Lestadiolaiset liikutukset vähenemässä

Julkaistu Lapin Kansa lehdessä 28.12.1992

Liikutukset ja lestadiolaisuus liitetään yleensä yhteen ja näin on ollut lestadiolaisen herätysliikkeen syntyajoista 1840-luvulta lähtien.

Kun ihmiset kokivat seuroissa tai kanssapuheissa armoituksen, kaikkein herkimmät eivät pysyneet paikallaan, vaan saattoivat ruveta kiittämään ja liikehtimään kirkon tai seurapirtin lattialla.
Muutamat taas istuivat kyllä paikallaan seurapenkissä tai kirkonpenkissä, mutta tunsivat sydämensä niin paisuvan, ettei vaatteisiinsa oikein mahtunut.
He saattoivat äännellä "huh, huh tai hih, hii", ja siitä lestadiolaiset saivat näihin päiviin asti säilyneen pilkkanimen "hihhulit". Kirjoittipa Tanskanen- niminen pappi kirjankin viime vuosisadan lopulla, joka oli poleeminen hyökkäys herätysliikettä vastaan, ja kirja sai nimekseen "Hihhulilaisuus oikeassa karvassansa."
Tätä kirjaa tarkoittaen ovat lestadiolaiset myöhempinä aikoina puhuneet "Pastori Tanskasen karvakirjasta".

Vielä 1960-luvulla istuessani myöhemmin arkkipiispa, tohtori Mikko Juvan kirkkohistorian luennolla, heitti professori kuulijakunnalleen:
"Liikutukset ovat primitiivisten ihmisten uskonnollisen käyttäytymisen muoto".
Tuohon väitin vastaan ja kerroin nähneeni pohjoissuomalaisia järeitä isäntiä ja pitäjiensä eturivin miehiä liikutuksissa, samoin taitavia ja eläviksi puhujiksi tunnettuja rovasteja oli näiden
liikutettujen joukossa. Hekö muka olivat noita alkukantaisia, Juvan tarkoittamia primitiivikäyttäytyjiä ?

Tällä asenteellaan arkkipiispa Juva törmäsi sitten lestadiolaisten kanssa 1970-luvun alussa.
Lestadiolaisista hoitokokouksista oli tehty arkkipiispalle monta valitusta, samoin eräistä arkkihiippakunnan papeista, joita vastaan nostettiin oikeusprosesseja niin kuin jonkin ihmisen vakaumusta oikeuden päätöksillä tai muutaman kuukauden virkaerolla voitaisiin muuttaa.

Jo viime vuosisadalla 1850-luvulla istutettiin Kittilän puulinnassa vedellä ja leivällä 8 vuorokautta Brita Jussilaa Kittilän kirkolta, Maria Stiina Sirkkaa ja Vappu Rauhalaa Kittilän Sirkasta siitä, että he tapanina 1852 olivat ehtoolliskirkon aikana tulleet liikutuksiin ja jyskäneet Kittilän kirkon keskikäytävällä ja menneet ja hyppineet aina kirkon eteisessä saakka. Brita Jussila oli vielä korkealla äänellä kirkunut ja itkenyt kirkossa ja oli ennen muuta pahentanut kirkossa istuneen kruununvouti Buchtin. Hän teki kantelun Turun kapitulille, joka alisti asian vasta perustetulle Kuopion kapitulille.
Kirkkoneuvoston nuhtelu ja jalkapuussa istuttaminen ei riittänyt naisten rangaistukseksi, vaan kun he jättivät keisarillisen Vaasan hovioikeuden määräämät sakot maksamatta, he joutuivat lankkuaidan taakse Kittilän puulinnaan syntejään sovittamaan.

Itse Oulun läänin kuvernööri Rokassovski antoi määräyksen, joka piti lukea Kittilän, Muonion ja Enontekiön kirkon saarnatuolista, että tuollaiset liikkeet kuin liikutukset olivat kerta kaikkiaan kiellettyjä.
Kuvernööri uskoi keisarillisella mahtikäskyllä voivansa asettaa Kittilän naisten sielulliset hengenliikkeet.


