Olenko sairas jos pidän kuolemasta?

Pidän kuolemasta joten tekeekö se minusta sairaan...? En oikein tunne tarvetta tuoda tätä esille, mutta ehkä se on hyväksi minulle kuulla normaalien ihmisten mielipide asiasta. Nuorena naisena olen hyvin kiinnostunut epätavallisista asioista. Olen Aspergeri ihminen ja sairastan vielä masennusta, mutta käyn psykiatrilla joka toinen viikko juttelemassa ja syön lääkkeitä ja ne auttavat. Olen paljon positiivisempi, rohkeampi ja varmempi itsestäni kuin olin vielä vuosi sitten.

Mutta olen hyvin kiinnostunut kuolemasta. Pidän zombeja, tutkin ja teen teorioita miten ihmiset voisivat parhaiten selviytyä zombie maailmanlopusta, miten zombiet käyttäytyvät, miten ihmisten tulisi suhtautua selviytymiseen, jne. Näen paljon zombie selviytymis unia, joissa joudun taistelemaan zombeja vastaan, puolustamaan tai suojelemaan rakkaitani. Ne eivät ole oikein painajaisia, mutta unissani kuitenkin pelkään zombeja, enkä mielelläni olisi niitä vastassa, mutta minun on pakko.

Rakastan epäkuolleita. Ei zombeja, aivottomia tappokoneita, vaan epäkuolleita, kuolleesta olomuodostaan huolimatta normaalisti toimivia olentoja ja asioita. Olen fantasia fani, pelaaja ja rakastin World of Warcraftin pelaamista ennen kuin lopetin neljä vuotta sitten. Olen harkinnut peliin palaamista, mutta se on aika suuri päätös... Mutta pelaaja voi pelata epäkuolleena, eloon palanneena ihmsenä ja tunnen niin suuren yhteyden heihin ja rakastan heitä. He vain ovat niin... upeita luisilla käsillään, paikattavilla pois tippuvilla leuoillaan ja kuolemanaiheisella tyylillään.

Vanha neljätoista vuotta vanha uskollinen koiramme lopetetaan tänään. En tunne mitään juuri. Onhan se surullista, että se lähtee, mutta en mieluummin ajattele asiaa ollenkaan ja sen lähtö ei edes vaikuta minuun tai elämääni juuri. Asia on kuitenkin suuri äidilleni ja isälleni ja pelkään että mahdollinen tunteettomuuteni asiaa kohtaan koiran poismentyä saa heidät tolaltaan tunteettomuudestani ja kysymään eikö minulla ole yhtään tunteita tai sympatiaa. Olen hyvin sympaattinen ja empaattinen ihminen, mutta minulla on aikani kun en tunne mitään muita kohtaan, kaikilla on.

Siitä huolimatta kun kukaan ei eilen nähnyt, rapsutin ja paijasin koiraamme puolituntia, kun se lepuutti päätään reidelläni ja itkin koko ajan. En voinut mitään, minua vain itketti ja itketti ja ihan kuin koiramme olisi ymmärtänyt se nuoli käsivarttani ja sitten itkuisia kasvojani. Lopuksi halasin sitä ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Puolen tunnin päästä oloni oli taas hyvä ja ehkä helpottunutkin.

Pidän kai väkivallastakin. Kirjoitan tarinoita ja niissä usein esiintyy väkivaltaa esim. selviytymis mielessä, vallankaappauksessa, pahiksen kohtaamisessa, jne. Mutta siinä se, minä kirjoitan jännitystä ja haluan tekstini olevan realistista ja sen takia väkivaltaa tapahtuu, maailma on julma paikka! Vaikka kuinka todella haluisimme ja toivoisimme niin maailma ei pyöri rakkaudella vaan rahalla. En oikeasti halua satuttaa ketään, en seuraa uutisia kaiken sodan ja negatiivisuuden takia ja en kestä minkäänlaisia henkirikos tapahtumia.

En halua katsoakkaan hautakiviliikkeitä, en haluaisi kenenkään oikeasti kuolevan, enkä todellakaan halua satuttaa ketään. Satutan ennemmin itseäni kuin ketään muuta. Ei viiltelyä, ei mitään hätää, vain läpsimistä ja en ole tehnyt enään sitäkään kahteen kuukauteen! Pelkään aikaa kun todella menetän jonkun läheiseni kuten mummini tai ukkini ja itken helposti jos edes ajattelen asiaa.

Mutta äitini ei kai tiedä tai ymmärrä näitä... Hänestä on kauheaa ja miten kieroutunut ja vääristynyt maailmankuvani on. Hän luulee että näen vain kuolemaa kaikessa ja kysyikin tänään että enkö ajattele koskaan mitään hyvää tai iloista? Miksi en lue joskus mitään romanttista tai positiivista? Miksi se on aina kuolemaa ja zombeja, peikkoja ja väkivaltaa? Sanoin että luin juuri kaksi romanttista Harlequinin kirjaa ja hän vastasi syyttävästi että niin nekin varmaan päättyivät siihen, että kaikki kuolivat lopuksi, zombit tulivat ja väkivaltaa!

Yritin sanoa, että vaikka tarinoissani onkin väkivaltaa ja kuolemaa niin niissä on kuitenkin myös romantiikkaa, iloa ja onnellinen loppu, mutta hän oli liian tuohtunut kuulemaan mitä minulla oli sanottavana. Sanoin siis, että kuolema on kiinnostavampaa kuin elämä samalla tavalla kuin naiset ovat enemmän kiinnostuneita pahoista pojista ja ihmiset demoneista kuin jumalasta. Äitini ei kuulemma ole.

Tiedän että hän on huolissaan, mutta aivoni eivät sitä ymmärrä vaan ne luulevat hänen olevan vihainen ja kun luulen että hän on vihainen ja hyökkäävä niin menen nykyään tietenkin hyökkäävään puolustukseen. Äsh, eksyn aiheesta...

Minulle siis heräsi kysymys, että olenko minä sairas? Olenko todella mieleltäni kieroutunut, enkö kelpaa yhteiskuntaan, löydänkö ikinä sitä oikeaa ja tulenko koskaan näkemään asioita kuin normaali ihminen näkee? Otan suurella ilolla vastaan teidän näkemystänne asiasta ja kiitänkin jo etukäteen siitä. Kiitos ja kiitos että jaksoitte lukea tämän.