Rauhanopposition päämäärä oli

On jo selvää, että jossain vaiheessa suomenvenäläisten määrä tulee ylittämään suomenruotsalaisten määrän. Tällä tulee olemaan kiinnostavia poliittisia - ehkä myös kielipoliittisia - seurauksia Suomessa. Venäläistaustaisista saattaa Suomen vaaleissa kehittyä merkittävä äänestäjäblokki, jonka kannatusta suuret puolueet joutuvat kilvan kosiskelemaan.

vaati ehdotonta antautumista. Se olsi merkinnyt itsenäsiyyden menetystä. Uhrien määrä olisi luultavasti ollut suurempi ja edessä 50 vuotta kommunismia. Sitäkö haikailert?

rauhaa, vaan kirjoitti:

vaati ehdotonta antautumista. Se olsi merkinnyt itsenäsiyyden menetystä. Uhrien määrä olisi luultavasti ollut suurempi ja edessä 50 vuotta kommunismia. Sitäkö haikailert?

Silloisista alueistaan Suomi ei olisi menettänyt kuin Petsamon, ja Hangon tukikohdasta Neuvostoliitto oli valmis luopumaan. Sotakorvaussumma tosin olisi ollut suuri, 600 000 000 dollaria v:n 1938 hintojen mukaan, ja saksalaisten internointia vaadittiin lyhyessä ajassa, minkä onnistumisesta Mannerheimilla oli epäilyksensä. Tietysti Suomen olisi silti kannattanut kevään 1944 ehtoihin suostua, ennen kuin maan asema huononi lisää - syksyllä 1944 NL vaati itselleen myöskin Porkkalan tukikohdaksi (tosin sotakorvausten määrä putosi puoleen). Puhumattakaan siitä, että kesällä 1944 oli tuhansia suomalaisia poikia kuollut puna-armeijan suurhyökkäyksen karkottaessa suomalaiset Karjalankannakselta ja Itä-Karjalasta.

Koroljov kirjoitti:

Silloisista alueistaan Suomi ei olisi menettänyt kuin Petsamon, ja Hangon tukikohdasta Neuvostoliitto oli valmis luopumaan. Sotakorvaussumma tosin olisi ollut suuri, 600 000 000 dollaria v:n 1938 hintojen mukaan, ja saksalaisten internointia vaadittiin lyhyessä ajassa, minkä onnistumisesta Mannerheimilla oli epäilyksensä. Tietysti Suomen olisi silti kannattanut kevään 1944 ehtoihin suostua, ennen kuin maan asema huononi lisää - syksyllä 1944 NL vaati itselleen myöskin Porkkalan tukikohdaksi (tosin sotakorvausten määrä putosi puoleen). Puhumattakaan siitä, että kesällä 1944 oli tuhansia suomalaisia poikia kuollut puna-armeijan suurhyökkäyksen karkottaessa suomalaiset Karjalankannakselta ja Itä-Karjalasta.

Lue lisää

antautumisen vaatimuksesta torjuntavoittojen ansiosta.

Koroljoville on edelleen katkera pala, että Suomesta ei tullut NL:n osa.

Koko ajan pitää työntää valeita. No, siitähän palkka juoksee.

ehdottomasta kirjoitti:

antautumisen vaatimuksesta torjuntavoittojen ansiosta.

Koroljoville on edelleen katkera pala, että Suomesta ei tullut NL:n osa.

Koko ajan pitää työntää valeita. No, siitähän palkka juoksee.

Lue lisää

"Nl luopui ehdottomasta antautumisen vaatimuksesta torjuntavoittojen ansiosta."

Neuvostoliiton tyly ilmoitus Suomelle kesäkuussa 1944, puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen, voidaan tulkita eri tavoin. Rouva Kollontay tulkitsi sen Tukholmassa eri tavalla kuin suomalaiset tuolloin ja sinä nyt, ja hän ilmoitti suomalaisille, ettei Neuvostoliitto vaatinut "kapitulaatiota".

On syytä huomata, että 1) NL ei keväällä 1944 vaatinut Suomea antautumaan, vaan tekemään rauhan NL:n ilmoittamilla ehdoilla, mistä Suomi kieltäytyi, 2) NL:n rauhanehdot, jotka Suomi hyväksyi syyskuussa 1944 kesän "torjuntavoittojen" jälkeen, olivat olennaisesti samat kuin keväällä Suomelle esitetyt, 3) NL:n rauhanehdot merkitsivat joka tapauksessa Suomen de facto kapitulaaltiota, koska niihin liittynyt Suomen armeijan demobilisaatio merkitsi, että NL voisi myöhemmin miehittää Suomen milloin tahansa, mikäli katsoisi sen tarpeelliseksi. Suomi siis antautui syyskuussa 1944 kokonaan NL:n armoille. Se oli käytännössä yhtä kuin kapitulaatio, antautuminen. Mannerheim ja Paasikivi olivat Paasikiven päiväkirjojen mukaan tästä yhtä mieltä keskustellessaan välirauhasta sen solmimisen jälkeen v:n 1944 lopulla. He päätyivät siihen että koska aseet eivät olleet pystynee Suomea pelastamaan, oli vastedes yritettävä säilyttää maan riippumattomuus luomalla luottamukselliset suhteet NL:n kanssa, koska mitään sotilaallisia mahdollisuuksia ei syyskuun 1944 jälkeen Suomella enää NL:n suhteen ollut ollut.

"Koroljoville on edelleen katkera pala, että Suomesta ei tullut NL:n osa."

Minua surettaa enemmän se, että Suomi vv. 1939-1944 menetti väärän politiikkansa seurauksena Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Petsamon sekä toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Sitä vastoin olen Suomen puolesta iloinen siitä, että Stalinin yritys miehittää koko maa muutamassa viikossa ei onnistunut joulukuussa 1939.

Koroljov kirjoitti:

"Nl luopui ehdottomasta antautumisen vaatimuksesta torjuntavoittojen ansiosta."

Neuvostoliiton tyly ilmoitus Suomelle kesäkuussa 1944, puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen, voidaan tulkita eri tavoin. Rouva Kollontay tulkitsi sen Tukholmassa eri tavalla kuin suomalaiset tuolloin ja sinä nyt, ja hän ilmoitti suomalaisille, ettei Neuvostoliitto vaatinut "kapitulaatiota".

On syytä huomata, että 1) NL ei keväällä 1944 vaatinut Suomea antautumaan, vaan tekemään rauhan NL:n ilmoittamilla ehdoilla, mistä Suomi kieltäytyi, 2) NL:n rauhanehdot, jotka Suomi hyväksyi syyskuussa 1944 kesän "torjuntavoittojen" jälkeen, olivat olennaisesti samat kuin keväällä Suomelle esitetyt, 3) NL:n rauhanehdot merkitsivat joka tapauksessa Suomen de facto kapitulaaltiota, koska niihin liittynyt Suomen armeijan demobilisaatio merkitsi, että NL voisi myöhemmin miehittää Suomen milloin tahansa, mikäli katsoisi sen tarpeelliseksi. Suomi siis antautui syyskuussa 1944 kokonaan NL:n armoille. Se oli käytännössä yhtä kuin kapitulaatio, antautuminen. Mannerheim ja Paasikivi olivat Paasikiven päiväkirjojen mukaan tästä yhtä mieltä keskustellessaan välirauhasta sen solmimisen jälkeen v:n 1944 lopulla. He päätyivät siihen että koska aseet eivät olleet pystynee Suomea pelastamaan, oli vastedes yritettävä säilyttää maan riippumattomuus luomalla luottamukselliset suhteet NL:n kanssa, koska mitään sotilaallisia mahdollisuuksia ei syyskuun 1944 jälkeen Suomella enää NL:n suhteen ollut ollut.

