lääkärin diagnoosi

Jonkun asiantuntijan kirjoituksesta luin, että narsistidiagnooseja on tehty ihmisille, jotka ovat hakeutuneet lääkäriin jonkun muun syyn takia. Ihminen on saattanut esimerkiksi avioeron aiheuttaman ahdistuksen takia mennä terapeutille ja asia on pitkissä keskusteluissa tullut ilmi.

epäilty kirjoitti:

Jonkun asiantuntijan kirjoituksesta luin, että narsistidiagnooseja on tehty ihmisille, jotka ovat hakeutuneet lääkäriin jonkun muun syyn takia. Ihminen on saattanut esimerkiksi avioeron aiheuttaman ahdistuksen takia mennä terapeutille ja asia on pitkissä keskusteluissa tullut ilmi.

Lue lisää

Kyllä, toki narsisti voi mennä vastaanotolle, mutta ei hakeakseen todistusta siitä, että ei ole narsisti, vaan siitä, että on paha olla. Käsittääkseni aloittaja tarkoitti tätä? Narsistista persoonallisuushäiriötä tuskin moni lääkäri edes pystyy normaalin vastaanottoajan puitteissa toteamaan. Diagnoosin löytäminen vaatii kyllä jo erityisosaamista ja kunnon kokemmusta.

epäilty kirjoitti:

Jonkun asiantuntijan kirjoituksesta luin, että narsistidiagnooseja on tehty ihmisille, jotka ovat hakeutuneet lääkäriin jonkun muun syyn takia. Ihminen on saattanut esimerkiksi avioeron aiheuttaman ahdistuksen takia mennä terapeutille ja asia on pitkissä keskusteluissa tullut ilmi.

Lue lisää

Itselleni kävi muinoin niin, että hakeuduin omaa sinnikästä tahtoani käyttäen psykiatrille valittamaan monenlaisia psyykkisiä oireitani ja elämisen vaikeutta, kuten masennusta, ahdistusta, psykosomaattisia oireita jne. Sinnikkäästä tahdosta puhun tässä nyt, sillä menin pyytämään apua ja selvitystä itsestäni, että alkaisin voida paremmin ja että jaksaisin töissä; myös psyykenlääkitystä oli jo käytössäni tuolloin ollut pitkään. Psyki kirjoitti sairauslomaa pitkälti, jotta saisin levätä ja koota itseäni. Sitten joskus kela pyysi tietenkin b-lausuntoa, jonka tämä psyki kirjoitti myös. Siinä lausunnossa oli oma toiveeni päästä kunnollisiin tutkimuksiin. Pääsinkin niihin aikanaan, siis virallisiin perusteellisiin psykologis-psykiatrisiin tutkimuksiin kuntoni kartoitusta ajatellen, sekä sitä ajatellen, että pääsisin terapiaan tai muun avun lähteelle, voimallisemmin. Juttuni pointti on, että yllätyksekseni tutkimukseni loppuselvityksessä, epikriisissä, oli yksi diagnoosi 'narsistinen persoonallisuus'. Minä en millään tuolloin käsittänyt mitä se tarkoittaa ja mitä tekemistä sillä on, kun olin valittanut oireistoani sekä hakenut, jos mahdolloista vielä apuakin niihin, että pääsisin parempaan tasapainoon ja että jaksaisin töissä, tai että saisin vaikka pidemmän kuntoutusvapaan. Olin erittäin järkyttynyt diagnoosista, enkä vieläkään ymmärrä sitä. Diagnoosi on tehnyt ja tekee hyvin pahaa minun itsetunnolleni sekä synkistää ajatteluani omasta tulevaisuuden jaksamisen mahdollisuudesani. Alistuin tähän siis ja ollen kuin tuomittu. Minusta se oli karmeeta, eikä minulle selitetty mitään; yhteenveto tuli postitse vain, minä 'jatkon elämää', entistä enemmän hukassa olevana. Menetin luottamukseni psyykeä hoitaviin tahoihin ihan kokonaan. - Tää oli mun stoori, mutta hengissä olen edelleen ;-) . Omat keinot ja oma-aloitteinen tiedon lisääminen sekä Jumala ovat ainoa apuni; on kyllä toiminut. Eipä ole elämä koskaan täydellistä ja vaivatonta!

