täällä pohjantähden alla, pieni runo

Minä vihaan.

Minä vihaan ja rakastan...
Tahtoisin ottaa syliin ja pyytää anteeksi
jokaiselta lapselta
joiden isät
talutimme heitä varten kaivetun
kuopan reunalle, laukausten
äänet kaikuivat maisemassa, siniharmaa savu
leijaili pellon päälle, ja
hetken aikaa
aivan käsittämätön hiljaisuus.

He olivat poissa.

Keittiöaskareita tehdessäsi huomaan sinun katselevan
vaivihkaa.
Pyyhkäisen silmäkulmaa kämmensyrjällä
ja kovetan ilmeeni
ettet näkisi sisimmässäni risteilevien kysymysten
kipeää paljoutta.

Vaikka naapuri onkin punikki, pirulainen, tyhmä mies
ja isänmaan petturi, onhan hänelläkin
isän sydän niin kuin minulla, onhan hänelläkin
tunteva sydän, onhan?

Oman poikani tiedän olevan elossa,
ja tämäkin ajatus minua kiusaa
että jos naapurin poika on tullut meidän poikamme ampumaksi,
mieletöntä on vihanpito.

Voi minun käsiäni, veri tahraa ja saastuttaa ne!
Kuinka koskaan enää voin hyväillä
kasvojasi, laittaa kämmeneni
pyöreälle olkapäällesi, rinnallesi?

Minä tosin en ampunut laukaustakaan,
en voinut,
mutta kuoppaa olin kaivamassa
ja yhdessä muiden mukana kiroillen ja vitsaillenkin
heitin multaa kangistuvien ruumiiden päälle,
niin että syyllinen minä olen siinä
kuin kuka tahansa.

Routaiselta pellolta veri huutaa korviini
yli pellon, yli navetan ja pihan
iskee sydänalaan, putoaa sieluni pohjaan ja
raastaa rikki,
raastaa minua rikki sisältäkäsin.

Tulisi jo rauha maahan, sydämiimme...
Sulaisi veljesten kovuus niin kuin routaiset pellot
kesän tullessa sulavat, päästäisiin kylvämään
siunattu vilja ja
odottaisimme satoa yhdessä.

Kunpa se voisi olla rakkauden ja ystävyyden sato...

Toisaalta...
Mitä muuta olisimme voineet tehdä
pirulaisten vallatessa maan kuin idästä tullut jäytävä
syöpä?

Antaa maan suistua anarkiaan
ja joutua vieraan vallan alle, tulla orjiksi omassa
maassamme, itse tapettaviksi?
Ei, hitto soikoon.

Mitä nyt...

Liikahtiko navetan kulmalla jotain, varjo?

Naapuri!
Sisälläni ilo läikähtää,
ei ole ainakaan vielä tapettu tai vangittu miestä,
mutta... kivääriäkö hän mukanaan kantaa, ja
auta hyvä Luoja, kovin on tuima ilme hikisillä kasvoilla.

Vaimo, anna äkkiä aseeni tuvan seinältä!

Ei, ei sittenkään... tätä asiaa ei aseilla ratkota, ei enää.
Jostain täytyy rauhan ja sovinnon alkaa.

Ikkunaan katsomatta hän
lähestyy ovea
päättäväisin askelin.
Polveni tutisevat ja sydän jyskyttää -

Tuleeko tästä rauha - vai nopea kuolema kuula kallossa?

Kas, naapurihan se siinä, tervetuloa ja käy peremmälle...
Jaa että poikasi on elossa, kiitos Jumalalle.
Mutta veljesi... niinkö... sepä ikävää, että kaatui
toissapäivänä Tampereella.
Otan osaa...

Mutta ole ystävällinen ja laita rihlakko pois, istu perseellesi
ja jutellaan niin kuin miehet, niin kuin ennenkin juteltiin.
Jaa että ei ole paluuta entiseen?
Älä nyt... hyvä mies, laske se ase alas, laukeaa vielä -

Ja ajattele, viime syksynä syntyi minun pojanpoika, eikö
tarvitse isoisää tenava!
Ajateltiin vaimon kanssa että jos meidän poika
saa surmansa Tampereella, otetaan
sitten Anna ja pikkumies meille, kyllä tässä
jotenkin selvitään, ei ole muutakaan vaihtoehtoa kuin selvitä
eteenpäin, jokainen
omalla kohdallaan, eikö niin naapuri...

