vaiheessa onnistunut.

- Mun musiikimaku muuttui hiljalleen, se meni enemmän tollaseen sanomalliseen suuntaan. Kai sitä vois sanoa, että jollain tapaa syvällisemmäksi. Satanismia sen ydin oli edelleen, mutta nyt enemmän sellasta filosofisempaa satanismia.

Päivi jäi kiinni kaikkiin New Age -juttuihin, jotka siihen aikaan nostivat päätään. Okkultistiset ennustukset, horoskoopit, henkiparannusasiat, ruumiista irtaantumiskuviot, mikä vaan tämän suuntaista oli, kaikki kelpasi.

- Nää saatanajutut sai siinä vaiheessa ehkä sellasen hiukka pehmeemmän muodon. Jotenkin sellanen suoraviivanen toiminta oli jääny taakse.

Päivi tutki näitä asioita tosi tarkkaan ja harrasti niitä. Hän ennusti ihmisille kädestä, laati horoskooppeja ja ennusti tulevaisuutta muutenkin.

- Monta kertaa kaverit kysy kummissaan, et miks just pahan kanssa pitää touhuta. Monia alko jossain vaiheessa pelottaa. Mä nautin sellasista tilanteista, mä aloin oikein mässäileen niillä jutuilla. Että mitäs tekisit, jos joku demoni nyt nousis tosta järvestä ja tulis. Kaverit joutu välillä ihan paniikkiin.

Pelkäsi Päivi itsekin, mutta ei hän sitä kavereilleen näyttänyt. Päinvastoin piti vaan kovaa naamaria ja naureskeli. Aina hän ei pystynyt pelkoaan peittämään, ei ainakaan silloin, kun salaperäinen, mustapukuinen mies ilmestyi kuin tyhjästä.

- Me käytiin kaverin kanssa grillillä ja kun tultiin himaan, mä kurottauduin takapenkille ottaan veskaani sieltä. Sillon mä huomasin, että siellä makas mustiin pukeutunu mies. Mä menin ihan shokkiin ja olin naamaltani valkonen kun lakana. Mun kaveri hyppäs autosta ulos ja alko huutaan mulle, että tuu nyt hyvänen aika pois sieltä. Mutta mä en päässy, mä olin niinkun halvaantunut. Tärisin vaan kauhusta.

Poikakaveri rohkaisi itsensä ja repi miehen vaatteista ulos autosta. Lihaa ja verta salaperäinen muukalainen oli, mutta jotakin outoa siinä kaikessa oli. Humalainen hän ei ollut, sen kaksikko tajusi, mutta siinä olikin lähes kaikki, mitä he miehestä saivat irti.

- Mihinkään kysymyksiin se ei osannu vastata, eikä se puhunutkaan oikein mitään, tuijotti vaan eteensä tyhjä katse silmissään.

Mistä mies oli tullut ja miksi, se ei selvinnyt koskaan. Päivin mielestä ei tosin tarvinnutkaan. Hän oli aivan varma, mistä osoitteesta mustapukuinen oli lähetetty liikkeelle.

- Sen oli alakerran pomo lähettänyt. Mä tiesin sen siitä, minkälaisen vaikutuksen se minuun teki. Se oli mua varten lähetetty ja mä sen löysin. Se jätti muhun aivan hirveet pelot.

Hiljalleen asiat riistäytyivät hallinnasta. Taulut tippuivat seiniltä, puhelin pärähti soimaan omia aikojaan, ovet aukeilivat ja tavarat vaihtoivat paikkaa.

- Meillä oli kaksi kissaa, ja nekin koki usein pahan läsnäolon. Me saatettiin yöllä herätä askeliin tai kirkunaan ja kissat vaistosivat, ettei kaikki ollut oikein. Sellasissa tilanteissa ne sähisi karvat pystyssä. Kun mä menin vessaan, siellä saatto virua verinen, silvottu ruumis lattialla. Vaatekaapissa roikku välillä joku hirressä. Heti, kun mä olin nähny ne, ne hävis. Mä en pysty mitenkään kuvaileen näitten juttujen mukanaan tuomia pelkotiloja.