tässä todistus kirjoitti:

Itselleni kävi muinoin niin, että hakeuduin omaa sinnikästä tahtoani käyttäen psykiatrille valittamaan monenlaisia psyykkisiä oireitani ja elämisen vaikeutta, kuten masennusta, ahdistusta, psykosomaattisia oireita jne. Sinnikkäästä tahdosta puhun tässä nyt, sillä menin pyytämään apua ja selvitystä itsestäni, että alkaisin voida paremmin ja että jaksaisin töissä; myös psyykenlääkitystä oli jo käytössäni tuolloin ollut pitkään. Psyki kirjoitti sairauslomaa pitkälti, jotta saisin levätä ja koota itseäni. Sitten joskus kela pyysi tietenkin b-lausuntoa, jonka tämä psyki kirjoitti myös. Siinä lausunnossa oli oma toiveeni päästä kunnollisiin tutkimuksiin. Pääsinkin niihin aikanaan, siis virallisiin perusteellisiin psykologis-psykiatrisiin tutkimuksiin kuntoni kartoitusta ajatellen, sekä sitä ajatellen, että pääsisin terapiaan tai muun avun lähteelle, voimallisemmin. Juttuni pointti on, että yllätyksekseni tutkimukseni loppuselvityksessä, epikriisissä, oli yksi diagnoosi 'narsistinen persoonallisuus'. Minä en millään tuolloin käsittänyt mitä se tarkoittaa ja mitä tekemistä sillä on, kun olin valittanut oireistoani sekä hakenut, jos mahdolloista vielä apuakin niihin, että pääsisin parempaan tasapainoon ja että jaksaisin töissä, tai että saisin vaikka pidemmän kuntoutusvapaan. Olin erittäin järkyttynyt diagnoosista, enkä vieläkään ymmärrä sitä. Diagnoosi on tehnyt ja tekee hyvin pahaa minun itsetunnolleni sekä synkistää ajatteluani omasta tulevaisuuden jaksamisen mahdollisuudesani. Alistuin tähän siis ja ollen kuin tuomittu. Minusta se oli karmeeta, eikä minulle selitetty mitään; yhteenveto tuli postitse vain, minä 'jatkon elämää', entistä enemmän hukassa olevana. Menetin luottamukseni psyykeä hoitaviin tahoihin ihan kokonaan. - Tää oli mun stoori, mutta hengissä olen edelleen ;-) . Omat keinot ja oma-aloitteinen tiedon lisääminen sekä Jumala ovat ainoa apuni; on kyllä toiminut. Eipä ole elämä koskaan täydellistä ja vaivatonta!

Lue lisää

jossa vasta paljastetaan, että narsistinen persoonallisuus. Onpa kummallinen psykiatri, kun ei ole varovaisesti keskustellut aiheesta aiemmin.

Itse olen katsellut narsistisia veljeksiä lähiympäristössäni kymmeniä vuosia. Oma ajatukseni on, että heidän vanhemmilleen he ovat olleet olemassa vain meriitteinä - eivät omana itsenään. Lapsen tehtävänä on siis ollut tuoda vanhemman rintaan mitali. Ainainen riittämättömyyden tunne sitten näkyy siinä, että he kaiken aikaa haluavat toisilta vahvistusta siihen, että ovat hyviä. Eli kerjäävät hyväksyntää ja erinomaisuuden ilmauksia. Siksi kai näitä narsisteja alkaa olla yhä enemmän, kun vanhemmat haluavat epätoivoisesti lastensa menestyvän. Lapsen pitäisi tuntea, että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on - myös heikkona ja epäonnistuvana.

JOS sinusta tuntuu, että sinulla on pakonomainen tarve menestyä ja olla hyvä ja hieno ja erinomainen, niin anna itsesi MYÖS epäonnistua. Sano itsellesi ja vaikka lähimmäisillesi, että olet tehnyt virheitä. Jokainen tekee virheitä. Jos olet narsisti, niin omien virheiden myöntäminen on vaikeaa, mutta jos et olekaan narsisti, niin itsensä virheitä tekeväksi hyväksyminen on helppoa.