"Koroljoville on edelleen katkera pala, että Suomesta ei tullut NL:n osa."

Minua surettaa enemmän se, että Suomi vv. 1939-1944 menetti väärän politiikkansa seurauksena Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Petsamon sekä toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Sitä vastoin olen Suomen puolesta iloinen siitä, että Stalinin yritys miehittää koko maa muutamassa viikossa ei onnistunut joulukuussa 1939.

Lue lisää

" On syytä huomata, että 1) NL ei keväällä 1944 vaatinut Suomea antautumaan, vaan tekemään rauhan NL:n ilmoittamilla ehdoilla, mistä Suomi kieltäytyi, "

Stalinin ennakkoehto oli Suomelle presidentin ja ulkoministerin allekirjoittama ilmoitus jossa Suomi lupaa kapituloitua. Muuten NL ei suostu keskustelemaan rauhasta. Tällaista tekstiä on vaikeaa kumota.

Koroljov kirjoitti:

"Nl luopui ehdottomasta antautumisen vaatimuksesta torjuntavoittojen ansiosta."

Neuvostoliiton tyly ilmoitus Suomelle kesäkuussa 1944, puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen, voidaan tulkita eri tavoin. Rouva Kollontay tulkitsi sen Tukholmassa eri tavalla kuin suomalaiset tuolloin ja sinä nyt, ja hän ilmoitti suomalaisille, ettei Neuvostoliitto vaatinut "kapitulaatiota".

On syytä huomata, että 1) NL ei keväällä 1944 vaatinut Suomea antautumaan, vaan tekemään rauhan NL:n ilmoittamilla ehdoilla, mistä Suomi kieltäytyi, 2) NL:n rauhanehdot, jotka Suomi hyväksyi syyskuussa 1944 kesän "torjuntavoittojen" jälkeen, olivat olennaisesti samat kuin keväällä Suomelle esitetyt, 3) NL:n rauhanehdot merkitsivat joka tapauksessa Suomen de facto kapitulaaltiota, koska niihin liittynyt Suomen armeijan demobilisaatio merkitsi, että NL voisi myöhemmin miehittää Suomen milloin tahansa, mikäli katsoisi sen tarpeelliseksi. Suomi siis antautui syyskuussa 1944 kokonaan NL:n armoille. Se oli käytännössä yhtä kuin kapitulaatio, antautuminen. Mannerheim ja Paasikivi olivat Paasikiven päiväkirjojen mukaan tästä yhtä mieltä keskustellessaan välirauhasta sen solmimisen jälkeen v:n 1944 lopulla. He päätyivät siihen että koska aseet eivät olleet pystynee Suomea pelastamaan, oli vastedes yritettävä säilyttää maan riippumattomuus luomalla luottamukselliset suhteet NL:n kanssa, koska mitään sotilaallisia mahdollisuuksia ei syyskuun 1944 jälkeen Suomella enää NL:n suhteen ollut ollut.

"Koroljoville on edelleen katkera pala, että Suomesta ei tullut NL:n osa."

Minua surettaa enemmän se, että Suomi vv. 1939-1944 menetti väärän politiikkansa seurauksena Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Petsamon sekä toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Sitä vastoin olen Suomen puolesta iloinen siitä, että Stalinin yritys miehittää koko maa muutamassa viikossa ei onnistunut joulukuussa 1939.

Lue lisää

Neuvostoliitto saattanut meitä ihanaan tulevaisuuteen suuren ja mahtavan Neuvostoliiton kansojen joukkoon.
Miksi meitä ei huolittu rakentamaan sosialismia maahamme ja Eurooppaan?

" Rauha olisi pitänyt saada aikaan keväällä 1944. Olisi säästytty kesän kiivailta sotatapahtumilta ja lukuisilta sankarivainajilta. Kyllä se olisi ollut neuvottelukysymys. "

Kuinka Saksa olisi suhtautunut Suomen halukkuuteen neuvotella - irtautuakseen sodasta?

Koroljov kirjoitti:

"Nl luopui ehdottomasta antautumisen vaatimuksesta torjuntavoittojen ansiosta."

Neuvostoliiton tyly ilmoitus Suomelle kesäkuussa 1944, puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen, voidaan tulkita eri tavoin. Rouva Kollontay tulkitsi sen Tukholmassa eri tavalla kuin suomalaiset tuolloin ja sinä nyt, ja hän ilmoitti suomalaisille, ettei Neuvostoliitto vaatinut "kapitulaatiota".

On syytä huomata, että 1) NL ei keväällä 1944 vaatinut Suomea antautumaan, vaan tekemään rauhan NL:n ilmoittamilla ehdoilla, mistä Suomi kieltäytyi, 2) NL:n rauhanehdot, jotka Suomi hyväksyi syyskuussa 1944 kesän "torjuntavoittojen" jälkeen, olivat olennaisesti samat kuin keväällä Suomelle esitetyt, 3) NL:n rauhanehdot merkitsivat joka tapauksessa Suomen de facto kapitulaaltiota, koska niihin liittynyt Suomen armeijan demobilisaatio merkitsi, että NL voisi myöhemmin miehittää Suomen milloin tahansa, mikäli katsoisi sen tarpeelliseksi. Suomi siis antautui syyskuussa 1944 kokonaan NL:n armoille. Se oli käytännössä yhtä kuin kapitulaatio, antautuminen. Mannerheim ja Paasikivi olivat Paasikiven päiväkirjojen mukaan tästä yhtä mieltä keskustellessaan välirauhasta sen solmimisen jälkeen v:n 1944 lopulla. He päätyivät siihen että koska aseet eivät olleet pystynee Suomea pelastamaan, oli vastedes yritettävä säilyttää maan riippumattomuus luomalla luottamukselliset suhteet NL:n kanssa, koska mitään sotilaallisia mahdollisuuksia ei syyskuun 1944 jälkeen Suomella enää NL:n suhteen ollut ollut.

"Koroljoville on edelleen katkera pala, että Suomesta ei tullut NL:n osa."

Minua surettaa enemmän se, että Suomi vv. 1939-1944 menetti väärän politiikkansa seurauksena Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Petsamon sekä toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Sitä vastoin olen Suomen puolesta iloinen siitä, että Stalinin yritys miehittää koko maa muutamassa viikossa ei onnistunut joulukuussa 1939.

Lue lisää

"Kollontay tulkitsi sen Tukholmassa eri tavalla kuin suomalaiset tuolloin"

Ihan sama mitä joku bolsujen vanha seurapiiripatja Tukholmassa sanoi! Sana KAPITULAATIO oli oleellisin syy Suomelle jatkaa sotaa. Jatkaa kunnes ryssä lyötiin joka kohdassa missä se yrittikin rynniä Suomeen. Lopputulos se harmittaakin näitä palstaryssiä vallan suuresti. Itseäni ihmetyttää miten se Molo aikoi Suomen miehittää syksyllä 1944 kun se oli sitä niin kovasti jo yrittänyt kesäkuun alkupuolelta alkaen.

Tässä on aitoa asiaa ryssien itsensä kirjoittamana ja Oesch:in lukemana: Kohdasta 12.45 - 13.35 alkaen ja kirja on Platonov S.P. Taistelut Suomen rintamalla 1941-1944

http://www.yle.fi/player/player.jsp?name=El%E4v%E4 arkisto%2F04846_1

Platonov S. P.: Taistelut Suomen rintamalla 1941-1944
Kirjayhtymä, 1976, 228 s., painos: 1.