Pelot kasvoivat siihen mittaan, että kun Päivi pääsi töistä, hänen piti ennen lähtöään vielä soittaa kotiin.

- Et missä huoneessa sä oot? Mä en oikein uskaltanu ees kävellä sen kodin läpi yksin. Se meni ihan sairaaks se touhu.

Päivi ei enää 21 –vuotiaana pystynyt olemaan lainkaan yksin, eikä selvänä. Yliluonnollisista asioista oli tullut jokapäiväisiä, mutta tottumaan niihin ei pystynyt.

- Ei siitä niinku tullut yhtään mitään.

Tavalliset kaverit, eivätkä oikein enää jengikaveritkaan tahtoneet ymmärtää Päiviä, ja tämän viehtymystä kaikkeen saatanalliseen. Hän halusi puhua joko saatanasta tai sitten tämän kunniaksi tehdystä musiikista. Kaikenlaisesta pahasta ja yliluonnollisesta. Osa jengiläisistä oli kasvanut eroon näistä asioista, eivätkä he jaksaneet setviä niitä asioita Päivin kanssa. Vaikka aktiivinen saatananpalvonta oli siinä vaiheessa jäänyt taka-alalle, vahva antikristillisyys oli läsnä kuitenkin koko ajan. Ja aina pahan päivän tullen Päivi tarttui veitseen ja aloitti viiltelyn.

- Oli siellä pari kaveria, joiden kanssa oltiin näissä asioissa samoilla linjoilla. Siihen mennessä yksi kaveri oli tehny itsemurhan, mikä tietty tuntu hirveen pahalta. Vaikka oli siinä hommassa toinenkin tapa aatella.

Saatanaan liittyvissä lauluissa, elokuvissa ja kirjoissa kuolemaa ihannoitiin. Kuolemaa pidettiin lopullisena vapautumisena kaikesta. Kuolemaa saatanan takia pidettiin kunniallisena tekona.

- Ajatus itsemurhasta alko tosiaan kiinnostaa mua. Meinaan, jos se kerran oli kunniallinen teko, niin mitä menetettävää mulla muka oli. Elämä oli menny sellaseks, ettei siinä ollu enää mitään mieltä. Ei muuta kuin pelkäämistä ja pakenemista. Ryyppäämistä ja jatkuvaa tuskaa. Sellasen meiningin jatkaminen ei ollu mikään houkutteleva vaihtoehto.

Poikakaverin ja Päivin keskinäinen elämä, joka alunperinkin oli ollut melkoisen myrskyisää, oli ajautunut jatkuviin hankaluuksiin.

- Siinäkään paljoa järkeä ollu. Väkivaltaa, valehtelua, kieroilua, kipua ja tuskaa loputtomiin. Se oli väkivaltanen kaveri, ja mun oma käyttäytyminen oli muuttunu jatkuvan pelkäämisen takia, niin että sekin oli sellasta kieroilua ja virheitä tuli tehtyä. Ja kun kaverikin teki virheitä, niin meen yhteiselo oli kertakaikkiaan menny puihin. Senkään jatkamisessa ei paljo järkeä näyttäny olevan. Viina, väkivalta, huumeet ja saatananpalvonta on semmonen soppa, ettei siitä oikein perhe-elämää pysty rakentamaan. Niin meilläkin se homma rupes aina välillä räjähteleen käsiin.

Yliluonnolliset asiat olivat tulleet niin osaksi Päivin elämää, ettei hän päässyt niistä eroon edes keskellä päivää. Eikä hän enää oikeastaan jaksanut edes yrittää.

- Oikeastaan mä koetin vetää muutkin mukaan. Viikonloppunakin, vaikka veti pään täyteen ja oli tasasesa kännissä koko ajan, yritti kumminkin kavereille kertoa näistä saatanajutuista. Silti mä itekin pelkäsin niitä juttuja ihan sairaasti ja mua kauhistutti jo etukäteen maanantaiaamu. Silloin se puudutus, jonka dokaaminen anto, olis taas poissa.