EE kirjoitti:

jossa vasta paljastetaan, että narsistinen persoonallisuus. Onpa kummallinen psykiatri, kun ei ole varovaisesti keskustellut aiheesta aiemmin.

Itse olen katsellut narsistisia veljeksiä lähiympäristössäni kymmeniä vuosia. Oma ajatukseni on, että heidän vanhemmilleen he ovat olleet olemassa vain meriitteinä - eivät omana itsenään. Lapsen tehtävänä on siis ollut tuoda vanhemman rintaan mitali. Ainainen riittämättömyyden tunne sitten näkyy siinä, että he kaiken aikaa haluavat toisilta vahvistusta siihen, että ovat hyviä. Eli kerjäävät hyväksyntää ja erinomaisuuden ilmauksia. Siksi kai näitä narsisteja alkaa olla yhä enemmän, kun vanhemmat haluavat epätoivoisesti lastensa menestyvän. Lapsen pitäisi tuntea, että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on - myös heikkona ja epäonnistuvana.

JOS sinusta tuntuu, että sinulla on pakonomainen tarve menestyä ja olla hyvä ja hieno ja erinomainen, niin anna itsesi MYÖS epäonnistua. Sano itsellesi ja vaikka lähimmäisillesi, että olet tehnyt virheitä. Jokainen tekee virheitä. Jos olet narsisti, niin omien virheiden myöntäminen on vaikeaa, mutta jos et olekaan narsisti, niin itsensä virheitä tekeväksi hyväksyminen on helppoa.

Lue lisää

Mun taustassa on yhtäläisyyttä mainitsemiesi veljesten kanssa. Ainakin se, ettei mulla lapsuudessa ollut läheistä ihmistä, ja myös opin hyvin mielistelemään ja vähän pelkäämäänkin vanhempiani, siis heidän hyväksymisensä pitävyyttä kai. En tiedosta mitään pakonomaista tarvetta menestymiseen ja mihinkään erinomaisuuten; pidän itseäni vähän surkimuksena ja siitä myös reippaasti puhun ystävilleni. Puhumme puolin ja toisin sisimmistä tunnoista. Noi klassiset tunnusmerkit po. luonteeseen eivät sovellu minuun, olen asiaa muinoin ja nykyäänkin sen verran tutkinut. Siksi harmittaa kovasti, että aikoinaan halusinkaan tutkimuksiin. No jaa, siinä myönnän, että tein virheen ja erehdyin! Eipä ollut mitään hyötyä elämäni vaikeuksiin asiasta. Ehkä se auttoi siinä, että otin yhä enemmän vastuuta ihan itse itsestäni, ja eikös narsistilla mene vähän päin vastoin, vastuuttomammin. Hällä väliä.

Mielestäni tuolloin hoito- ja tutkimusorganisaatio teki suhteeni väärin, hoitovirheen. Tuollai ei olisi saanut minua valmistautumatta kohdata kertoakseen, mikä minua vaivaa. Se psyki ei ollut vielä psyki vaan vasta harjoitteli lääkärinhommia, siinäpä se syy olikin. Maakunnan pääsairaalat kun on myös opetussairaaloina, -poliklinikkoina. Minun olisi ollut aivan turha nostaa asiasta ns. meteliä, sillä olinhan jo leimattu; kuka yleensäkään niinkään kuuntelee psyk. potilasta ja kaikkein viimeksi jos on noin leimattu. Kyllä, olen jotenkin käsittänyt, että diagnoosi ei ole oikea, sillä tutkijoilta jäi suuri osa elämäni tarinasta ihan huomioimatta, he eivät sisäistäneen joidenkin asioiden vaikutusta mitenkään, ja just ne jotkin tapahtumat elämässäni saivat minut pahasti nimenomaan oireilemaan psyykkisesti. Siis, mitä nykyään narsismista kerrotaan, se on ihan muuta, kuin mistä mulla tuolloin oli kysymys. Eihän nyt edes puhuta, että kärsivät masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkihäiriöistä; nuo olivat minun valituksen aiheet, eikä esimerkiksi ihmissuhteet tai työelämä. Tutkimuksestani on kovin kauan aikaa, nämä tulkinnatkin ihmisyksilöistä muuttuvat, kuin muodin mukaan! Itse en ole samaa mieltä tuon vanhan diagnoosini kanssa, enkä sitä ole kertoillutkaan vaan olen elellyt eteenpäin yrittäen unohtaa, sillä noin en itse itseäni hahmota ja kuvaa sekä ihmissuhteistani päätellen se ei mene noin. Tärkeintä on sumplia ja pärjätä, mutta diagnooseillahan voidaan tosiaan myös haavoittaa. Nykyinen narsismikeskustelu on mielestäni - huonoa. Kirjoitti: ei-tyyppinarsisti, Herra sen tietää.