Osa rauhanoppositiosta oli ”hyväntahtoisia hölmöjä” ja osa oman edun tavoittelijoita. Kekkosen presidenttikaudella ei ollut sopivaa arvostella rauhanoppositiota, joka oli noussut sodan jälkeen suureen arvoon. Kekkonen ja Paasikivi itse kuului siihen joukkoon. Se on ainakin varmaa, että Suomi ohjaili omaa koskivenettään eikä ollut minkäänlainen ajopuu. Saksan ”vasallisuhde” oli oletettua huomattavasti pienempi. Suomi toimi hyvin itsenäisesti syksystä 1943. Joitain pienehköjä periksi antamisia piti suorittaa, jotta viljaa saatiin ja nälkää pystyttiin torjumaan. Olemme mitä tiukemmin kiinni omassa ajassamme ja paradigmoissa. Sen vuoksi kai historiaa tulkitaankin uudestaan, koska sidokset ympärillämme muuttuvat.

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Se osoitti myös hallituksen erinomaisen vähäistä toimintavaraa. Opposition toimintahan salaliiton ja valtiopetoksen tunnusmerkistön. Valtiojohdosta Mannerheim, Ramsay, Walden ja Tanner eivät ajautuneet paniikkiin missään vaiheessa, vaikka toimintaympäristö oli hyvin hermostunut. Mutta tappiomieliala ja välitön rauhanpyrkimys oli saanut vankan jalansijan. Lojaalin opposition lojaalisuuskin oli kadonnut. Ulkoministeri oli tietoinen, että Ruotsin ulkoministeriötä lähellä olevat henkilöt olivat jatkuvasti välittäneet tietoja Kollontailta suoraan rauhanoppositiolle. Ramsay ymmärsi heti, että ”tavoitteena on hallituksen ja presidentin vaihdos”. Ulkoministeri - tuntien rauhanopposition poliittiset taustavoimat - korosti, etteivät sosialidemokraatit ja ruotsalaiset voineet yksin vetää politiikkaa, mikä johtaisi antautumiseen. Ramsay - luonteelleen ominaisesti - jatkoi, että ”yhtenäisyytemme, Suomessa tehtävän työn peruspilari, romahtaa, rintamaa, etu- ja kotirintamaa, heikennetään ja tällainen puhe aiheuttaa haittaa ja vahinkoa kaikkialle”. (Ibidem) Ja tämähän oli Neuvostoliiton tavoite. Suomen Tukholman-lähetystöstä lähti 19.7. 1944 (sähke nro 376), jossa todettiin, että Ruotsin Helsingin- lähettiläs paroni Beck- Friis oli 14.7. käynyt Madame Kollontain luona. Viimeksi mainittu oli esittänyt, että Neuvostoliitto oli suostuvainen rauhanneuvotteluihin Suomen kanssa. Ehtona oli, että Rytin ja Tannerin piti jäädä pois poliittisesta päätöksenteosta. Suomen lähetystön tietojen mukaan antautumisesta ei enää puhuttu. (GR/VA y 5617/s.46) Ramsay oli saanut nämä tiedot jo muuta kautta. Ero viestien välillä oli siinä, että rauhanopposition muistiossa puhuttiin ”antautumisesta” ja virallisessa sähkeessä Ramsaylle se torjuttiin. Ramsayn saama tieto myöhemmin osoittautuikin oikeaksi. Ramsay oli saanut Tukholmasta eversti Curt Kempffin (entinen Ruotsin Helsingin- sotilasasiamies) leimalla varustetun kortin, jolle oli nopein vedoin kirjoitettu: ”Madame Kollontai on henkilökohtaisessa keskustelussa Bohemanin kanssa 25.7. sanonut, että hän äskettäin (tänään?) saanut sähkeen ulkoasiainkomissariaatista Moskovasta. Sähkeen mukaan Moskovalla ei ole mitään sitä vastaan, että se aloittaisi neuvottelut Suomen kanssa. Tätä ei virallisesti voitu ilmoittaa Suomen hallitukselle, mutta se oli välitetty ruotsalaiselle eversti Kempffille tiedoksi ja käytettäväksi. (Curt Kempffiin kortti. UMA/110/A3/c) Korttiin Ramsay oli kirjoittanut: ”Saatu puhelimitse 27.7. Edellytys uusi hallitus”. (Ibidem) Eversti Kempff oli tunnettu Suomen, Waldenin ja Gripenbergin ystävä.
Moskovan muutos suhteessa Suomeen johtui Karjalan kannaksen hyökkäyksen tyrehtymisestä sekä
venäläisten Narvaan kohdistuneesta hyökkäyksestä. Saksalaisten perääntyminen Tannenbergin linjalle
vähensi saksalaisuhkaa Suomea kohtaan. Heinäkuun 27. päivänä myös Suomen Sveitsin-lähetystö lähetti Helsinkiin tiedon, että Neuvostoliitto oli valmis neuvottelemaan rauhasta. Sähke avattiin 28.7. 1944. (Salasähke Bernistä 27.7. 1994, avattu 28.7. klo 9.05. No. 303/KA/RR/29)

Mannerheimista tuli presidentti 4.8. 1944 ja aselepo astui Suomen osalta voimaan 4.9. 1944. Miksi kului kuukausi ennen kuin aselepo saatiin aikaan? Ensinnäkin Mannerheim halusi rauhassa selvittää, mitkä olisivat Saksan reaktiot Rytin- Ribbentropin –sopimuksen purkamisen johdosta, toiseksi syyksi uskon marskin halunneen osoittaa, että Suomi ei ollut sittenkään täydellisen pakkorauhan edessä. Ehdot, jotka Suomi Kremlissä sai olivat erittäin kovat, mutta ne eivät sittenkään tuhonneet Suomen itsenäisyyttä, jollei Suomi omassa eripuraisuudessaan sitä jatkossa aiheuttaisi. Niin, löytyykö uutta? Oman tutkimukseni valossa Suomen sisäisen eheyden murtuminen on surullinen löydös.

Osa rauhanoppositiosta oli ”hyväntahtoisia hölmöjä” ja osa oman edun tavoittelijoita, mutta heidän joukkoonsa en Seppisen lailla lue Paasikiveä. Kekkosen presidenttikaudella ei ollut sopivaa arvostella rauhanoppositiota, joka oli noussut sodan jälkeen suureen arvoon. Kekkonenhan itse kuului siihen joukkoon. Se on ainakin varmaa, että Suomi ohjaili omaa koskivenettään eikä ollut minkäänlainen ajopuu. Saksan ”vasallisuhde” oli oletettua huomattavasti pienempi. Suomi toimi hyvin itsenäisesti syksystä 1943. Joitain
pienehköjä periksi antamisia piti suorittaa, jotta viljaa saatiin ja nälkää pystyttiin torjumaan.
Olemme mitä tiukemmin kiinni omassa ajassamme ja paradigmoissa. Sen vuoksi kai historiaa tulkitaankin uudestaan, koska sidokset ympärillämme muuttuvat.

Eikunder kirjoitti:

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Lue lisää

Erkki Maasalo HY/Yhteiskuntahistorian laitos/Poliittinen historia. RAMSAY SUOMEN DIPLOMATIAN JOHTAJANA. LÖYTYYKÖ UUTTA JATKOSODAN VUOSILTA 1943-1944?