Ruotsin alakainulla oli samoihin aikoihin esillä oikeudenkäynti Eeva Kaisa Heikin tytärtä vastaan, joka oli samalla tavoin ollut kirkossa liikutuksissa kuin Kittilän naiset. Hän selvisi varoituksella, vaikka Suomen puolella Venäjän viranomaiset pelkäsivät uskonnollisten liikkeiden koituvan vaaraksi yhteiskuntarauhalle ja siksi tuomiot olivat Kittilän naisille ankarat.

Lars Leevi Laestadius itse asetettiin epäsuorasti vastuuseen sekä Alakainuun että Kittilän liikutuksista. Hän otti raamatun puolustuksekseen. Eikö David ollut ollut liikutuksissa tai hurmoksissa, kun hän tanssi liiton arkin edessä, kun sitä vietiin Jerusalemiin ? Eikö Marian kiitoslaulu, Simeonin kiitosvirsi, Sakariaan tai Elisabethin kiitosvirret olleet merkkejä raamatun lehdiltä liikutuksissa olleista ihmisistä ?
Vain ihmiset, joilla oli rautanaula sydämessä eivät kärsineet kuulla uskovaisten kiitoslauluja.

Kun saarnaaja Heikki Parkajoki Pajalan pohjoisosasta tuli Kittilään saarnamatkalle helmikuussa 1854, hänellä oli mukanaan 5 saarnakarttaa. Kolme oli Laestadiukselta ja 2 kopiota Juhani Raattamaalta.
Kaikissa puhuttiin kuinka oikeat kristityt tulevat väärien puolelta vainotuksi. Näin on ollut läpi maailman sivun.
Parkajoki pantiin kahleisiin Kittilän pappilassa 27.2.1854 ja passitettiin passittomuuden takia kruunun kyydillä Ouluun. Itse kuvernööri Aabram Lavonius kuulusteli hänet 8.3.1854 ja takavarikoi saarnakonseptit. Hän lähetti kirjeen Härnösandin maaherralle ja saarnakonseptit olivat liitteenä.
Parkaheikki vietiin kruununkyydillä Alatorniolle, jossa sikäläisen nimismiehen piti viedä hänet Haaparantaan ja laskea vapaalle jalalle.
Mitään kyytiä parinsadan kilometrin kotimatkalle ei kruunu järjestänyt, vaan Parkajoki sai talsia matkan jalkaisin. Vielä oli niskassa pyyntö, ettei hänelle kuunaan annettaisi Suomeen tulopassia.

Vuosisadan vaihteen seutuvilla oli liikutuksista tullut jo eräänlainen uskon mittari lestadiolaisuudessa.
Sitä paremmat ja elävämmät oli seurat kuta useampi siellä joutui liikutuksiin. Niinpä Kittilässä arvosteltiin Pietari Hanhivaaran vaikuttavammaksi puhujaksi kuin veljensä Fredrik Paksuniemi siksi, että Hanhivaaran saarnatessa oli useita rajuja liikutuksia. Niinpä on kerrottu esimerkkiä Kaisa Maria Nurrosta, joka 40-vuotiaana heräsi 1897 Nilivaaran seurapirtistä Kittilässä, miten hän potki lattialla ennen anteeksiannon omistamista, mutta visersi sitten kuin satakieli tai kesäpääskynen armoituksen koettuaan ja synninpäästön omistettuaan.

Frdrik Paksuniemi, joka tavallisesti selitti sanaa Pietarin kirjeistä, oli "pappistyylinen" kittiläläisten arvion mukaan, koska hän ei vedonnut tunteisiin yhtä voimakkaasti kuin veljensä Hanhivaara. Silti Paksuniemen miniä Augusta oli niitä, joka laski, moniko oli ollut seurapirtissä liikutettuna ja seurojen elävyys tai kuivuus ratkaistiin tällä.

Vielä 1966 ollessani seuroissa Kemijärven pappilan pirtissä vanhan Kittilän rovasti Auno käytti päätöspuheenvuoron, jossa hän puhui kuivista ja hengettömistä seuroista. "Eivät täällä ole kesäpääskyset äännehet eikä tiaiset laulanhet elämän puun oksilla niin kuin enne vanhaan".
Kovin kauan ei rovastin tarvinnut tähän malliin saarnata, kun pappilan pirtti oli yhtenä mylläkkänä itkeviä ja ääneensä kiittäviä naisia: Minulle jäi vain sellainen tuntu, että tuo vanha rovasti kaipasi nuoruutensa kittiläläisiä pirttiseuroja ja hieman pumppasi liikutuksia tältä pääsiäisseuroihin kokoontuneelta koillislappilaiselta väeltä.