"terve"mieli kirjoitti:

Kyllä, toki narsisti voi mennä vastaanotolle, mutta ei hakeakseen todistusta siitä, että ei ole narsisti, vaan siitä, että on paha olla. Käsittääkseni aloittaja tarkoitti tätä? Narsistista persoonallisuushäiriötä tuskin moni lääkäri edes pystyy normaalin vastaanottoajan puitteissa toteamaan. Diagnoosin löytäminen vaatii kyllä jo erityisosaamista ja kunnon kokemmusta.

Lue lisää

Ex-mieheni jolla todettiin narsistinen persoonallisuuhäiriö niin kesti 1½-vuotta saada diagnoosi. häntä tutkivat psykologit (haastattelivat) psykiatrit (tekivät testejä, keskustelivat) kaikenkaikkiaan mies kävi psykiatrin luona säännöllisesti n. 2krt kuussa 1½-vuoden ajan ja vasta sitten lääkäri kirjoitti diagnoosin: vakava/paha narsistinen persoonallisuushäiriö.
Tämä oli jo minulla tiedossa ennen diagnoosiakin kun tätä diagnoosia psykiatri mietti kauan, mutta kiitos hänelle, hän teki paljon töitä, tutkimuksia ym. eli ei todennut parin kerran jälkeen vaan halusi konaisvaltaisen kuvan koko perheestä, kävimme siellä, yksin (mies yksin ja taas minä yksin) sekä lapsemme yksin eli kartoistus oli perusteellinen ja hän myös hoiti perhettämme ja nyt eron jälkeen minua joka olin 8-vuotta narsistin uhri, samoin lapsemme.
kiitos tälle loistavalle lääkärille joka teki perusteellista työtä ja halusi auttaa vielä minua narsistista selviytymään (eron jälkeen) ja lapsia ymmärtämään että se mitä isä teki (huusi, nimitteli ja raivosi) ei ole oikein vaan isä oli sairas ja siksi käyttäytyi sillätavalla.
Ei tätä diagnoosia saa tehdä puutteellisesti ja jos todetaan miehellä tai naisella narsistinen persoonallisuushäiriö niin kunnollinen psykiatri huomioi myös perheen ja yrittää auttaa myös heitä.

psykiatrilla 1½-vuotta kirjoitti:

Ex-mieheni jolla todettiin narsistinen persoonallisuuhäiriö niin kesti 1½-vuotta saada diagnoosi. häntä tutkivat psykologit (haastattelivat) psykiatrit (tekivät testejä, keskustelivat) kaikenkaikkiaan mies kävi psykiatrin luona säännöllisesti n. 2krt kuussa 1½-vuoden ajan ja vasta sitten lääkäri kirjoitti diagnoosin: vakava/paha narsistinen persoonallisuushäiriö.
Tämä oli jo minulla tiedossa ennen diagnoosiakin kun tätä diagnoosia psykiatri mietti kauan, mutta kiitos hänelle, hän teki paljon töitä, tutkimuksia ym. eli ei todennut parin kerran jälkeen vaan halusi konaisvaltaisen kuvan koko perheestä, kävimme siellä, yksin (mies yksin ja taas minä yksin) sekä lapsemme yksin eli kartoistus oli perusteellinen ja hän myös hoiti perhettämme ja nyt eron jälkeen minua joka olin 8-vuotta narsistin uhri, samoin lapsemme.
kiitos tälle loistavalle lääkärille joka teki perusteellista työtä ja halusi auttaa vielä minua narsistista selviytymään (eron jälkeen) ja lapsia ymmärtämään että se mitä isä teki (huusi, nimitteli ja raivosi) ei ole oikein vaan isä oli sairas ja siksi käyttäytyi sillätavalla.
Ei tätä diagnoosia saa tehdä puutteellisesti ja jos todetaan miehellä tai naisella narsistinen persoonallisuushäiriö niin kunnollinen psykiatri huomioi myös perheen ja yrittää auttaa myös heitä.