Edwin Linkomiehen hallitusta muodostettaessa haettiin selkeästi uudelleen suuntautumista Pohjolaan sekä parempaa yhteyttä Yhdysvaltoihin. Hallituksen ulkopuolelle jätettiin Isänmaallinen kansanliike, IKL. Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ragnar Furuhjelm oli pitänyt marraskuun lopulla 1941 eduskuntapuheen, jossa hän korostetusti viitoitti puolueen orientoitumisen Pohjolaan, erityisesti Ruotsiin. ”Me pidämme maamme tulevaisuuden ehtona, että Suomi pysyy järkkymättä sillä ulkopolitiikkansa peruslinjalla, joka virallisesti julistettiin vuonna 1935---” (Sv. gr. prot. 29.11.1941. Sv.centr.ark.) Toinen puolueen keskeisistä linjauksista oli ystävällisten suhteiden ylläpitäminen ja niiden parantaminen Yhdysvaltoihin. USA:n ulkoministeri Hull oli lähettänyt Neuvostoliiton diplomaattiseen keskukseen Kuibysheviin 17.11. 1942 sähkeen, jossa selkein sanoin esitettiin Yhdysvaltojen vastenmielisyys Wittingiä kohtaan. Sähke siepattiin Suomessa ja toimitettiin Rytille. ”Pidämme Wittingiä ja hänen ministeriötään niin saksalaismielisenä, että me odotamme suhteidemme Suomeen vain jatkuvasti huononevan emmekä näe mitään mahdollisuutta Suomen lähentyä uudelleen Yhdysvaltoja, ennen kuin hänen tilalleen on tullut toinen mies.” (Special telegram 17.11. 1942, nro 184. KA/RR/42.) Tämä sähke oli Suomessa siepattu, purettu sekä jaettu valtiojohdon tietoon. USA:n ulkoministeri lähetti myös Helsinkiin v.t. asiainhoitaja McClintockille kaksi päivää myöhemmin salasähkeen, jonka Suomen tiedustelu oli niin ikään siepannut. Siinä todettiin, että State department halusi tehdä epävirallisella tavalla tiettäväksi sellaisille suomalaisille (mm. Eljas Erkko - E. M.), jotka ovat huolissaan Suomen ja meidän välisistämme suhteista, että jos Suomen hallituksella on todella halua parantaa suhteita USA:han, on Wittingin virassaan pysyminen siinä pahasti esteenä.” - Kehotamme Teitä pitämään kosketuksenne Wittingiin absoluuttisesti miniminä kaikissa tapauksissa”. (Ulkoministeri Hullin sähke Helsinkiin 19.11. 1942. No 1015. KA/RR/42)
Tammikuussa Hull sai Helsingistä tiedon, että myös Mannerheim ”oli vimmoissaan ulkoministeriön vuoksi”. (Hullin Special telegram 12.1. 1943. KA/RR/42) Suomen Washingtonin-lähetystö informoi Suomeen intensiivisesti Yhdysvaltain kannanottoja Suomen tulevasta hallituskysymyksestä helmikuun 10. päivänä. Sähkeen mukaan tietotoimisto Associated Press oli todennut, että USA:n ulkoministeriön mielestä Wittingin ero tulkittaisiin yritykseksi parantaa Suomen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita. Yhdysvaltain viranomaisten piirissä oli yllä käsitys siitä, että pääministerin Rangellin ero ”aiheuttaisi otaksuman, että erillisrauha ehkä on tulossa”. (UM:n poliittisia tiedoituksia n:o 16. 23. 2. 1943. KA/VTA/36) RKP oli pitkään – jo vuoden 1941 lopulta – ollut tyytymätön siihen tapaan ja määrään, jolla hallitus informoi eduskuntaa. Selityksessään 29.11. 1941 puolue lausui, että ”se oli katsonut toivottavaksi ja maan etujen mukaiseksi Suomen pysymisen uskollisena julistamalleen periaatteelle, että sen sota Neuvostoliittoa vastaan oli puolustussotaa eikä valloitussotaa. (Hornborgin komitean mietintö 12.7. 1945, 135-136.) Kuten myöhemmin näemme Ramsaynkaan ulkoministeriys ei tätä informaatiokritiikkiä poistanut. Hänen kykyään tulla hyvin toimeen ylipäällikön kanssa tarvittiin. Pääministeriehdokas Edwin Linkomies ehdotti Rytin kanssa käydyissä keskusteluissa 1.3. Ramsayta ulkoministeriksi. Linkomies piti Ramsayta sopivana tehtävään, koska Suomen öyrylaivaosakeyhtiön toimitusjohtaja puhui sujuvasti kuutta kieltä ja hänet tunnettiin eteväksi kauppaneuvottelijaksi. Tärkeänä seikkana Linkomies piti marskin ja Ramsayn ystävyyttä. Tärkeä tekijä oli myös Ramsayn anglofiilisyys ja pohjoismainen orientoituminen. (Markku Jokisipilä: Edwin Linkomiehen poliittinen toiminta, Turku 1997, 32 ja siinä mainitut lähteet.) Linkomiehen mukaan Ramsayn valintaan ulkoministeriksi vaikuttivat hänen monet henkilökohtaiset ominaisuutensa. Erityisesti Linkomies painottaa muistelmissaan, että merenkulun ja ulkomaankaupan vaikuttajana Ramsaylla oli erinomaiset suhteet anglosaksisiin maihin - mutta myös Saksaan.

Eikunder kirjoitti:

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Lue lisää

Nämä olivat Linkomiehelle tärkeimpiä näkökohtia ulkoministeriä valittaessa. Lisäksi Ramsaylla oli se merkittävä etu, että hän oli marsalkka Mannerheimin läheinen henkilökohtainen ystävä. Mannerheim ei ollut enää vuoden 1942 helmikuun jälkeen ollut ’väleissä’ ulkoministeri Rolf Wittingin kanssa. Riita herrojen välillä oli alkanut siitä, että Witting oli Mannerheimin saamien tietojen mukaan väittänyt, että diplomaattisten suhteiden katkaiseminen Englantiin aikoinaan päätettiin Mannerheimin ja sotilasviranomaisten ”vaatimuksesta”. (Mannerheim Wittingille 18.2.1942. KA/HRy/16) Wittingin vastaus,
jossa hän pyrki vierittämään syytä puolustusministeri Waldenin - marsalkan sydänystävän - harteille, lisäsi vain epäsopua. Witting kirjoitti sotamarsalkalle, että hän kysyessään Mannerheimin edustajalta puolustusministeri Waldenilta Päämajan mielipidettä oli Walden ilmoittanut ”toistamiseen kiinteässä muodossa, että Ison-Britannian lähetystön lähtö Suomesta oli Teidän mielestänne, Herra Sotamarsalkka, tilanteen vaatima toimenpide”. (Witting Mannerheimille 21.2. 1942. KA/HRy/16) Ylipäälliköllä ei periaatteessa ollut suoraa yhteyttä ulkopolitiikkaan, mutta marsalkka kuului luonnostaan Suomen johdon sisärenkaaseen.

(Ilkka Hakalehto: Väinö Tanner. Taipumattoman tie, Helsinki 1973, 237; Leif Eriksson: Regeringen Linkomies 5.3. 1943-8.8. 1944. Pro gradu avhandling i statskunskap, Hösten 1974, Svenska centralarkivet 1986:61, s.52-54.)