Päivi teki jonkinlaisen epämääräisen päätöksen, että tämän viimeisen kesän hän menisi täysillä ja sitten, kun arki alkaisi...

- Niin mä aattelin, että sitten huppu kaiken ylle. Joku oli kuitenkin päättänyt, ettei asiat meekään niin.

Mistään leikistä tässä ei ollut kyse, sillä hän oli jo miettinyt valmiiksi ajan ja paikankin, jossa suorittaisi epätoivoisen tekonsa. Kesä meni juhlinnan merkeissä, töissäkään Päivi ei juuri käynyt.

- Ainaskin mulla on sellanen käsitys. Mulla ei tosin oo kovin selvää muistikuvaa kesästä kokonaisuudessaan, mutta mä muistan monia sellasia tilanteita, joissa mä oon hillunu millon kenenkin kanssa pitkin maata. Joka tapauksessa niin monta kertaa, etten mä ihan normaalisti oo voinu töissä käydä. Kyllä sen on täytyny mennä enemmän heilumiseksi.
10. Kultakatuja kaltereiden takana

Jossakin vaiheessa tieto siitä, että hänen jengikaverinsa oli tullut vankilassa uskoon, saavutti Päivinkin. Se oli jotain ennenkuulumatonta, eikä sitä oikein tahdottu ymmärtää.

- Me lähettiin mun jätkäkaverin kanssa kattoon tätä Makee. Eikä sen matkan tarkoitus ollu pelkästään käydä moikkaamassa vanhaa kamua.

Päivi oli vakuuttunut siitä, että Make oli mennyt tekemään elämänsä vihoviimeisen tempun. Viha uskovia kohtaan oli se kannustin, miksi hän halusi puhua jengikaverinsa kanssa.

- Mä olin funtsinu, että mä puhun sen ympäri. Tottahan Make nyt tajuaa, kun mä taas selitän sille, ettei missään uskonasioissa oo mitään mieltä.

Tapaaminen vankilassa alkoi kankeasti, olihan edellisestä kohtaamisesta jo kulunut aikaa. Sitäpaitsi Päivi ja tämän poikakaveri olivat melko ennakkoluuloisia. Jää suli kuitenkin nopeasti ja keskustelun alkoi.

Heti, kun mä näin Maken, mä tajusin, että se ei ollu enää sama Make, minkä mä olin jengissä oppinu tunteen. Siis siinä mielessä se tietty oli samanlainen, kun ennenkin, ettei ne arvet ja tatuoinnit minnekään ollu hävinneet. Mutta muuten sen koko olemus oli ihan erilainen. En mä tie, se oli jotenkin niin rauhallinen. Sen silmätki sädehti jotain sellasta, jonka ois kai voinu luonnehtia iloks, rakkaudeks ja sellaseks. Niin, ja se vaikutti niin onnelliselta, että mä aattelin, että mitä tää oikein on.

- Mä oon tullu uskoon!

- Kuultu on.

Mun ääni oli sävyltään varmaan hyvin samanlainen, kun se ympäristö, missä me juteltiin. Harmaa, tunkkanen ja sellanen, joka oli nähny paljon tuskaa, pettymistä ja epäonnistumista.

- Aatelkaa nyt, Jeesus tuli mun sydämeen.

Se näytti vielä varmuuden vuoks kädellään, mihin Jeesus oli tullu ja mä aattelin, et hyvää päivää. Tää alkaa mennä hiljalleen tosi oudoks ja omalla tavallaan vielä pelottavaksikin.

- Mä polvistuin siihen sellin lattialle ja rukoilin, että Jeesus antais mun synnit anteeks ja auttas eteenpäin.

Sen silmät loisti niin, etten mä saanu katottua niihin. Ja muutenkin se oli tosi karsee tilanne, jätkä heitteli Jeesus nimee niin taajaan, että mulla meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

- Mä oon rukoillu teen puolesta.