Lue lisää

Luin tuota viestiäsi tarkoin ja kolme sanaa jäi mieleeni "huusi,nimitteli,raivosi". Olemme olleet yhdessä jo lähes kaksikymmentä vuotta. Ensimmäiset vuodet meni siinä että kasvatin lapsia kotona kun mieheni meni kuin poikamies.Minä en kelvannut mukaan.Kuulemma paikkani oli kotona kun en osannut käyttäytyä ja tehtäväni oli hoitaa lapset(joita sitten en kuulemma osannut kuitenkaan kasvattaa.)Mieheni on aina ollut kunnianhimoinen ja työ on ollut kaikki kaikessa.Ensimmäisinä kymmenenä vuotena hän ei ollut kotona juuri lainkaan.Tosin sain kuulla että työn ohessa tuli ja meni paljon myös naisia.Omien sanojen mukaan he olivat huonon avoliiton uhreja kuten hänkin.Kun sain tietää tästä, ehdotin eroa ja hän ilmoitti ykskantaan ettei hänellä kuulemma ole varaa erota. Olin jo kadottanut itseluottamukseni kokonaan kunnes sitten löysin itselleni harrastuksen ja sain pois kaikki ylimääräiset kilot jotka olin masennukseeni syönyt.Tässä kohtaa hänellä loppui kaikki menot ja hän omistautui sille mitä teen ja mitä jätän tekemättä.Kaikki mitä teen on väärin tai väärässä järjestyksessä tehty,mitä jätän tekemättä on katastrofi huudon kera ja kun lähden harrastuksiin tai kuntoilemaan,olen heti karkuteillä.Tarkistussoittoja tulee jopa kun lähden kauppaan.Hän tekee kaikki päätökset hankinnoista ja pitää huolen siitä että vain hänellä on siihen oikeus.Hän on myös sulkenut minut ulos kaikista tulevaisuuteen liittyvistä asioista jotka mitä suurimmassa määrin koskee myös minua ja tulevaa taakkaa,esim hänen kotitilansa hoito kun vanhemmat kohta muuttavat pois. Ne kuuluvat vain hänelle vaikkakin minun vaaditaan olevan aina paikalla kun siellä tarvitaan apua. Minun äidistä nyt ei niin väliä... Vanhempi lapsemme muutti vuosi sitten pois kotoa koska ei jaksa katsoa isän jatkuvaa raivoamista milloin mistäkin.(kertoi äskettäin kun juteltiin asioista) ja siksi ettei halua kuunnella kun aina äiti saa syyt niskoilleen kaikesta.Nyt on sitten jo nuorempikin joka asuu kotona,sitä mieltä että miksei isä luota että joku asia voisi onnistua ilman että isä puuttuu joka asiaan.Kukaan ei kuulemma osaa laittaa edes tavaroita paikoilleen jos ei hän siitä sano,paitsi että hänen omat tavaransa ovat aina levällään niin kauan että joku muu laittaa ne sitten paikoilleen.Jos huomautan asiasta saan kuulla mitä viime päivinä olen jättänyt väärään paikkaan tai ylipäätänsä jättänyt tekemättä... Olen opetellut sanomaan vastaan ja välillä saankin vastaani surkean miehen joka on kuulemma onneton koska olen niin kova ja tunteeton ihminen.Seuraavana päivänä onkin sitten taas ihan toinen ääni kellossa...