Maaliskuun 3. päivänä RKP:n eduskuntaryhmä päätti olla mukana uudessa hallituksessa, jos se saisi kaksi paikkaa. Hakkila oli vielä tuolloin yhtenä pääministeriehdokkaana, ja myös hän hyväksyi Furuhjelmin ehdotuksen Ramsayn lkoministeriydestä. Myöhemmin samana päivänä Linkomies nousi vahvimmaksi pääministeriehdokkaaksi. Illalla Furuhjelm keskusteli ministeriasiasta Ramsayn kanssa ja edellytti, että viimeksi mainittu mahdollisissa keskusteluissa tuo esiin RKP:n halun kahteen paikkaan. (Furuhjelmin päiväkirja 3.3. 1943. Åbo Akademi.) Seuraavana päivänä Ramsay saattoikin ilmoittaa RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajalle, että hän oli lupautunut ulkoministeriksi ja Linkomies luvannut vielä toisenkin ministeripostin RKP:lle. (Furuhjelm 4.3. 1943. Åbo Akademi.) Henrik Ramsaysta tuli ulkoministeri maaliskuun 5. päivänä 1943 ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana. Hänelle lankesivat samalla myös kansanhuoltoministeriön kauppaosastolle kuuluvat asiat. Käytännössä se merkitsi kauppaneuvotteluja Saksan ja Tanskan kanssa. Edelliseen hallitukseen verrattuna suurin muutos oli Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n jääminen pois hallituksesta. Mukana oli peräti yhdeksän edellisen hallituksen jäsentä. IKL:n jääminen ilman hallituspaikkaa voitiin länsivalloissa todeta merkiksi siitä, että Suomen politiikassa oli tapahtumassa käänne. Suurvaltapoliittisesti tärkeintä oli kuitenkin Wittingin väistyminen Ramsayn hyväksi.
Valtion Tiedoituslaitoksen (VTL) mielialaraporttien perusteella oli käynyt selväksi, että maahan oli muodostunut Jukka Rangellin hallituksen vastainen oppositioryhmä. Se koostui ruotsalaisesta, lähinnä RKP:läisestä, ja jossain määrin vasemmistolaisesta väestöstä. Erityisesti oppositiomielialaa oli ruotsalaisseuduilla. (Jutikkala, s.169.) Eino Jutikkala pitää ulko- ja sisäministerin (Leo Ehrnrooth, RKP) valintaa myönnytyksenä rauhanoppositiolle. (Jutikkala, s. 234.) Hallitukseen tuli saada mukaan henkilöitä,
jotka lievensivät ns. Meinanderin ryhmän pettymystä Mannerheimin jäätyä pois presidentinvaaleista. Ramsayn eräänä vahvana rajoitteena oli hänen puolueensa vahva orientoituminen länsiliittoutuneisiin päin,
vaikka parlamentarismi ei normaalisti toiminutkaan.

Eikunder kirjoitti:

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Lue lisää

Walden oli pannut ehdoksi jäämiselleen uuteen hallitukseen jäämiselleen sen, että myös Ramsay valittaisiin. Walden oli ylipäällikön lähin uskottu, joten viesti marsalkan suunnalta oli selvä. Mannerheim halusi varmistua, että paikalle valittiin henkilö, jonka kanssa hän tuli toimeen. Hän ei halunnut joutua enää samaan tilanteeseen kuin talvella 1940, jolloin hän oli hetkeksi joutunut ulkopolitiikan ulkopuolelle. Samanlaisen riippuvuusvaatimuksen Walden oli esittänyt maaliskuussa 1940, jotta ulkoministeriksi olisi saatu G. A. Gripenberg. Ammattidiplomaatin sijaan tuli kuitenkin nimitetyksi Rolf Witting, jonka uskottiin toimivan Rytin tiukassa kontrollissa (Markku Reimaa: Puun ja kuoren välissä, Keuruu 1979, s. 41-42.). Mannerheimin ja Wittingin välit viilenivätkin hyvin kylmiksi jo syksyllä 1941. Mannerheimin ympäristössään tekemät henkilövalinnat perustuivat aina aiempaan kokemukseen kyseisten henkilöiden yhteistyökyvystä hänen kanssaan. Walden oli hänen vapaussodan aikaisia työtovereita, samoin päämajoitusmestari, tuolloin eversti Aksel Airo puolustusneuvostokaudelta ja Ramsay elintarvikehuoltokysymysten ratkaisemisen ajoilta 1919-1920 sekä taloudellisen puolustusneuvoston ajoilta 1926-1936. Mannerheim oli erinomaisen hyvin perillä Ramsayn laajoista kansainvälisistä yhteyksistä, olihan heillä yhteisiä hetkiä ennen sodan puhkeamista yleensä lähes viikoittain. (Mannerheim ja Ramsay asuivat Kaivopuistossa muutaman sadan metrin päässä toisistaan.) Ryti puolestaan ymmärsi Mannerheimin tarpeen saada Ramsay ulkoministeriksi, mikä varmasti sopi myös hänen ’piirustuksiinsa’. (Mannerheim, s. 418; Frietsch, s.534) Suomen Berliinin-lähettiläs T. M. Kivimäki keskusteli von Blücherin kanssa hallituksen nimityspäivänä. Hän vakuutti saksalaiselle, että uusi hallitus olisi yhtä hyvä kuin entinenkin. Kivimäki oli sitä mieltä, että Ramsay oli asioihin nähden samalla kannalla kuin hänkin. (Unterredung mit Gesandten Kivimäki am 5. März 1943. Von Blücherin päiväkirja,2407-2408.Mikrofilmi, SArk.)
”Ramsay sai hoitaakseen kehnon ja vaarallisen perinnön ---” RKP:n kansanedustaja Einar Holmberg tapasi Ramsayn Rytin luona uuden hallituksen nimittämisen jälkeen ja onnitteli ulkoministeriä kaikkien puolueiden yksimielisen valinnan johdosta. Ramsay katsoi häntä hetken - ja sanoi: ”Wer heute Hosianna singt, ruft morgen: Krucifixen!” (”Joka tänään hoosiannaa laulaa, huutaa huomenna: Ristiinnaulitkaa”. Åbo Underrättelsen 5.4. 1946) Tällaisena hän koki alusta asti ministerintehtävänsä. Kotona hän sanoi, että hänestä tehtävä tuntui raskaalta. (Maisteri Isabella Penttilä, o.s. Ramsay, haastattelu) Hän ilmaisi asian suorasukaisesti myös Yhdysvaltain asiainhoitajalle Robert McClintockille 9.3. 1943. Raportissaan Washingtoniin McClintock totesi, että ”tohtori Ramsay sanoi aivan suoraan, ettei hän halunnut ulkoministeriksi ja olisi paljon mieluummin ollut edelleen kansanhuoltoministeri”.

Eikunder kirjoitti:

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Lue lisää

(McClintock Washingtoniin 9.3. 1943. Sähke N0 402. KA/USA T, KA.) ”Hitlerin pohjoisten oppilaiden viimeisin silmänkääntötemppu”, totesi Moscow News 20.3. 1943 Suomen hallituksen vaihdoksesta. Pahimpana pidettiin, että hallituksessa jatkoi ”Hitlerin lakeija” Tanner, joka ei lehden mukaan tulisi muuttamaan edellisen hallituksen viitoittamaa linjaa. Lehti arveli, että uusikin hallitus spekuloi Saksan voitolla ja jatkaisi suomalaisten samoin kuin skandinaavienkin harhauttamista. (Söderblom mm. Beck-Friisille Helsinkiin, nro 533. HP 1 Af 119, RA.) Kuibyshevissä brittiläisten ja amerikkalaisten lähetystöjen tuntemukset olivat myös myönteiset. Lähetystöpiireissä todettiin, että Ramsayn nimeen kytkeytyi suuria odotuksia. Mutta uuden ulkoministerin pitäisi toimia ”välittömästi”, muuten Ramsay olisi vain kulissi, huomautettiin. (UD:n muistio P.M. angående meddelanden från envoyén Assarsson i finska frågan. Stockholm 15.3. 1943. HP 1 AF 118, RA.) Suomen ulkoasiainhoitoon kriittisesti suhtautunut ns. rauhanoppositio - joka koostui lähinnä ruotsikielisestä älymystöstä ja toisinajattelevista sosialidemokraateista - oli Ramsayn valintaan tyytyväinen. Erityisesti oppositiota miellytti se, ettei Ramsay vaalinut minkäänlaisia ajatuksia Saksan voitosta. (Ölander, s. 164)
Hänen ansiokseen luettiin ennakkoluuloton suhtautuminen ratkaistaviin ongelmiin. Ruotsinkielinen Saksan vastainen falangi myönsi Ramsayn tehtävän vaikeuden: ”Ramsay sai hoitaakseen kehnon ja vaarallisen perinnön---. Mutta ei näyttänyt siltä, että tämä perintö olisi painanut häntä erityisemmin silloin, kun hän otti sen vastaan.” (Frietsch, s.534) RKP:n piirissä katsottiin Ramsaylla olevan erinomaisesti paremmat edellytykset kuin Wittingillä ymmärtää Suomen hyvien suhteiden merkitys Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin. (Sv.gr.prot. 13.4. 1943.Sv.centr.ark.) Ramsay oli tunnetusti pohjoismaiseen yhteistyöhön suuntautuva. Puolueen piirissä pidettiin onnistuneena sitä, että myös toinen RKP:n edustaja sisäministeri Leo Ehrnrooth edusti ulkopolitiikassa pohjoismaista suuntausta, sillä hän oli mm. Pohjola- Norden r.y:n puheenjohtaja. (Svenska Pressen 5.3. 1943.) Ramsayn virkakauden alku oli virkistävä kokemus eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle verrattuna Wittingin aikaan. Ulkoministeri korosti ensimmäisessä esiintymisessään erityisesti sitä, että ”Suomen asia oli kaikin käytettävissä olevin keinoin pitää yllä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin”. (Frietsch, s.500) Suhteet Amerikkaan olivat nimittäin edellisen hallituksen loppuaikoina kovasti huonontuneet. Amerikkalainen Evening Star-lehti kirjoitti 8.3. tuoreeltaan Ramsayn valinnasta. ”Sir Henrik Ramsayn” valinta nähtiin lehdessä erinomaisena valintana, sillä Ramsayn suhde Ison- Britanniaan nähtiin lämpimänä hänen arvonimensä ja kauppaneuvottelukausiensa johdosta.
Yhdysvaltain Tukholman-lähettiläs Herschel Johnson sähkötti Washingtoniin 6.3. 1943 Ruotsin
ulkoministeriön Erik Bohemanin kannanotosta Suomen uuteen hallitukseen. Johnson kertoi, ettei Boheman ollut ”erikoisen” innostunut Suomen uudesta hallituksesta. Washingtonissa arvostusta nauttivan
kabinettisihteerin mukaan suomalaiset saattoivat ajatella, että oli tarpeetonta tehdä rauhaa, koska venäläiset olivat juuri silloin kärsineet takaiskun etelässä. Johnson sähkötti Bohemanin todenneen, että hallituksen sisäministeri Leo Ehrnrooth oli ”lahjomaton mies”. Hän sanoi myös, että Ruotsin kannalta katsoen Ramsaylle on eduksi, että voidaan luottaa siihen, ”ettei hän mene kertomaan saksalaisille ruotsalaisten eikä muittenkaan mielipiteitä, joita hänelle luottamuksellisesti uskotaan”. (Johnson Washingtoniin ja Helsinkiin 6.3. 1943. KA/RR/42.)

Eikunder kirjoitti:

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Lue lisää

Wittingin ja Ramsayn välinen ero oli taitavasti kiteytetty Saksan ulkoministeriön osastopäällikkö Werner von Grundherrin raportissa 5. maaliskuuta 1943: ”On valitettavaa, että ulkoministeri Witting jäi pois hallituksesta. Hänen kanssaan olimme mitä luottamuksellisimmissa suhteissa. Näissä oloissa on kuitenkin tervehdittävä tyydytyksellä suomenruotsalaisen, entisen kansanhuoltoministerin Henrik Ramsayn nimitystä.” Salaneuvos von Grundherr jatkoi raportissaan, että saksalaiset olivat saaneet myönteisiä kokemuksia Ramsaysta, jonka kanssa viime vuosina oli neuvoteltu talouskysymyksistä. ”Hänellä tosin on hyvät henkilökohtaiset suhteet suomalaisen varustamoyhtiön johtajana johtaviin englantilaisiin piireihin, ja on huomattava, että hänellä on korkea englantilainen arvonimi. Hän kuitenkin on kylmä poliitikko, jolla on hyvä todellisuudentaju. Oletettavaa kuitenkin on, että Yhdysvaltain ja Suomen välit tulevat lämpiämään”, jatkoi von Grundherr. Osastopäällikkö suositteli, että saksalainen lehdistö tervehtisi myönteisesti erityisesti Linkomiehen ja Ramsayn valintaa. (KA/Auswärtiges Amt, kotelo 103)
Wittingin vaihtaminen Ramsayhin oli merkittävä ulkopoliittinen toimenpide ja avaus länteen. Witting oli hoitanut ulkoministerin tehtäviä aina talvisodan päättymisestä asti. Hän oli sodan jälkeen pyrkinyt saamaan tukea Ruotsilta, mutta siinä epäonnistuttuaan hän oli vähitellen lähentynyt Kolmatta Valtakuntaa. Saksan
Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher sanoo muistelmissaan, että uusi ulkoministeri Ramsay ei ollut kuten Witting Saksaan suuntautunut, ”vaan jakoi sympatiansa anglosaksisten maiden ja Saksan kesken eikä antanut ulkopuolisen tietää, minkälainen suhdemäärä kullekin osapuolelle tuli osaksi. (Wipert von Blücher: Gesandter zwischen Diktatur und Demokratie, s. 327) Ruotsin lehdistö suhtautui Ramsayn nimitykseen erittäin myönteisesti. Dagens Nyheter riipp.),toteaa pääkirjoituksessaan 6.3. 1943, vaikka sen enempää pää- kuin ulkoministerilläkään ei ole erityistä ohjelmaa, pitää erityisesti Ramsayta hyvänä valintana. DN muistuttaa, että ”tohtori Ramsaylla on erinomaiset yhteydet, joita hän on vaalinut vuosien saatossa – ei vähiten Englantiin ja Yhdysvaltoihin – tulevat ne nyt käytetyksi Suomen hyväksi”. (Dagens Nyheter 6.3. 1943) Svenska Dagbladet (konserv.) kirjoittaa puolestaan samana päivänä, että Ramsayn valintaan on vaikuttanut Ramsayn taitavuus ja hyvät yhteydet ulkomaille. ”Ulkoministeri Ramsay ei ole doktrinaari sen enempää sisä- kuin ulkopolitiikassa. Hänellä on avoin mieli siinä mielessä, että hänen mielestään Suomella tulee olla kontaktit Keski-Euroopan lisäksi länteen ja itään, kun tilaisuus vain aukeaa.” Lehti vetää valinnasta sen johtopäätöksen, että tällä nimityksellä Suomi pyrkii rauhaan. (Svenska Dagbladet 6.3. 1943.) Stockholms Tidningen (sos.dem.) on samoilla linjoilla korostaen Ramsayn hyvä yhteyksiä eri puolille maailmaa. Hän on St.T:n mielestä virkaan sopiva, koska hän ei ole sitoutunut mihinkään erityiseen suuntaan tai linjaan yksipuolisesti ja on ”mycket gott rustad till sitt nya värv”. (Stockholms Tidningen 6.3. 1943.) Yleistä tyytyväisyyttä osoitettiinkin rauhanoppositiossa Ramsayn esiintyessä ensi kerran eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa. Ulkoministeri korosti, että oli päästävä irti toive- ja tunneajattelusta sekä pidettävä kaikin keinoin yllä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin. Toisaalta IKL:n Bruno Salmiala paheksui sitä, että Saksan suuntaan ei kiinnitetty vastaavaa huomiota. (Frietsch, s.535, 538)
Jukka Seppinen nosti uuden keskusteluaallon Jukka Seppinen on kirjassaan Paasikiven aikakauteen esittänyt uusia hieman hätkähdyttäviäkin väitteitä. Linkomiehen hallitus ja erityisesti tutkimani ulkoministeri Henrik Ramsay saa Seppiseltä kovaa kyytiä. Tulkinnat ovat uusia, joten jatkosodan aikaisia tapahtumia voidaan nähdä uudessakin valossa. Tosin en voi hyväksyä Seppisen teleologista näkemystä Paasikiven aikeista päästä vallankahvaan Tukholman ja Moskovan neuvottelujen avulla 1944.