Se oli mulle, kuin mä oisin kävelly päin seinää.

- Mitä sä sanoit?

- Mä oon rukoillu teen puolesta.

- Me helvettiin!

Se tuli multa aika ponnettomasti, mä en saanu siitä jätkästä mitään otetta. Se vaan hymyili lempeästi, ja totes olevansa matkalla vallan toisenlaiseen paikkaan.

- Siellä on kadutkin kultaa.

- Sä oot seonnu, höpötät kultasista kaduista. Mä oon näissä kuvioissa nähny monenmoista, mutta en metriäkään kultasta katua.

Se hymyili aina vaan leveemmin ja huomautti, että mä oon hakenu kultasia katuja väärästä paikasta.

- Niissä systeemeissä ei oo muuta, kun tuskaa kipua ja kuolemaa. Raamattu sanoo, että varas on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Jeesus on tullu sitä varten, että meillä ois yltäkyllänen elämä.

Hulluinta siinä oli, että jollain tapaa mä tiesin sen puhuvan totta. Mä tiesin jo aika tarkkaan, mitä kulkeminen saatanan kanssa antoi. Tädiltäni mä taas olin kuullu Jeesuksesta ja näistä jutuista siks paljon, että tajusin niiden olevan toisenlaisia, kun nää, missä mä kahlasin. Silti mulle ei ois tullu mieleenkään kääntää kaulassani väärinpäin riippuvaa ristiä oikeinpäin. Ei ikinä! Ei Päwe!

- Jeesus pelastaa vielä teiätkin!

Kaveri usko selvästi tohonkin juttuun, mutta mä päästin paskasen naurun.

- älä unta nää!

Mä rääkäsin sen aika kovaa, sen verran kumminkin, että muut tapaamishuoneessa olevat tyypit vilkas meihin päin. Make ei ees hätkähtäny, eikä lakannu senpuoleen hymyilemästäkään.

- Mä oon varma tästä jutusta. Ja mä käsitän, miks sä reagoit tolla tavalla. Sä et kertakaikkiaan ymmärrä, mistä tässä on kysymys.

Mä en saanu mitenkään pilkattua sitä, mä olin kertakaikkiaan lyöty. Kun en muuta pystyny tekeen, mä vaihdoin puheenaihetta ja me alettiin selvittään, mitä kenellekin kaverille kuulu. Puhuttiin vanhoista ajoista ja vanhoista jengiläisistä. Nyt, kun me oltiin turvallisilla alueilla, helpotti ja aika alko kulumaan nopeesti. Tapaamisaika meni umpeen ja me alettiin tehdä lähtöä.

- Päwe, sä oot nähny elämässäs jo tarpeeks pahaa. Älä tuhoo omaa elämääs!

- Joo, joo.

Vielä viimeks se huus jotakin sellaista, mikä jäi soimaan mun päässä.

- Päwe, Jeesus rakastaa sua!

- Antaa rakastaa vaan, ei tunnu missään.

Mä aattelin, että onhan näitä hihhuleita nähty ennenkin, on poltettu niitten lehtisiä ja turmeltu niitten systeemejä. Silti oli niin, että vaikka mä kuinka selitin itelleni, että täyttä huuhaata, niin silti se jäi vaivaamaan mua. Ei se koko ajan nyppiny, mutta jossain taka-alalla se väijy.
11. äti, joka ei pelönnyt saatanaa

Päivin elämään vaikutti suuresti hänen uskovainen tätinsä, joka paitsi rukoili sukulaistyttönsä puolesta, osoitti käytöksellään välittävänsä. 19-vuotiaana tyttö oli lainannut tädiltä rahaa, ja vaikka he eivät moneen vuoteen olleetkaan tekemisissä, ystävyys kuitenkin säilyi. Niin hyvänä kuin se ylipäätään oli mahdollista kahden niin erilaisen herran palvelijoilla.