Joillakin maallikkosaarnaajilla oli erityinen liikutusnuotti puheessa eli käyttöön otettiin määrätynlainen itkunsekainen intonaatio ja falsettia tavoitteleva ääni silloin, kun oli tarkoitus, että väki joutuu liikutukseen.
Joskus tämä oli maallikkosaarnaajilla tahallista, eräänlainen tehokeino, mutta tavallisesti aivan tahatonta. Tästä tahattomasta mallista oli viimeisiä kuulemiani esimerkkejä sodankyläläinen Anselmi Viertokivi, alkuaan Riipi, joka asui Tinaselässä, mutta kävi välistä myös saarnaamassa Kittilän puolellakin vielä 1980-luvulla aina Molkojärveä myöten.
Myös papeilta tätä esiintyi esim. Kullervo Hulkolla. Muistan 1950-luvulta tapauksen, kun joku emäntä joutui puheen alla liikutukseen ja hoki Kullervo Hulkon edessä:" Kyllä met uskomma poika rakas keskelle taivasta".

Ilman Jumalan hengen vaikutusta, tapahtuneesta hyppimisestä alkoivat jo 1870-luvun Kittilän lestadiolaiset käyttää kuvaavaa nimeä:"kuivat hypyt".
Tämän opin vei Kittilästä Norjan Vesisaareen Grön - eli Viheriä niminen saarnamies ja se oli useita kertoja Raattaman matkoilla esillä. Kittiläläinen Olli Koskamo, Juhani Raattaman passaripoika, oli suuren saarnamiehen oppipoikana Pelkosenniemellä, jossa oli esiintynyt tanssimista muistuttaneita liikutuksia. Olli Koskamo kertoi: "Minä löin äpärää Hengen miekalla ja Herran Sebaotin voimalla."

Liekö sitten "äpärä" herännyt uutena henkiin vai oliko sillä vanha perunsa Pelkosenniemellä emäntien tanssineen ihan polkan tahtiin.
Kuitenkin nämä emännät olivat hyvin vakaita uskovaisia ja siksi näitä kuvioita saatettiin vikoilla.
Josku liikutuksia käytettiin myös pappien tai puhujien arvosteluun, jopa loukkaamisen välikappaleena. Tapaninpäivän ehtoolliskirkko 1965 keskeytettiin Kemijärven kirkossa, kun muutamat naiset ryhtyivät arvostelemaan liikutuksissa seurakunnan kappalaista, Yrjö Mäkeä hengettömyydestä. Kun pappi vaikeni eikä jatkanut, naiset ilkkuivat: "Nähkää nyt, ei sillä ole Pyhää henkeä, sillä hengettömyytensä takia se ei pysty mitään sanomaan".
Suntio joutui taluttamaan järkyttyneen papin saarnastuolista. Seurakunta koitti virren veisuulla saada naiset vaijennetuiksi, mutta virren jälkeen he aloittivat uudestaan. Sitten tuli sakaristosta alttarille lääninrovasti Heikki Rosma ja ilmoitti, että kirkkohäiriön vuoksi jumalanpalvelus lopetetaan.

Kirkkoneuvosto käsitteli asian ja päätti suosittaa naisille, että he pysyisivät ehtoolliskirkosta toistaiseksi poissa, elleivät kykene itseään pahemmin hillitsemään.
Seuraus oli tietysti se, että naiset rupesivat puhumaan pitäjällä, kuinka seurakunta on joutunut uskottomien ja jumalattomien pappien käsiin, jotka eivät siedä kristittyjen liikutuksia.
Isäni sedän vaimo järjesti joskus 1950-luvulla seurat. Tapana oli, että kuivalihavelliä tarjottiin koko seuraväelle. Visuus lienee vaivannut kuitenkin mummoa, koska erästä naapuria, mökin emäntää ei käsketty sopalle.
Tätä mökin emäntä odotti, mutta turhaan. Illalla hän sitten tuli iltaseurojen alkaessa liikutuksiin ja seuratalon emännän kauhuksi hänen kuultiin hokevan: "Hiukaa mitä hiukaakin". Uskon minä kuitenkin".

