Raivostuttavaa uusavuttomuutta

Uusavuttomuus on sitä, ettei ymmärrä sipulipiiraan tekoa. Yksinäisyys ei ole. Sekoitat nyt asioita tahallasi. Itsekin ihmettelen, miksi jotkut valittavat tekemisen puutetta, mutta yksinäisyyden valittaminen ei ole mitään tyhmyyttä. Tekemistä voi aina keksiä, mutta yksinäisyys ei poistu keksimällä.

Mä voisin mennä ulkomaille vapaaehtoistyöhön kesäksi, mutta firmat ottavat ilmaistyön etsimisestä itselleen 400-500 euroa välityspalkkiota. Kunnon kusetusta.

Mulla on Aspergerin syndrooma eli autismin lievä muoto. Siihen liittyvien oireiden takia musta ei ole vanhusten ulkoiluttajaksi, Saapas-työhön tai mihinkään muihinkaan vapaaehtoishommiin mitä olisi tarjolla. En voi mennä millään leireille tai vastaaville, koska en pärjää ilman omia päivittäisiä rutiinejani ja ahdistun muutenkin muutoksista. Onko yksinäisyydestä valittaminen varattu vain niille, jotka on terveitä?

En ehkä halua mummoa tai paappaa elämänkumppaniksi. Haluan oman ikäisen, omantasoiseni ihmisen vierelleni kulkemaan yhtä matkaa. Olen siis uusavuton, jos ei mummot käy? ;)

Tarkoituksesi on varmaan hyvä, mutta tuollainen hyökkäävä ja syyllistävä sävy saa lukijat vain puolustuskannalle, etsimään oikeutusta omalle passiivisuudelleen. Joku yksittäinen lukija saattaa kokea "herätyksen" ja aktivoitua, mutta vastaavasti kaksi muuta masentuu entisestään saadessaan taas muistutuksen siitä, kuinka epäonnistuneita ja kelvottomia ne on kun niistä ei ole mihinkään.

Ennen kirjoittamista olisi hyvä miettiä vaikka sitä, mikä tekee joistain yksinäisistä niin passiivisia. Kyse tuskin on siitä, ettei ne tietäisi että aikaa voi viettää myös muuten kuin täällä Suomi24:ssä. Pikemminkin kyse on siitä, ettei mikään huvita tai ne ei uskalla tehdä mitään. Taustalla voi olla masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoja, paniikkihäiriötä, kiusaamista ja vaikka mitä. Mielenterveyden häiriöt ei parane syyttävällä sormella, eikä kiusatun kadonnutta itsetuntoa saa takaisin haukkumalla uusavuttomaksi.

Mitä voisit seuraavalla kerralla tehdä paremmin?

Ihan mielelläni lähtisin opiskelemaan, baariin tai johonkin harrastusseuraan mutta kärsin sosiaallisesta ahdistuneisuudesta niin eipä se ole mahdollista.

Olin kansainvälisellä vapaaehtoistyöleirillä viime kesänä. Oli aivan mahtava reissu ja suosittelisin oikeasti kaikille (tämän kesän leireillä on vielä paikkoja!). Kavereitakin sieltä sai, MUTTA hieman on logistisia hankaluuksia lähteä vaikkapa kävelylle sellaisen kaverin kanssa joka asuu ~7000 kilometrin päässä. Lisäksi osallistuminen vaatii sen verran aikaa, rahaa ja henkisiä resursseja, että musta ainakaan ei olisi vastaavaan projektiin joka vuosi.

Teen vapaaehtoistyötä myös ihan kotimaassa ja tykkään kyllä että se on parantanut elämänlaatuani, MUTTA (taas mutta) vaikka nautin siitä harrastuksena ja tapaan siellä kivoja ihmisiä, ei heistä tai työstä ole seuraa vapaa-ajalla jolloin sitä kaipaan. Pidän vapaaehtoistöistä myös kesäloman, koska kyseinen toimisto on kiinni osan kesästä.

Eli vapaaehtoistyössä on kyllä ideaa, mutta ei se silti lohduta yksinäisenä iltana, lähde kanssani kahville tai matkoille tai kavaljeeriksi sukujuhliin tai muista syntymäpäivänäni tai [itse kukin voi lisätä tähän jonkun asia johon seuraa voi kaivata]. Kesälomasuunnitelmatkin ovat edelleen auki. Ehkä pyöräilen, pyöräilen ja pyöräilen tms. :?

"vaikka nautin siitä harrastuksena ja tapaan siellä kivoja ihmisiä, ei heistä tai työstä ole seuraa vapaa-ajalla jolloin sitä kaipaan"

Jos ne on kivoja ihmisiä ja viihdyt heidän kanssa, niin etkö voisi ehdottaa joskus että lähtisitte vaikka kahville?

Me kahvistellaan jo vapaaehtoistyöpaikalla. :) Ei nyt siis ihan tuhoontuomittu idea, koska ikäerosta huolimatta ainakin yhden naisen kanssa voisi olla yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin (jos hän enää käy koko paikassa, ei ole vähään aikaan satuttu samoihin aikoihin paikalle), mutta muiden naisten kanssa ei meinaa keksiä yhteistä puhuttavaa edes siinä työpaikan kahvipöydässä, enkä kyllä naisena voi ehdottaa parempaa tuttavuutta itseäni vanhemmille, naimisissa oleville ja perheellisille miehille.