- Aina, kun me nähtiin, se pyys kylään. Eikä se piitannu pätkääkään siitä, etten mä juur koskaan liikkunu yksinäni, vaan mulla oli yleensä mukana mitä omituisempaa porukkaa. Päinvaston se sano aina, et tuo niitä ystäviä tullessas. Aina se oli sen näkönen, että oltiin tervetulleita. Vaikka mä saatoin tempasta paikalle jonkun pitkäletin kanssa ennalta varottamatta.

Vasta jälkeenpäin täti kommentoi, että Päivin ja kavereiden mukana tuli hirvittävä haju. Tupakan, alkoholin ja tietyntyyppisen elämän haju. Mutta aikanaan täti ei siitä huomauttanut, pisti vaan saunaa lämpiämään, laittoi puhtaat petivaatteet ja ruokaa pöytään.

- Me sikailtiin siellä muutama päivä, ja olihan siinä pikkasen semmonen hyväkskäytön maku. Paikkana se oli tosi rauhallinen, sen ilmapiirissä oli jotain sellasta, että siellä oli kiva nukkua yönsä. Siellä ei nähny painajaisia.

Ristiriita tuli siinä, että Päivin oli kyllä hyvä olla siinä ilmapiirissä, niin kauan, kun kukaan ei puhunut Jeesuksesta. Eikä tädin luona voinut käydä niin, etteikö jossakin vaiheessa olisi tullut puhe uskonasioista.

- Siinä vaiheessa mulla alko tippua hikikarpalot päästä ja mä poltin hihani aina ihan totaalisesti. Enkä mä vaivautunu sitä peittään. Ei ollu yks, eikä kaks kertaa, kun mä lähdin sieltä ovet paukkuen. Välillä niinkin kiivaasti, että mun kamatkin jäi tädin luokse. Mä en kertakaikkiaan kestäny sitä raamattuhössötystä. Mä otin uskisten kanssa yhteen monta kertaa. Mä olin niin pahantahtonen ja ilkee, että mä sain aikuisetkin ihmiset itkeen monta kertaa. Eikä ne ollu mitään niinku nössöuskovia, vaan semmosia ulospäinsuuntautuneita kristittyjä, jotka tuli toimeen muitten ihmisten kanssa ja jotka osas puhua muustakin kun uskonasioista.

Päivin täti oli parturikampaaja kuten Päivikin, mikä tietysti yhdisti.

- Se ei ollu mikään vanhanaikainen nutturapää.

Aina ei uskonasioista puhuttu, mutta kun niihin ajauduttiin, niin seurauksena oli riita ja usein tulinenkin yhteenotto. Siitä huolimatta tyttö kävi mielellään tätinsä luona, tämä laittoi ilmaiseksi hiuksia ja majoitti jengiä. Osoitti kaikin tavoin välittävänsä.

- Sinä kesänä, kun kaikki alko jo olla ihan romuna, mä en kovin paljon ollu mun jätkäkaverin kans, oli ne välit menny niin huonoks. Me oltiin sitten yks kerta mun likkakaverin kans vietetty yks nätti kesäpäivä yhdessä ja mä olin koko päivän vouhottanu sille saatanaa ja kaikkee yliluonnollista.

Kesäinen myöhäisilta oli lämmin ja kaunis, kun kaksikko suuntasi Päivin mökille, jossa ei ollut sähköjä. Siellä piti viettää yö. Sinne menosta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kaksikon valtasi niin hillitön kauhu, että oli pakko vaihtaa suuntaa.

- Me oltiin siinä niin lamassa paniikista ja pahasta olosta, et me mentiin häntä koipien välissä kysyyn mun tätiltä, että voitaisko me tulla sinne.

Täti pisti parasta pöytään ja toivotti Päivin vieraineen, taas kerran, tervetulleeksi.

- Siel oli semmonen rakkauden täyttämä ilmapiiri, et sitä ois ihan hyvin voinu käsin kosketella.