Vuonna 1974 pidin ystävyysseurakuntavierailun yhteydessä norjalaisille ruotsinkielisen rippipuheen Kemijärven kirkossa. Se oli melko pitkä. Kun sitten aloitin saman suomeksi, puhkesi kirkossa rajuja liikutuksia, koska olin puhunut ristin armosta ja Kristuksen sovintoverestä.

Vuoreijan kirkkoherran johdolla kveenien kuoro lauloi urkulehterillä "Sua kohti Herrani", kun liikutukset kävivät suorastaan rajuiksi. Norjalaiset keskeyttivät laulunsa ja luulivat liikutuksia heitä vastaan suunnatuksi mielenosoitukseksi.

Pormestari Suitiala tuli sakaristoon ilmoittamaan kesken jumalanpalveluksen minulle tästä. Sanoin, että selitä ihmeessä, että kyse on lestadiolaisista liikutuksista, joita vuoreijalaiset tuskin kaikki ovat koskaan nähneet.

Kun hän meni ja selitti, jatkui hässäkkä kirkossa.
Nyt kveenit ryntäsivät kameroineen ikuistamaan näitä kemijärveläisiä liikutuksissa olijoita ja tilanne oli jotenkin nolo heidän kannaltaan.

Lopulta järjestys palautui ja kuoro lauloi uudelleen "Sua kohti Herrani". Kirkkoneuvosto valtuutti kirkkoherran ja kappalaisen antamaan nuhteet liikutuksissa olijoille, mutta kun tunsin asianomaiset, en edes yrittänyt heille nuhdesaarnoja pitää.
Viime kesänä tapasin Kittilän Pokassa saksalaisen pariskunnan, joka oli pistäytynyt Ivalon kirkossa lestadiolaisissa seuroissa. Siellä oli ollut voimakkaita liikutuksia ja nähdessään minut papin puvussa saunasta vilvoittelemaan tullut mies, otti liikutukset esille: "Mitä ne olivat ja kuinka ihminen voi joutua sellaiseen tilaan".

Mies haki vielä vaimonsakin saunan puolelta ja näin puolialastomille sain talon pihamaalla puolituntia vastailla saksaksi liikutuksia koskeviin loputtomiin kysymyksiin. Koskaan ennen he eivät sanoneet vastaavaa kokeneensa, vaikka olivat evankelista Lutherin maasta.

Siitä, mitä liikutukset ovat, on monia käsityksiä esitetty lestadiolaisen liikkeen olemassaolon aikana, mutta mihinkään yksimielisyyteen ei ole päästy. Asian tieteellinen tutkiminen taitaa olla ylen hankalaa, sillä niin kovin kirjavasta ja moni-ilmeisestä asiasta on kysymys.

Mikko Juvan aloitteesta testasin joskus 1960-luvulla eräitä Kemijärven liikutuksissa olijoita. He käyttivät määrättyä raamatun lausetta eräänlaisena mantrana eli hokemana, jonka avulla he suggeroivat itsensä 10 - 20 minuutissa liikutustilaan.
Tällaiseksi lauseeksi kelpasi esim. Anokaa niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan".

Nämä mantran hokijat olivat verrattavissa intervalliharjoittelua tekeviin pikamatkojen estejuoksijoihin, jotka välillä juoksevat tasaista jouhevaa juoksua, muttqa välillä taas kiihdyttävät aidan kohdalla. Kesken mantran hokemisen tehdyt kysymykset keskeyttivät itsesuggestion, mutta kun "henki oli sitten päällä", puheryöppyä parannussaarnoineen ei voinut katkaista.

Aina siihen asti, kunnes vaahto suusta roiskui, nämä testaamani naiset saarnasivat minulle parannusta.
Itä-Lapin 1950- j 1960-luvun peuralaisliike on arvostanut liikutuksia voimakkaimmin viime aikoina lestadiolaissuunnista. Muualla on näiden ilmenemistä pidetty jossakin määrin kiusallisina.

Niinpä uudenherätyksen kesäseuroissa 1979 Kittilässä meillä piti olla erityiset "lapsen vahdit" niitä Kemijärven puolen liikutuksissa olijoita vastaan, jotka ääntelyllään olisivat saattaneet aiheuttaa pahennuksia ja kyselyjä kuulijakunnassa, jos radiojumalanpalveluksen kautta liikutukset olisivat menneet maailmalle.

