Miksi saan osakseni ilkeyttä ja vihaa?

Kun ydinperheen jäsen kuolee, niin perheen sosiaalinen pakka menee uusiksi. Uskon että syynä on suru. Elossa oleva toinen vanhempi ja siskosi suree tavallaan ja niin sinäkin. Sinunkin käytös voi vaikuttaa heistä erilaiselta.
Jos ette osaa tai pysty tukemaan nyt toisianne riittävästi, niin sinun kannattaa hakea tukea nyt vaikka enemmän ystäviltä, toisilta sukulaisilta ja työstää surua kuuntelemalla musiikkia, käymällä haudalla, katselemalla kuvia.
En usko että läheisesi tekevät torjuntaa tahallaan vaan teillä on nyt vain pallo hukassa miten kommunikoida.

Kuolema on aina ikävä seuralainen. Menetin itse rakkaan äitini tammikuun alussa, joten tiedän mitä suru on. Millainen sisaresi suhde oli vanhempaasi? Se vaikuttaa siihen miten toinen kokee kuoleman ja surun. Itselläni on kolme vanhempaa sisarusta ja kunkin suhde äitiin oli omanlaisensa. Jokainen varmaan suree omalla tavallaan - onhan äiti kuitenkin aina äiti - ja hyvin merkittävä ihminen valtaosalle ihmisistä. Yhden sisaren kohdalla olen ajoittain huomannut tietynlaista "kliinisyyttä" äidin kuolemaa ja omaa suruani kohtaan. Sisaren ja äidin välit olivat joskus suhteellisen huonot: riitaa ja ilkeitä letkautuksia puolin ja toisin. Nuorinpana sain kuunnella näitä riitoja ja koin sen ajanjakson erittäin ahdistavana. Myös sisareni mies aiheutti tuolloin juomisellaan ongelmia. "Sirkus" oli sisareni mielestä äidin syytä, sillä tämä kuulemma halusi vain hallita heidänkin elämää ja omia sisaren lapsen itselleen. Äidin sairastuttua muutama vuosi sitten välit palautuivat jokseenkin ennalleen, mutta astiaan tullut särö pysyy aina. Vaikka äiti oli jo 89-vuotias ja ikä toi mukanaan vaivoja vaivojen perään ja kuolema oli luonnollinen elämänkaaren loppu, se ei helpota suruani ja ikävää. Vaikka aina sanotaan, että omaiset ovat merkittävä tukiverkko surussa, ainakaan omalla kohdallani näin ei ole. Tiesin jo aikoja sitten, että äidin kuoltua saan kantaa suruni itse ja näinhän tässä on käynyt. Oma suhteeni äitiin oli täysin erilainen kuin muiden ja se värittää suruani. Eräänä kauniina alkukevään päivänä totesin itkien sisarelleni, ettei äiti enää näe kevättä ja sinisenä loistavaa taivasta. Siihen sisareni vai töksäytti, että äiti näki kyllä riittävän monta kevättä. Eli se siitä.

Vaikka suru onkin raskas kantaa yksin, joskus se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Itse hakeuduin sururyhmään. Vieraille ihmisille on helpompi puhua ja kukaan ei tuomitse toisen surua. Saa itkeä vapaasti ja kertoa omista tuntemuksistaan. Olen myös lukenut surua käsitteleviä kirjoja ja niiden avulla käsitellyt suruani. Myös runoista olen saanut voimaa: joku muukin on kokenut saman ja tuntenut samalla tavalla. Koen, että äiti on jossain lähellä ikään kuin nurkan takana ja kun oma aikani joskus koittaa, tapaamme jälleen jollain tapaa. Voimia sinulle.

En tiedä oikein kenen kanssa jutella kun ei ole kauheesti ystäviä...Sisaren suhde vanhempaani oli hyvin erilainen, he eivät jutelleet eikä tehneet yhdessä kovin paljoa asioita. Sisareni ei ollut myöskään kauhean huolissaan hänen terveydestä ja olin koin huolet melko yksin.

Juuri tuo sisaresi toisenlainen suhde vanhempaasi tekeekin tilanteestasi sen mikä se on. Ymmärrän aika lailla, miltä sinusta tuntuu. On melko turhauttavaa puhua surusta ja kuolleesta sellaiselle, jolla ei ollut sellaista suhdetta vanhempaasi kuin sinulla itselläsi. Jos ei ole juurikaan yhteisiä muistoja tai sisaresi suhtautuminen vanhempaasi on ollut välinpitämätöntä. Silloin on miltei turha edes yrittää. Tulee itselle vain paha mieli. Itse ainakin päätin, etten sure suruani sisareni kanssa. Äiti oli minulle erittän tärkeä ihminen kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Olimme samalla aaltopituudella ,vaikka sisareni mielestä äiti manipuloi minua ja jossain määrin jopa pilasi elämäni. Olimme melko tiivis pari myös sen jälkeen, kun muutin pois kotoa toiselle paikkakunnalle. En jaksa välittää sisareni puheista. Vaikka äidin kuolema toisaalta olikin (ehkä myös itselleenkin) lopulta luonnollinen helpotus: ikää oli 89 ja viimeiset vuodet menivät hoitokodissa (järjissään oleva ihminen muistisairaiden joukossa!), vaivoja vaivojen perään, ei se merkittävästi lohduta tätä surua. Äidin tilanne ja terveys painoivat mieltä yötä päivää, mutta siihenkin sisareni vain töksäytteli milloin mitäkin. Tiedän ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää, että äitiä tai isää voisi niin kohtuuttomasti surra. Varsinkin, jos kyseessä on jo iäkkäät vanhemmat. Kyllä voi surra ja luulen, että tulen suremaan ja ikävöimään äitiäni lopun elämääni. Tosin ajan myötä suru ja ikävä muuttavat muotoaan. Kun oma aikani joskus koittaa, uskon, että tapaamme taas äidin kanssa jollain tapaa jossain toisessa ulottuvuudessa. Se tuo lohtua tähän yksinäiseen suruun.

Ja tuo suhteessaan etäisempi sisar saattaa nyt kokea vaikka syyllisyyttä, ettei tullut olleeksi lähellä äitiään.
Jos lähipiirissä ei ole kuuntelijaa, niin olisiko paikkakunnalla sururyhmä. Niitä järjestetään seurakunnan tai joskus mielenterveyspalveluja tarjoavan tahon kautta.