Se vaikutti Päiviin niin voimakkaasti, että ensimmäisen kerran hän nyt raotti panssariaan. Täti oli ensimmäinen, joka sai kuulla minkälaisessa helvetissä hänen sukulaistyttönsä oli elänyt. Kenellekään tavalliselle ihmiselle hän ei ollut koskaan halunnut eikä pystynyt kertomaan. Uskovaiselle hän kaiken viimeksi olisi kuvitellut kertovansa peloistaan ja kauhukokemuksistaan, hehän olivat viholliskansaa.

- Mä aattelin, et se joko vetää mua Raamatulla päähän, tai sit se sanoo, et mulla on vaikeita henkisiä ongelmia.

Vastoin odotuksia täti ei tuominnut, ja uskoi kaiken päätteeksi Päivin puheet todeksi.

- Se totes, että sä puhut varmaan totta, mutta ettei täällä, hänen tykönään, kävele mustat miehet seinien lävitse. Mä olin ihan äimänä ja slaagin saaneena, mistä se saatto tietää, että just niin mulle oli kämpilläni käyny. En mä ollu käyttäny sellasia sanoja, en mä ollu kertonu, että niinkin tapahtuu.

Päivi järkyttyi tästä kaikesta niin, että lamaantui sohvaan, eikä osannut lähteä siitä mihinkään. Kuunteli vaan, mitä täti puhui. Ja kun nyt kerrankin oli tullut tilaisuus, niin täti todella puhui.

- Se tykitti kuus tuntia Jeesuksesta ja Jumalasta. Rakkaudesta, elämästä ja saatanasta. Mulle tuli tosi vahva fiilingi, että se tosissaan ties, mistä se puhu ja kai mä sen takia olin siinä sohvalla, niinkun naulittu. Röökillä ja veskissä me käytiin, mutta kaikki muu aika meni hengellisten asioitten kanssa.

Koskaan aiemmin suuri Päwe ei olisi suostunut kuuntelemaan tällaista tekstiä, vaan olisi mistään välittämättä tempaissut mökistä raivoten pihalle. Ilta jätti Päiviin kuitenkin lähtemättömät jäljet.

- Me nukuttiin kaverin kanssa siellä vintillä ja mä heräsin aamulla tosi levänneenä ja ihmettelin, et mikä näissä uskovissa oikeen on, kun niitten tykönä on niin hyvä nukkua. Et täällä ei ninku ollu saatana yöllä kurkussa kiinni.

Herääminen seuraavana aamuna tapahtui muutenkin tunnelmissa, jotka poikkesivat huomattavasti niistä tavanomaisista.

- Täti veti semmosta vanhaa virttä alakerrassa, että "Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa" Mä funtsin laiskasti, että sanonko mä sille jotain. Niinku vaikka, joko se jeesustelu taas alkaa?

Täti ei kuitenkaan kajonnut aiheeseen, sanoi vain hyvästit kaksikolle ja laittoi vielä eväät mukaan.
12. Etsivä löydetään

Samana kesänä Päivi löysi itsensä Turusta gospelkonsertista ja vielä tarkemmin pensaikosta itkemästä. Nahkatakki päänsä yli vedettynä muilta piilossa. Olo oli hillittömän surkea, eikä sitä helpottanut se, että hän ei ollenkaan tajunnut, mitä oli tapahtumassa.

- Siitä tuli kauhee flaidingi. Toisaalta mä funtsin, että mitä mä täällä puskassa teen poraamassa. Ei muuta, kun meikit taas naamaan ja kavereitten tykö. Alkaa olla korkee aika lähteä hiihtään näistä jeesusbileistä. Joku kummiskin pisti hanttiin ja totes, et mitäs siinä möykkäät, oisithan sä voinu häipyä täältä jo ajat sitte, siinä vaan hikoot, etkä näy menevän minnekään.

Road pisti lavalla parastaan evankeliumin puolesta ja Päivi Niemi nyyhkytti pensaikossa. Hänen koko maailmaansa ravisteltiin niin rajulla tavalla, ettei hän ollut kokenut sellaista koskaan aiemmin. Jengikaverin uskoontulo, kanssakäyminen uskovan tädin kanssa ja nyt tämä.