Niinpä nämä liikutuksissa olijat piti ohjata seurakuntatalolle kuulolle eräänlaisena varotoimenpiteenä jo ennakkoon.

Vanhoillislestadiolaisten kesäseuroissa näin mitenkä eräs mies liikutuksissa lähti nousemaan kannatinpuuta myöten kohti teltan kattoa.
Kun oli vaara, että teltta romahtaa, kiskoivat nuoret miehet saappasta tämän vanhan isännän alas ja nauroivat tällaista liikuttamista.
Vanha mies selitti, että hän halusi jo nousta tästä pahasta maailmasta taivaaseen.

Kun kyselee lestadiolaisilta saarnamiehiltä nykyaikana liikutusten esiintymisestä, varsin monet ovat haluttomia puhumaan.
Liikutuksista on tullut tabu, josta ei puhuta. Niiden katsotaan olevan siksi lähellä sielunhoitoa ja ajatellaan, että tämmöisistä asioista ei pidä julkisesti puhua.
Kuitenkin liikutukset ansaitsevat sen, sillä niin pitkäaikaisesta ja Pohjolan herätysliiikkeelle tyypillisestä ilmiöstä on kysymys.

Kittilässä käytettiin 1920- ja 1930-luvulla vakituisista liikutuksista olijoista nimitystä "armon tiaiset". Ainakin Kittilän Alakylässä tällä nimityksellä mainittiin "Pikku-äitiä" eli Mari Kaukosta, Timosen Lauria ja "Tilkki-Aatamia" eli Aatami Tervosta, joka oli tullut Kittilään leskimiehenä Piippolasta vuosisadan alussa ja oli syntyisin Säräisniemeltä.

Vailla vakituista asuntoa ollut "Tilkki-Aatami" kierteli uskovaisia taloja etupäässä Könkäällä, Rauduskylässä ja Hankimaassa ja elätti itsensä tilkitsemällä peräpohjolaisten talojen seiniä räsykappaleilla. Siitä nimitys "Tilkki-Aatami", josta asianomainen ei kuitenkaan itse pitänyt.

Kun tuli seurat, joutui Aatami säännöllisesti liikutuksiin ja puhui ihmisille keihäästä, jolla Kristuksen kylki lävistettiin. Tämä liittyi lestadiolaiseen viermystiikkaan.

Kun alettiin laulaa suloisesta paikasta, joka on laitettu Golgatalle ja jossa saa vaivainen vähän levätä ja virvoitella itseään, Pikku-äiti koki jo taivaan esimakua ja pyöri pienenä ketteränä vielä vanhanakin seuralattialla.

Kun pelastusarmeijalaisten auto lähti Kaukosesta ajamaan kohti Rovaniemeä, jäi "pikku-äiti" hengellisten laulujen koskettamana vielä kauaksi aikaa tanssaamaan maantielle poismenijän jälkeen. Tällaiset ihmiset olivat armontiaisia ja itse Laestadius oli nimittänyt heitä tällä kunniamaininnalla hyvästijättöpuheessaan Kaaresuvannon seurakunnalle.

Kittilässä ei kuitenkaan enää ole näitä armontiaisia, sillä kirkkoherra Pentti Raunio mainitsi haudanneensa helppiläisen Lepolan emännän 1960-luvulla ja "sitten Kittilän kristillisyys meni hiillokseen" Raunion omien sanojen mukaan. Runsaan 15 vuoden aikana, mitä olen ollut Kittilässä, on seurakunnassa esiintynyt liikutuksia ehkä jo 5 -6 kertaa.
Näidenkin liikutusten alkajat ovat saattaneet olla Sodankylän järvikylistä tulleita.

Lestadiolaisuuden piirissä ei minään aikana ole kovin suopeasti suhtauduttu naisten esiintymiseen saarnaajina. Tosin maaherra Ragnar Lassinantti on maininnut muutamia vanhoja Ruotsin saarnaajia, joilla oli asiassa avara käsitys. Sen sijaan Ylitorniolla kätilö Matilda Fogman tai Karoliina Raatamaa ovat olleet tunnettuja kirjeenvaihtajia.