Eikunder kirjoitti:

Sukulaispoikako se kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi? Tämänköhän sukulaisia oli se, joka paljasti rauhanoppositiona tunnetun ryhmä 33:n adressin Tukholman lehtiin? Tuo teko vaaransi Suomen aseman etenkin Saksan suhteen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmenkymmenenkolmen_kirjelmä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Meinander

http://www.sci.fi/~eiry/ruotsinkielisia.html

Rauhanoppositio ruotsinkielisten keinona.

"Nils Meinander kuului sodan aikana virallista politiikkaa vastustavaan ”rauhanoppositioon”. Hän muun muassa toimitti viholliselle Suomen sotaponnisteluja vahingoittavia salaisia tietoja, joita virkansa perusteella sai, selviää Meinanderin muistelmista. Rauhanoppositio oli ruotsinkielisten poliitikkojen ja vaikuttajien liike, joka ensisijaisesti tiedotustoiminnalla pyrki vaikeuttamaan suomalaisten sodankäyntiä."

"Nils Meinander ja Atos Wirtanen olivat jo sodan aikana ”rauhanoppositiossa” osoittaneet sopivuutensa ”uuden suunan” toimijoiksi. Kuten jo mainittu, sodan päätyttyä he Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen kanssa suunnittelivat keinon, miten sodan aikaiset johtajat saadaan syytteeseen sotasyyllisinä."

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=911053=su=kaikki

Loppuun pientä pohdintaa aiheesta.

1944 kesällä rauhanoppositiona tunnettu Ryhmä 33 sunnitteli jälleen kerran pakolaishallitusta Tukholmaan, eli siis selvä maanpetos oli kyseessä. Miksi heitä ei ammuttu? Koska he olivatkin Suomen virallinen 5. kolonna eli suurin osa Ryhmä 33:sta oli Suomen ruotsalaisia. Siksi Ei ammuttu, päinvastoin.

Aiheesta enemmän tässä kirjassa:

Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki 1956

Mainander unohtaa hurrien ikävät tekoset niin Rauhanoppositiossa kuin Maanhankintalain valmistelussa ja Sotasyyllisyystuomioissa. Kaikissa noissa hurrit heilui päälimäisinä.

Maanhankintalaki 1945 on myös kansan muistissa. Siinä Etelä-Suomen ruotsinkieliset alueet vapautettiin karjalaisten sotapakolaisten asuttamisesta ”pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Silloinkin viuhui Ruotsi-kortti. Kansanedustaja Pentti Oinonen (PS) muistutti eduskuntaa Suomen ruotsalaisten käytöksestä Talvisodan jälkeen, jolloin he raivokkaasti vastustivat evakkojen vastaanottamista. Tämä sai ministeri Thorsin (RKP) puhkeamaan itkuun ja väitti nähneensä kotiseudullaan ”karjankielisiä” hautakiviä.

Nils Meinander oli jo sodan aikana osoittanut sopivuutensa toimittamalla salaisia tietoja viholliselle. Tämä väittämä saa vahvistuksen Atos Wirtasen muistelmista.

Poliitikkoinakin tunnetuista Meinandereista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander

Olisiko Nils hänen isänsä ja Martin veljensä? http://sv.wikipedia.org/wiki/Carl_Fredrik_Meinander Eipä näytä olevan.

Henrik on Carl Fredrik Meinanderin poika: http://sv.wikipedia.org/wiki/Henrik_Meinander "Han är son till Carl Fredrik Meinander."

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Siltala. 2009, 428 s.

Ei taida tulla semmoista Suomen ruotsalaisen kirjoittamaa historian kirjaa jossa ei JR 61 olisi maan pelastajana mainittu:

http://www.hs.fi/tulosta/HS20091001SI1KU01rgk

"Jalkaväkirykmentti 61:llä oli avainosa Talin-Ihantalan suurtaistelun ratkaisevalla hetkellä, kun suomalaisten puolustus alkoi menestyä. Se porukka puhui ruotsia."

Lue lisää

Ramsayn liiallinen sitoutuminen Saksaan saa Seppiseltä ankaran tuomion. Kuitenkin on osoitettavissa, että ulkoministeri piti aseveljeen mahdollisimman suurta etäisyyttä. Hän jopa valehteli ja jätti kertomatta asioita Saksalle hakiessaan mahdollisuuksia selvittää Neuvostoliiton rauhanehtoja. Ramsaylla oli tiedossaan , että jo 1941 joulukuussa Ison-Britannian ulkoministeri Anthony Eden oli saanut Stalinilta NL:n presisoidut rajavaatimukset: Moskovan rauhan rajat sekä Petsamon anneksointi. Kaikin keinoin yritettiin hankkia talvisodassa menetettyjä alueita - edes Viipurin osalta – takaisin. Toinen vielä suurempi ongelma oli Suomen puolueettomuuden varmistaminen sodan loputtua. Puolueettomuudella Ramsay tarkoitti ”i analogi med Sverge” tavoitteenaan Neuvostoliiton vaikutusvallan mahdollisimman vähiin supistaminen Suomen asioihin. Hän kyllä näki jo tammikuussa 1944, että oli epätodennäköistä välttyä kokonaan Neuvostoliiton maamme asioihin puuttumiselta. Vastoin Seppistä olen tulkinnut Ramsayn ymmärtäneen erittäin hyvin, että Suomen tuli päästä rauhaan Neuvostoliiton ja Ison-Britannian kanssa ennen Saksan häviötä. Saksan täydellistä luhistumisen ajankohtaa ei kuitenkaan voitu tietää, vaikka liittoutuneet olivatkin päättäneet, että Saksan tuli antautua ehdoitta. Suomen aloittaessa rauhankosketuksensa Neuvostoliiton kanssa Saksa oli vielä mitä vahvin sotilasmahti, jolla oli nikkelietunsa vaalittavana mm. Petsamossa. Päinvastoin minä katson, että Suomen rauhantunnustelut Tukholmassa ja Moskovassa osoittavat mitä suurinta itsenäisyyttä suhteessa mahtavaan aseveljeen. Erityisesti Ramsayta on kritisoitu Berliinin matkastaan maaliskuussa 1943. Jopa Mannerheim sanoutuu irti tätä ns. ribbentropiadista muistelmissaan, vaikka olikin lähettämässä Ramsayta von Ribbentropin luo. Tarkoituksena oli selvittää, mitä mieltä Saksa olisi Suomen ”aseellisesta puolueettomuudesta”, kuten Ramsay asian ilmaisi. Matka on useassa yhteydessä todettu epäonnistuneeksi. Sitä se tietysti oli, koska Saksa alkoi vaatia Suomelta poliittista sopimusta, mutta samalla selvisi Saksan suhtautuminen USA:n bona officia- tarjouksen hyväksikäyttämiseen. Matkaa on pidetty osoituksena Suomen vasallisuhteesta Saksaan, josta kaikkeen piti saada lupa. Lupa-asiaa on tarkasteltava siinä valossa, että Saksan tiedustelu oli selvillä USA:n demarchésta eikä haluttu toimia Saksan selän takana. Kyseessä oli myös tietty kunnia-asia, sillä Hitler oli sanonut ”Nein” Molotoville marraskuussa 1940, kun viimeksi mainittu oli vaatinut saksalaisten poistumista Suomesta sekä Suomen asian järjestämistä samaan tapaan kuin muiden Baltian maiden kohdalla oli tapahtunut. Ryti kirjoitti ystävälleen tohtori Sven Hedinille Tukholmaan 1949, että Hitlerin ”Nein” pelasti sillä erää Suomen kuoleman vaarasta. Tätä kunnia-aspektia ei poista se tosiasia, että Saksalla oli omat erityiset intressinsä suhtautua Neuvostoliiton vaatimuksiin kielteisesti. Seppinen valittaa, että Suomen ulkoasianjohto oli huonosti selvillä maailmantilanteesta, koska Kivimäki Berliinissä ja Procopé Washingtonissa olivat ”paitsiossa”. Hän ei kuitenkaan muista, että Ruotsin ulkoasiainministeriön kautta Suomeen saatiin erittäin hyvin tietoa sen lisäksi, mitä omat edustajat sekä radiotiedustelu saivat hankittua. Lisäksi Ramsay saattoi käyttää yhteyksissään hyväksi Ruotsin Washingtonin- lähettiläs Boströmiä sekä USA:n Tukholman-lähettiläs Johnsonia. Assarsson, Ruotsin Neuvostoliiton- lähettiläs, puolestaan valaisi monipuolisesti tapahtumia Kuibyshevistä ja Moskovasta. Suomi ei missään tapauksessa toiminut umpiossa tai haparoinut pimeässä.