Kaiken muun lisäksi Maken tyttökaveri oli tullut siviilissä uskoon.

- Sekin oli musta ihan käsittämätöntä, että se sillä tavalla muuttu. Mä törmäsin siihen kerran, kun mä olin aika huonossa kondiksessa. Mä en saanu ees röökiä sytytettyä, oli täys työ, että pysyin jotenkin tolpillani. Mä olin ihan sillon tosiaan ihan pihalla. Mut ei se piitannu mun kondiksesta, alko vaan jeesaan.

Maken ystävä kertoi uskoontulonsa tärisevälle Päiville, joka ei oikein siinä kunnossa pystynyt keskittymään.

- Mä höösäsin sille, et joo joo, kerro vaan, mä voin kyllä kuunnella. Ei se mua haittaa, mutta taitas olla viisaampi, et jutellaan huomenna. Mä selitin sille, ettei mulla nyt pysy mikään mielessä.

Niin sitten sovittiin, että kaksikko tapaa seuraavana päivänä, mutta se jäi Päivin puolelta vaan puheeksi. Ei hän paikalle vaivautunut, vai pitäisikö sanoa, että ei oikein uskaltanut. Tapahtumat näillä alueilla olivat alkaneet edetä niin nopeasti, että Päivi ajatteli hiukan jarrutella.

- Vähän mua hävetti, että mä tein sille oharit.

Uskonasiat ärsyttivät Päweä suunnattomasti, mutta olihan asiassa se toinenkin puoli. Ne vetivät Päiviä vastustamattomasti puoleensa. Se rakkaus, sääli ja myötätunto, joka oli näkynyt Maken tyttöystävän katseessa, se ei voinut olla koskettamatta. Sinä kesänä Päivi törmäsi uskoviin vähän väliä ja samaan aikaan hänen oma elämänsä alkoi ajautua viimeiseen syöksykierteeseen.

- Sit kävi vielä niin, että mun poikakaveri lemppas mut ja se oli niinku viiminen niitti tähän kaikkeen. Mä funtsin, ettei tässä enää mitään. Henki vaan pois ja suoraa päätä helvettiin.

Kävi kuitenkin niin, että Make soitti vankilasta Päiville juuri sinä päivänä ja kertoi olevansa hyvin huolissaan siitä, mitä Päiville kuului. Ilmoitti samalla rukoilleensa hänen puolestaan. Päivi ajatteli mielessään, että hyvä sitten. Jos hän ylipäätään rukousta tarvitsisi, niin nyt kai enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Sitten Make vielä huomautti, että Päwe voisi itsekin rukoilla.

- Se väitti, et mä voin ihan omin sanoin jutella Jeesukselle mun elämästä ja mun ongelmista. Mä taas tokasin, et siihen hommaan musta ei oo, kun oon tottunu rukoileen enemmänkin toisen puolen sankareita.

Tuomiotaan kärsivä entinen jengiläinen painotti, ettei sellaislla asioilla ole mitään merkitystä. Jumala kun rakastaa Päweäkin kaikesta huolimatta ja kuulee tämän rukoukset.

- Sit mä juttelin vielä samana päivänä puhelimessa mun tätini kanssa. Mä sanoin sille, et tästä elämästä ei, kuule, enää tuu yhtään mitään. Kaikki on menny ihan poskelleen, ei hyödytä jatkaa.

Täti ehdotti rukoilemista siinä puhelimessa, mutta siihen Päwe ei ollut siinä vaiheessa vielä valmis. Siihen hän sentään suostui, että täti rukoilisi miehensä kanssa hänen puolestaan.

- Ne iski lumpionsa samantein lattiaan ja alko rukoileen.

Täti ja tämän mies alkoivat rukoilla Päivin puolesta ja kaiken hädän, tuskan ja ahdistuksen keskellä tämä oli valmis itsekin yrittämään yhteyttä ylöspäin. Omalla tyylillään tottakai.