Niin että ne seitsemän, jotka kaksi viikkoa sitten
pellon reunaan ammuttiin?

Heidän poikansa ja pojanpoikansa...
Niinhän se on naapuri, juuri niin, että tämä on ollut
tavattoman julmaa aikaa.
Eikö laitettaisi piste kirotulle vihanpidolle?

Kuule nyt...
Sinähän tiedät etten minä ole ollut suuna päänä
teikäläisiä vainoamassa, en silloinkaan kun naapurikylässä
poltitte apteekkarin talon ja ajoitte perheen
pakkaseen, se oli kyllä katalasti tehty, mutta -
suojeluskunnastakin minä sanouduin jo irti,
tavallaan, ihan totta, enhän minä ollut
edes Tampereella, en mennyt mukaan en, uusi
hihamerkkini on tuolla kirjan välissä sekin, vaimo voi
näyttää, en ole takkiini sitä laittanut...

Älä hyvä mies, älä!




Minun pääni sisältäkö tämä tavaton räsähdys kuului
vai mistä,
ja omituinen ikäänkuin sähköinen värinä
veltoksi valahtaneen
kehoni ytimissä, epämääräinen
suhina päästä varpaisiin, muuttuu kivun aalloksi
kuin vedettäisiin ruumistani
kahtia:
voi mikä kipu tulvahtaa päähän, painaa sormet
silmäkuoppiin -

Kohta, aivan kohta poissa -

Kyyneleesi putoilevat poskelleni, hiljainen nyyhkytyksen
ääni, kuinka hellästi silität hiuksiani, se on
kaunista, ja sormissasi tunnen hiusteni tahmeuden,
mutta ajatukseni
ovat tavoittamaisillaan jotain tärkeää, ratkaisevan
tärkeää - en saa siitä kiinni -

Taitaa olla aivan liian myöhäistä?

Hassua, tunnen että
sydämeni on lakannut lyömästä, kuinka
sellaisen voi tuntea?

Viimeinen aistimukseni tässä maailmassa:
ämpäri kaatuu kyljelleen
kiroilevan naapurin paiskatessa oven kiinni
surmatyön tehtyään ja

pimeys.




Äitiparta puuttuu puheeseen, nyt äitiparta puuttuu puheeseen!

Luuletko että olen valkoisten puolella
kirjoitettuani näin, älä luule.
Enkö kertonut myös heidän julmuudestaan,
kuinka seitsemän perheellistä miestä ammuttiin kuoppaan
maalis-huhtikuun vaihteessa jossain
ehkä pohjanmaalla, kun maa oli vielä jäässä
ja kuopan kaivamisessa apuna käytettiin
rautakankea ja talikkoa?

Kyllä.

Yritän siis olla puolueeton.
Kertoessani sinulle isoisästäni, äitini isästä, rakkaasta
tuffasta, joka kuoli runsas kymmenen vuotta sitten.

Hän syntyi työläisperheeseen
yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten
ja lapsuuden herkät vuodet - jolloin tarvitsemme
aivan erityistä turvallisuutta, huolenpitoa ja lämpöä -
hän eli vapaussodan kaoottisten vaiheiden,
epävarmuuden, pelon ja vihan kurimuksessa.
Yhteiskuntaa, kaupunkeja ja kyliä repivässä vihanpidossa
kasvavan lapsen ainoa turvapaikka
oli rakastava koti.

Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.

Koulussa opettajat laittoivat hänet nurkkaan seisomaan
koska hän oli punikin lapsi.
Välitunneilla häntä kiusattiin, nimiteltiin ja lyötiin.
Lopulta hänet otettiin vanhemmiltaan pois -
koska hän oli punikin lapsi.

Vielä pitkään vapaussodan jälkeen raskaat veitset raatelivat
maata pitkin poikin, terien jättämät jäljet ovat edelleen
näkyvissä, ja kun haavoihin kosketaan esille pursuaa verta
ja kyyneliä.

Päitä vaaditaan vadille!

Vuosikymmenten ajaksi vapaussodan vaiheiden selvittely
hautautui isomman sodan aiheuttamien tuhojen
korjaamiseen...

Aivan...

Sinne lähti myös tuffani veljensä kanssa.
Punikin pojat - taistelemaan isänmaan vapauden puolesta,
kuolevan miehen sisälmykset retkottivat
kranaatin aukisilpomasta vatsasta
isoisän pitäessä korahtelevaa veljeä sylissä.