Maasalon alkuosa kirjoitti:

Erkki Maasalo HY/Yhteiskuntahistorian laitos/Poliittinen historia. RAMSAY SUOMEN DIPLOMATIAN JOHTAJANA. LÖYTYYKÖ UUTTA JATKOSODAN VUOSILTA 1943-1944?

Edwin Linkomiehen hallitusta muodostettaessa haettiin selkeästi uudelleen suuntautumista Pohjolaan sekä parempaa yhteyttä Yhdysvaltoihin. Hallituksen ulkopuolelle jätettiin Isänmaallinen kansanliike, IKL. Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ragnar Furuhjelm oli pitänyt marraskuun lopulla 1941 eduskuntapuheen, jossa hän korostetusti viitoitti puolueen orientoitumisen Pohjolaan, erityisesti Ruotsiin. ”Me pidämme maamme tulevaisuuden ehtona, että Suomi pysyy järkkymättä sillä ulkopolitiikkansa peruslinjalla, joka virallisesti julistettiin vuonna 1935---” (Sv. gr. prot. 29.11.1941. Sv.centr.ark.) Toinen puolueen keskeisistä linjauksista oli ystävällisten suhteiden ylläpitäminen ja niiden parantaminen Yhdysvaltoihin. USA:n ulkoministeri Hull oli lähettänyt Neuvostoliiton diplomaattiseen keskukseen Kuibysheviin 17.11. 1942 sähkeen, jossa selkein sanoin esitettiin Yhdysvaltojen vastenmielisyys Wittingiä kohtaan. Sähke siepattiin Suomessa ja toimitettiin Rytille. ”Pidämme Wittingiä ja hänen ministeriötään niin saksalaismielisenä, että me odotamme suhteidemme Suomeen vain jatkuvasti huononevan emmekä näe mitään mahdollisuutta Suomen lähentyä uudelleen Yhdysvaltoja, ennen kuin hänen tilalleen on tullut toinen mies.” (Special telegram 17.11. 1942, nro 184. KA/RR/42.) Tämä sähke oli Suomessa siepattu, purettu sekä jaettu valtiojohdon tietoon. USA:n ulkoministeri lähetti myös Helsinkiin v.t. asiainhoitaja McClintockille kaksi päivää myöhemmin salasähkeen, jonka Suomen tiedustelu oli niin ikään siepannut. Siinä todettiin, että State department halusi tehdä epävirallisella tavalla tiettäväksi sellaisille suomalaisille (mm. Eljas Erkko - E. M.), jotka ovat huolissaan Suomen ja meidän välisistämme suhteista, että jos Suomen hallituksella on todella halua parantaa suhteita USA:han, on Wittingin virassaan pysyminen siinä pahasti esteenä.” - Kehotamme Teitä pitämään kosketuksenne Wittingiin absoluuttisesti miniminä kaikissa tapauksissa”. (Ulkoministeri Hullin sähke Helsinkiin 19.11. 1942. No 1015. KA/RR/42)
Tammikuussa Hull sai Helsingistä tiedon, että myös Mannerheim ”oli vimmoissaan ulkoministeriön vuoksi”. (Hullin Special telegram 12.1. 1943. KA/RR/42) Suomen Washingtonin-lähetystö informoi Suomeen intensiivisesti Yhdysvaltain kannanottoja Suomen tulevasta hallituskysymyksestä helmikuun 10. päivänä. Sähkeen mukaan tietotoimisto Associated Press oli todennut, että USA:n ulkoministeriön mielestä Wittingin ero tulkittaisiin yritykseksi parantaa Suomen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita. Yhdysvaltain viranomaisten piirissä oli yllä käsitys siitä, että pääministerin Rangellin ero ”aiheuttaisi otaksuman, että erillisrauha ehkä on tulossa”. (UM:n poliittisia tiedoituksia n:o 16. 23. 2. 1943. KA/VTA/36) RKP oli pitkään – jo vuoden 1941 lopulta – ollut tyytymätön siihen tapaan ja määrään, jolla hallitus informoi eduskuntaa. Selityksessään 29.11. 1941 puolue lausui, että ”se oli katsonut toivottavaksi ja maan etujen mukaiseksi Suomen pysymisen uskollisena julistamalleen periaatteelle, että sen sota Neuvostoliittoa vastaan oli puolustussotaa eikä valloitussotaa. (Hornborgin komitean mietintö 12.7. 1945, 135-136.) Kuten myöhemmin näemme Ramsaynkaan ulkoministeriys ei tätä informaatiokritiikkiä poistanut. Hänen kykyään tulla hyvin toimeen ylipäällikön kanssa tarvittiin. Pääministeriehdokas Edwin Linkomies ehdotti Rytin kanssa käydyissä keskusteluissa 1.3. Ramsayta ulkoministeriksi. Linkomies piti Ramsayta sopivana tehtävään, koska Suomen öyrylaivaosakeyhtiön toimitusjohtaja puhui sujuvasti kuutta kieltä ja hänet tunnettiin eteväksi kauppaneuvottelijaksi. Tärkeänä seikkana Linkomies piti marskin ja Ramsayn ystävyyttä. Tärkeä tekijä oli myös Ramsayn anglofiilisyys ja pohjoismainen orientoituminen. (Markku Jokisipilä: Edwin Linkomiehen poliittinen toiminta, Turku 1997, 32 ja siinä mainitut lähteet.) Linkomiehen mukaan Ramsayn valintaan ulkoministeriksi vaikuttivat hänen monet henkilökohtaiset ominaisuutensa. Erityisesti Linkomies painottaa muistelmissaan, että merenkulun ja ulkomaankaupan vaikuttajana Ramsaylla oli erinomaiset suhteet anglosaksisiin maihin - mutta myös Saksaan.

Lue lisää

"Taisit jo puhaltaa enimmät hurrivihahöyrysi ulos?"

Eihän kyse ole mistään hurrivihasta! Nämä asiat on vaan syytä muistaa kun ollaan tekemisissä Suomen ruotsalaisten kanssa, etenkin kun he vaativat lisää pakkoruotsia kouluihimme.


Kyse oli siis todellisesta Suomen 5. kolonnasta.