- Mä hakkasin seinää nyrkillä ihan paniikissa ja rukoilin, et Jeesus, jos tosiaan oot niin kova jätkä, kun uskovaiset väittää sun olevan, niin duunaa nyt jotakin. Mä huusin, että jos sä tosissaan oot voittanu saatanan, niin auta mua, mä en enää jaksa näitten juttujen kanssa.

Päivin elämä alkoi hiljalleen muuttua, tuli rukousvastauksiakin.

- Sit, kun mulle tuli paha olo ja se pelko takasin, niin mä rukoilin Jeesusta ja se autto. Se oli musta tosi rajua.

Silti Päiville uskoontulo oli täysin vieras asia puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt tehdä joistakin asioista parannusta.

- Kun mä tarvin jotain, niin sillon mä rukoilin. Muuksi ajaksi mä tuuppasin Jeesuksen johonkin komeroon. Mutta jotenkin ne asiat rupes sitte valtaan mua ja se rakkaus veti puoleensa.

Päivi puhui pitkiä puheluita tädin, Maken ja monen muunkin kanssa. Kaikkien viesti oli sama.

- Ne patisti mua käymään sanan kuulossa jossain seurakunnassa.

Välillä Päivi menikin.

- Kerran mä tempasin kavereitten kanssa sellaseen yhteiskristilliseen nuortentapahtumaan, mokkarotsi päällä ja hämähäkkihousut jalassa. Viimiset röökit tumpattiin siinä ruksan pihalla.

Yksin Päivi ei olisi sinne uskaltanut mennä, kavereita piti olla mukana. Tilaisuudessa oli puhumassa uskovia jääkiekkoilijoita.

- Tänäkään päivänä mä en tiedä, keitä ne oli. Mutta sen mä tiedän, että ne oli Jumalan miehiä. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En mä muista sitäkään, mitä siellä puhuttiin tai laulettiin.

Sen hän muistaa, että lopuksi yleisöä kehotettiin nousemaan ylös, puhujat halusivat rukoilla heidän puolestaan.

- Mä virnuilin kavereille, että nythän ne jumppahommat vasta alkaakin. Ei kun ylös, alas, seisomaan ja istumaan.

Päivin hymy hyytyi silloin, kun alettiin rukoilemaan.

- Sellanen kumman kuuma olo tuli. Näin jälkeenpäin se on tietty helppo laittaa Pyhän Hengen piikkiin. Mua rupes pyörryttään ja mä funtsin, että mun täytyy pitää tiukasti kii penkistä, etten mä lanttua lattialle.

Päiviä alkoi itkettään ja hän tunsi, miten joku ravisteli hänen sisimpäänsä. Rukouksen jälkeen hän katsoi kyyneleidensä läpi kavereitaan ja näki näidenkin itkevän.

- Mä rukoilin siinä Jeesusta ihan tosissani ja se kuuma olo pysy koko ajan mun päällä. Mä tajusin ihan selvästi, että nyt on jotain tapahtunut.

Välittömästi yhteisen rukouksen jälkeen yksi jääkiekkoilijoista kysyi, oliko paikalla joku, joka haluaisi tulla sinä iltana uskoon. Voisi esittää asiansa vaikkapa nostamalla kätensä ylös.

- Se sano, ettei Jumala sun merkkejäs tarvi, mutta jos sä itses tai muiden takia haluat toimia niin, niin nyt on se hetki. Mä aattelin heti, että jess, tota mä just haluun.

Päivi oli juuri nostamassa kättään, kun siihen eteen ryntäsi nuorisotyöntekijä, joka ei pitänyt puhujien esittämästä vaihtoehdosta.

- Se tempas siihen ja huomautti, ettei me tarvita tällaista ratkaisukristillisyyttä kukaan, Se väitti, että me ollaan kaikki uskossa kasteen armosta ja näin matkalla taivaaseen. Että kiitti vaan teille, siunausta ja hyvää kotimatkaa ja nähdään ensi kerralla.

Pä