Häpeä maniassa tehdyistä asioista

Minulla oli päihteen laukaisema maniajakso tai ainakin manian kaltainen tila vuosi sitten. En ole saanut virallista diagnoosia, mutta tuossa tilassa olin viikon syömättä juuri mitään ja nukuin vain pari tuntia yössä, eli eiköhän tuo tila lasketa jo maaniseksi? Muina "oireina" mainittakoon, että puhetta tuli ja vaikka mistä aiheista. Tunsin oloni hyvin filosofiseksi. Oli aihe mikä tahansa, tuntui siltä kuin päästäni olisi löytynyt vastaus kaikkeen. Touhuilin myös paljon asioita enkä kokenut kykeneväni olemaan hetkeäkään paikallaan. Olin ylisosiaalinen ja halusin olla kokoajan ihmisseurassa, vaikka normaalisti olen lähes erakoitunut.

Nyt vielä vuosi tuon tilan jälkeen koen häpeää monesta sanomastani ja tekemästäni asiasta. Välillä joudun ottamaan rauhoittavia kun ne asiat vain valtaavat pään ja tajuan nyt, että nuo ah-niin-lopulliset-ja-fiksut vastaukseni joka ikiseen asiaan maan päällä, olivat vain ihan samanlaisia ajatuksia kuin muutkin ajatukseni, eivätkä mitään lopullisia vastauksia yhtään mihinkään.

Hävettää kun jouduin tilan takia sairaalaan ja olin siellä kaikkien "oikeasti" sairaiden keskellä. Sairaalassa oli ihmisiä todellisine, fyysisine kipuineen. Jotkut potilaista huusivat kivusta. Toiset olivat selkeästi pahassa psykoosissa, jossa todellisuuden taju oli täysin hämärtynyt. Minä taas vain oleskelin pedilläni ja luulin löytäväni sairaalareissustakin jonkun "syvemmän merkityksen". Syyllisyyden tuska nousi jo sairaalassa ja tulin siellä hyvin levottomaksi. Aloin vihdoin käsittämään, mitä helvettiä elämässäni tapahtuu. Miksi olen näiden oikeasti hätää kärsivien ihmisten keskellä? Ei minulla vaikuttanut olevan akuuttia hätää. Pyörryin sairaalassa. Halusin lähteä sieltä äkkiä pois.

Hämmensin tuossa tilassa varmastikin hyvin monia ihmisiä. En tiedä kuinka sitä voi koskaan antaa itselleen anteeksi. Minua itseänikin on satutettu paljon mm. alkoholisti-isäni toimesta. En olisi nuorena ikinä uskonut, että joku päivä saatan itsekin tehdä yhtä ikäviä asioita muille ihmisille. Puhua harkitsemattomia, mahdollisesti muita satuttavia asioita, olla välittämättä normaaleista rajoista ihmisten välillä. Nuorena halusin vielä vain mahdollisimman kauas kaikesta sellaisesta. Halusin itsenäistyä ja aloittaa oman, terveemmän elämän ilman perheeni toksista ilmapiiriä. Nyt olen ollut itse se myrkky.

Sitten monet vielä epäilevät, onko mania vain tekosyy tehdä typeriä asioita. Ei jokaista maniassa tehtyä tekoa tarvitse toki antaa anteeksi. Jokainen ihminen voi itse päättää, kuinka paljon asioita antaa anteeksi omissa ihmissuhteissaan. Olen täysin okei sen kanssa, että monet maniassa tapaamani ihmiset eivät välttämättä tahdo edes hengittää samaa ilmaa kanssani. Heillä on siihen täysi oikeus. Mutta ei mania silti ole "pelkkä tekosyy". Sillä ihmisellä, joka olin maniassa, on eroa "normaaliin minään" kuin yöllä ja päivällä. Nykyään olen taas erakoitunut ja kannan teoistani ja sanoistani tuskaa sisälläni lähes joka päivä. Enkä ole toiminut väärin vain muita ihmisiä kohtaan, vaan vaarantanut myös oman terveyteni. Jos mania olisi vain tekosyy tehdä typeriä, muita satuttavia asioita, miksi kukaan tahtoisi satuttaa myös itseään?

Ajatustenjuoksua ei maniassa voi mitenkään verrata normaaliin ajatustenjuoksuun. Kun on maniassa, jokainen ajatus herättää impulssin toteuttaa se. Ja kaikki ne impulssit tuntuvat juuri oikealta. Ihan kuin jokainen palapelin pala loksahtaisi paikoilleen. Vähän samaan tapaan kuin jo aikaisemmin selitin, että luulin löytäneeni hyvät vastaukset kaikkiin maailman kysymyksiin. Selväjärkisempi huomaisi, että koko palapelihän on ihan sekaisin, mutta maniassa olevalle se on täysin looginen. En näe, kuinka mania-tilaa voisi pitää vain henkilön hatustaan vetämänä "tekosyynä". On tutkimuksia, joiden mukaan aivotoiminta on fyysisestikin aivan erilaista maniassa.

Miten te olette käsitelleet manian aiheuttamaa häpeää? En siis ole itse oikein minkään hoidon piirissä. Sairaalasta minut ohjattiin psykiatrille ja psykologille. Psykologilla kävin muutaman kerran, psykiatrin kanssa hoitosuhde on jatkunut. Mutta epäilen ettei psykiatri käsitä oikein tilanteeni kokonaiskuvaa. En oikein tiedä, ymmärtääkö hän edes, että saatoin olla maniassa. Sairaalasta minut ohjattiin siis eteenpäin vain "kiireellisenä". Enkä maniassa osannut selittää vielä tuolloin tilannetta järkevästi. Puhuin tuolloin vain burn-outista. Sitten asian tarkempi selittäminen on jäänyt, kun olen itsekin vasta alkanut ymmärtämään selkeämmin näitä tapahtumia. Pitäisikö kertoa epäilykseni maniasta psykiatrille suoraan vai yrittää vain selvitä tämän kanssa yksin?