Muutamat lahjakkaat ja kyvykkäät naiset on tunnettu profeetallisina vaimoina. Tällainen on Kittilässä Johanna Paksuniemi, joka saarnaamassa Hoosean kirjan perusteella parannusta myös tuleville miehilleen 1850-luvulla Könkään pyhärukouksissa.

Myöhemmin vuosisadan alussa Johanna tunnettiin aina Kemijärveä myöten seuroissa jälissäsaarnaajana, joka pyrki saamaan suruttomia heräämään ja parannuksen paikalle. Vastaavanlaista työtä teki 1920-luvulla Muoniota myöten Kittilän paloselässä asunut Wilhelmiina Ala eli "Miina-äiti", joka tavallaan johti Alakylän kristillisyyttä.

Esteri Kaisamatti Kemijärven Levärannalta, entinen kiertokoulun opettaja, piti näitä jälkisaarnoja 1950-luvulla ja puhui välistä liki puolituntisen herätyssaarnan. Pirtti aina hiljeni, kun Esteri aloitti, sillä hänellä oli elävä sana ja erinomaiset puhujanlahjat.

Lempi Jakkila, joka 1960-luvulla muutti Kemijärveltä Vesisaareen, piti Kemijärven Vuostimossa parhaimmillaan 3 tunnin pituisia puheita.
Vesisaaressa hän ei liene enää esiintynyt jälissaarnaajana.

Tavallisesti nämä jälkisaarnat pidettiin liikutetussa sydämentilasssa, mutta silti nämä saarnaajat pystyivät itse kontroloimaan puheitaan.
Puheet jotenkin syvensivät edellisiä puheita tai veisattuja virsiä ja saattoivat saada kimmokkeita kuullusta.

Veisuun johtaminen uskottiin kyllä usein seuroissa naisille. Monet opettajat ja katekeetat olivat kuin itseoikeutettuja tähän, mutta myös ruumiin ulosveisureita käytettiin seuravirsien aloittajina ja veisuun johtajina. Vaikka feminokratiaa - Kittilän kirkkoherra Arvi Merikallion sanoin - vastustettiinkin lestadiolaisessa seurayhteisössä. Liikutukset tarjosivat tässä yhden ulospääsytien eristyksistä.

Kaikkien lestadiolaissuuntien keskuudessa liikutukset ovat vähentyneet voimakkaasti. Siellä, missä liikutukset hyväksytään, niitä esiintyy yhä, tosin vähenevässä määrässä. Tuskin tarvitaan seuratilaisuuteen enempää kuin pari vastahengessä olevaa estämään liikutusten puhkeaminen, sillä liikutukset ovat joukkoliike ja vaativat tietynlaisen, samanhenkisen uskonnollisen ilmapiirin, joka niitä ruokkii ja tarjoaa pohjan niiden esiintulolle. Lapissa seurakuntaelämä on tullut monenkirjavammaksi ja se kaventaa näiden ilmiöiden pohjaa.

Uskonelämä on rationalisoitunut ja tunnevoittoisuus on vähentynyt. Ihmiset kuitenkin kaipaavat näitä voimakkaita tunteita liikkeelle panevia seuratilanteita. Siitä ovat olleet osoituksena Seppo Juntusen ja Pirkko Palovaaran johtamat rukouskokoukset ja parantamiskokoukset Lapinkin monissa kirkoissa. Harvoin kirkkoon eksyvät on noina iltoina saatu sadoittain liikkeelle tavallisina arki-iltoina.

Nämä kokoukset ovat ottaneet tavallaan sen paikan, mikä liikutuksilla on ollut ennen Lapin lestadiolaisessa seurakuntaelämässä.

Vaikka karismaattisia kokouksia ei voi suoraan rinnastaa liikutuksiin, on kummassakin asiassa kysymys Hengen työstä. Karismaattisten kokousten suosio kertoo ainakin minulle, että Lapin ihmisten sydämissä elää yhä valtaisana kaipuu puhtaampaan ja pyhempään maailmaan.

Kahdessa karismaattisessa kokouksessa olen Lapissa tähän mennessä ollut, mutta Englannissa eri puolilla maata aika monessa.
Hengellinen vaikutus ei ole seuroihin, kirkkokuntaan, uskonsuuntaan eikä edes kieleen sidottu. Henki puhaltaa, missä tahtoo ja minä saan kuunnella sen huminaa.

Toivo Kulpakko
Kittilän kirkkoherra