Synnyin 1967.

Äitini oli seitsemäntoistavuotias, itsekin vielä lapsi.
Minä olen ensimmäinen lapsenlapsi äitini vanhemmille.

Minun isäni oli ankara mies,
humalassa hän joskus itki ja pyysi kiivauttaan anteeksi.
Sellainen itku tuntui pahemmalta tai
ainakin yhtä pahalta
kuin lyöminen.
Mutta hänen isänsä oli ollut ankara mies, paljon ankarampi
kuin hän, luulen.

En tiedä millä hän isääni löi
mutta isäni tapasi lyödä nahkaremmillä,
jos olin ollut oikein tuhma -
solkipäällä.

Isäni oli joutunut puusavottaan kymmenvuotiaana,
tukkikämpille miesten töihin.
Kun minä sitten kasvoin sanomattakin on selvää
että jo varhaisessa teini-iässä kasvatin pitkää tukkaa,
toiseen kenkään maalasin rauhan- ja toiseen
anarkistimerkin, ja sain kuin sainkin
isän raivoihinsa:

Laita nyt sitten hamekin päällesi ämmä.

Lyödä hän ei uskaltanut, ei enää, uhkaili kyllä.

Anteeksi, ei minun pitänyt isästäni puhua...
Mutta uskoon tulin syksyllä 1989, poikani oli yksivuotias.
Olin aina pitänyt uskonnollisia asioita
tyhjänpäiväisenä pelleilynä,
pahin vaihtoehto oli kristinusko, missä todellisuuspakoiset
pellet suggeroivat itseään ja toisiaan, pakenevat
maailman ja elämän
kohtaamista ja omaa vastuullisuuttaan
johonkin ihme jeesusteluun.

Niinpä sitten oli varsinainen yllätys
kun totuutta etsittyäni
sain kokea että se on Jeesus:
elävä ja todellinen.
Ei jotain uskontoa, ihmisten luomaa kuvitelmaa, vaan oikea
Vapahtaja.

Siitä elämä alkoi avautumaan.

Tuffani makasi sairaalassa ja teki kuolemaa.
Muistan viimeisen kerran kun kohtasimme, meillä ei ollut
mahdollisuutta puhua, mutta hänen silmänsä
kertoivat tärkeimmän,
minäkin olen löytänyt sen, katse sanoi.
Ja hyvästellessämme toisemme sisälläni läikähti
tavaton ilo.

Muutaman päivän kuluttua hän nukkui pois.
Sairaanhoitaja kertoi hänen laulaneen viimeisenä yönään
"mun kanteleeni kauneimmin taivaassa kerran soi".

Siirrymme takaisin fiktioon:




Ei uskoisi että olemme nyt tässä.
Kun ajatellaan että isoisäsi sentään tappoi
minun isoisäni,
ja tässä olemme, saman kylän poikina, samaan sotaan
lähdössä, kummallista on.

Istumme rannalla vaitonaisina
syöksähtelevää, mutkan kohdalla pyörteilevää vettä
katsellen -
pidät kädessäsi metallista merkkiä,
hymyilet vähän ivallisesti, surullisesti, miten lienee.

Niin se on ystäväni, ei tullut suuria urheilujuhlia...
Merkkejä ennätettiin tehdä, pöytäliinoja ja postikortteja
painatettiin suuressa juhlahumussa - ja niinkö se on, että
serkkusi oli sadan metrin juoksun ennakkosuosikki?

Ja nyt hänkin on kait rintamalla
tai ainakin lähdössä
niin kuin me.
Kuinka rakkaalta elämä äkkiä tuntuu
kun ymmärtää että se on ohuen karvan varassa.
Niinhän se aina on että ei kukaan seuraavaa hetkeä tiedä,
mikä hetki on viimeinen, ei osaa ajatella, luulee vain
että elämä jatkuu ja jatkuu, huomenna teen
tämän ja tämän, sitten naps, yks kaks lanka onkin poikki.

Ja sielu... mikähän sekin on tuo sieluksi sanottu... liitääkö
se johonkin pois, jos liitää niin minne -
lienee pelkkää aivotoimintaa koko sielu, tyhmien
pappien ja filosofien keksintöä?

Kohautat olkapäitä
kuin olisit kuullut kysymyksen
vaikka en sanonut mitään,
ajattelenko liian äänekkäästi, tai ehkä sinäkin vain
ajattelet omiasi.

Kyllä olisi isälläsi ihmettelemistä.
Että siinä sinä tulipunaisen punikin pojanpoika
istut lahtaripaskiaisen jälkeläisen vieressä kuin ystävä konsanaan.
Tappelivathan isämme toisiaan vastaan
Tampereen verikahakassa
vasta parikymmentä vuotta sitten -
eivät haavat niin nopeasti arpeudu, mutta -
niin kummallista kuin se onkin, ehkä sota osaltaan
lähentää meitä toisiimme, nyt kun on yhteinen
vihollinen, niin karvasta kuin se on
eräiden myöntää?

Huokaus...

Miksi me toisiamme vihaisimme isien syntien tähden?
Elämä on niin helppo kuluttaa vihassa
katkeruudessa ja
kaikenlaisessa päättömässä
kiivailussa.
Kyllähän minä ne muistan, isän hurjat puheet ja kuinka
nyrkki paukkui pöytään, astiat helisivät, kun vannoi
tappavansa teidän koko suvun
naisia ja lapsia myöten.
Tietäisitpä kuinka minua pelotti -
kyyhötin pöydän alla, iltaisin en uskaltanut nukahtaa
kun pelkäsin että punikkimörkö tulee ja
vie minut niin kuin vei isoisän.

Ei, en suostu päästämään katkeruutta sydämeeni.
Eihän se ole sinun vikasi, ei oikeastaan sinun isäsikään
vika, eipä tietenkään, heidän isiensä vika
se voisi olla, mutta
vaikea sanoa, asiat vain ovat menneet niin
ja omalla tavallaan jokainen varmasti halusi hyvää,
mutta

mistä me tiedämme mikä on hyvä, kun yksi kiihkoilija
sanoo yhtä, toinen taas toista?

Sen minä ainakin tiedän että viha on paha.
Tappaminen on paha!
Ja tässä me olemme lähdössä rintamalle
yhteistä vihollista vastaan...

Niin, kuka tietää - onko tappaminen aina paha?

Mistä sen erottaa milloin on ja milloin ei,
yksi sanoo että tämän tähden kannattaa tappaa ja
toinen että tämän.

No, isänmaan puolesta tietenkin...
Sehän on selvä.
Mutta eivätkö isoisämme tappaneet toisiaan
isänmaan puolesta, yhteiskunnan tähden, yhteisen hyvän
puolesta?

Voiko isänmaa olla niin suuressa ristiriidassa itsensä kanssa?
Jos tapamme venäläisiä isänmaan puolesta -
minkä puolesta he meitä tappavat?
Ihan vain ilkeyttäänkö...

Ihan vain ilkeyttään
ovat nuo pahat, vallanhimoiset ja ahneet
hyökänneet rauhaa rakastavaan, sopuisaan
maahamme.

Paskanmarjat mitä propagandaa!

En minä pasifiksi ryhdy, ei tämä sitä ole...
Häpeällistä olisi ajatellakin etten velvollisuuttani täytä,
mutta:
Mietinpä vain.




Ja tiedän, minä tiedän
että sinäkin mietit.




Millaisen runon kirjoittaisin sinulle tänään?




Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!

Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.

Ja tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni.

Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika -
en voi olla ajattelematta isän tuskaa,
onko poikani tappanut hänen poikansa, hänen poikansa
ja minun - aina jonkun poika.

Tahtoisin,
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.

Voisinpa vain nähdä vuosien päähän,
nähdä kuinka jossain sukupolvessa, valovuosien päässä,
joskus jossain poikamme oppivat kunnioittamaan
toisiaan, lakkaavat vihaamasta, laskevat aseensa!

Itkettää...

Se olisi voinut olla totta...

Rakkaani,
se voisi olla
totta.




No niin, tulipa runoiltua.
Ilta saapuu ja sammutetaan lamput, käykäämme nukkumaan
että jaksamme sotia.
Isämme ovat rintamalla, huomenna lähdemme mekin
vapaaehtoisesti - ja urheasti - velvollisuuttamme täyttämään,
käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan!

Niinkö?




Ei...

Ei niin...




Paitsi jos ymmärrämme, tiedämme.
Että yhteinen vihollinen on viha, anteeksiantamattomuus,
katkeruus, sydänten kovuus...

Juuri niin, rakkaani.
Käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan:

Alas armottomuus.





[ omistettu rakkaan tuffani muistolle ]



- - -


Alkuperäinen runo.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6349919/thread