- Terassilla en ole, vaan rippijuhlissa.
- Se jalka on ollut tuollainen mitä se nyt on, jo menneet 16 vuotta. Kantaluu murtui pirstaleiksi, ja samoin kuten se, myös jalkaterä on rakennettu uudelleen. Pehmytkudokset meni kantapäästä samassa yhteydessä kuolioon, ja kantapään ympärille tehtiin kudossiirto, jota siirrettäessä tuli kesken leikkauksen veritulppa sääreen, tukkouttaen toisen laskimon kokonaan ja lopullisesti toimimattomaksi.
Pari päivää myöhemmin kudossiirrännäisen lämpötilat alkoivat laskea, ja jouduttiin menemään kiireellisesti leikkuriin, jossa siirrännäistä yritettiin viisi tuntia pelastaa, siinä onnistumatta. Näin siirrännäinen jouduttiin poistamaan sen mentyä kuolioon, ja kantapäähän jäi koko kantapään kiertävä (noin 10cm pituudeltaan) ja pari kolme senttiä leveä luuhun asti avoin haava.
Siinä vaiheessa aloitettiin puhumaan ensimmäisen kerran amputaatiosta, ja jouduin muutamassa päivässä käsittelemään tilanteen ja sen, että jalkaterä tullaan näillä näkymin amputoimaan. Olin silloin 24v. Viimeisenä keinona kokeiltiin alipainehoitoa (vac-hoito), jossa yritettiin kasvattaa riittävästi pehmytkudosta, jotta voitaisiin tehdä tavallinen ihonsiirto. Uhkapeli onnistui, eikä jalkaa tarvinut katkaista.
Valitettavasti elimistö alkoi aika pian ihonsiirron jälkeen hylkimään kantaluussa tukena olevaa metallilevyä, ja haava märki levyn poistoon asti, ilman että haava meni kokonaan kiinni. Levyn poistamisen jälkeen seuraavat 5 vuotta kantapään haava oli vuoroin kiinni ja vuoroin auki. Pisimmillään oli kiinni yhtäjaksoisesti puoli vuotta, lyhimmillään alle 10 päivää, ja haava repesi jo ennen niittien poistoa auki. Sinä aikana kävin useasti leikkurissa haavan puhdistuksessa, ja sen sulkemisessa.
Tässä vaiheessa (siis pari vuotta kantaluun murtumisen jälkeen) todettiin kantaluun luutuneen vinoon, mutta virheasennolle ei tehty mitään, koska siihen oli saatu suurella vaivalla iho päälle. Sen viiden vuoden aikana kantapään luuhun asti avoimesta haavasta pääsi stafylokokki verenkiertoon, ja sain sepsiksen (verenmyrkytys), ja samalla kantaluun osteomyeliitin.
Menneet vajaat 11 vuotta haava on ollut kiinni, mutta vasta viime kesänä kävelin ensimmäistä kertaa sandaalit jalassa ilman sukkia ulkona sitten sepsiksen (-07). En vuosiin uskaltanut laskea paljasta kantapäätä lattialle (haava oli saatu jo silloin pysyvästi kiinni), vaan riisuin sukat kylppärissä suihkuun mennessä, ja puin puhtaat suihkun jälkeen kylppärissä jalkaan. Niin hirveä se kammo sepsiksen jälkeen oli.
Nelisen vuotta sitten alettiin uudelleen selvittää virheasennon korjaamista, ja testien ja muiden kuvien jälkeen kirurgit kuitenkin päätyivät siihen, ettei jalkaan kosketa ennen kuin on ehdoton pakko, koska niskassa ja jalkaterässä ei ole ollut toistaiseksi jatkuvia kipuja. Kun kivut tulevat, jalka on pakko leikata, eikä tiedetä yhtään miten siinä käy jalan historian takia. Tuon tiedon kanssa mun on elettävä.
Pieni pätkä tarinaani mahdollisimman lyhyesti kerrottuna. Ja täysin totta. - Kiitos. Kerron menneisyydestäni, ja sen aiheuttamista tunteista aika lailla siten kuin ne on olleet. Jopa raa'an rehellisesti. En kerro niitä valittaakseni, tai sääliä kerjätäkseni, vaikka toiset niin kuvittelevat ja mahdollisesti kertomani siten ottavat. Itse asiassa vihaan sääliä, enkä sitä myöskään kenellekään anna.
Kerron siksi, että olen selvittänyt menneisyyteni itseni kanssa. En ole enää se, kuka olin 17 vuotta sitten. Enkä edes käyttäydy samoin, tai ole käyttäytynyt vuosiin samoin. Mutta en myöskään häpeä sitä, tai siitä seuranneita seurauksia, kuten arpia, ylipainoa jne.
Päätin vuosia sitten, etten ala tekojani ja niiden seurauksia keneltäkään peittelemään, vaan kerroin aina rehellisesti mistä vammani on peräisin kun sitä multa kysyttiin. Toimin yhä samalla tavoin. Täällä olen kertonut enemmän ja useammin kuin omalla nimellä ja naamalla muualla päin somea.
Mä en muilla rekatuilla nikeillä kirjoita, ja jotkin jutut kirjoitankin pisteliäästi, jopa ilkeästi. Mutta sillä tavoin kirjoitettuna haluan yleensä ilkeän aloituksen tehneen ja siinä toista haukkuvat tuntevan saman loukkauksen, ja sitä myöten siitä tuntuvan kivun, kuin tämä itse aiheuttaa kohteelleen omilla sanoillaan. Kuten tein tässäkin aloituksessa. Muutoin tuskin olisin kommentoinut aloitusta, mutta viimeinen ap:n sana sai mielen muuttumaan.
Kaikkea, mitä teksteissä kuvailen, en ole itse kokenut, kuten tuota sisäistä hirviötä, mutta painan mieleen asioita, ja hyvän pitkäkestoisen muistin ansiosta muistan näitä kuvailuja. Mutta ne mitä kerron muka "itselleni tapahtuneen", ovat oikeasti tapahtuneet itselleni. Niitä en satuile, enkä omia mietteitä ja tuntoja.
En myöskään osaa kirjoittaa lyhyesti ja tiivistetysti. Pahoitteluni siitä. - Anna palaa...voithan sä yrittää. Mutta jos et sen parempaan kykene mitä olet jo suustasi suoltanut, niin se on todella surkeaa mies. Surkeaa ininää!!! Mutta surkea taidat olla itsekin. Ei sussa ole mitään miestä tai edes naista.
- Saahan sitä ovikelloa rimputella niin pitkään kuin huvittaa, mutta ketään on turha odottaa sitä avamaan, koska en ole kotona.
- En häpeä minäkään, vaan tälläkin hetkellä kuljen lyhyisssä shortseissa, vaikka suurin osa isoista ja pitkistä arvista ovat jaloissani.
En ole koskaan hävennyt arpiani, ja ensimmäiset sain polveeni vain 19-vuotiaana. Suurimman määrän ja pisimmät arvet sain 24-25 -vuotiaana. Nyt olen 41-vuotias, joten suurimman osan elämääni olen ollut arpien peittämä. Kaikki arvet ovat tulleet joko isojen korjausleikkausten yhteydessä, joita on takana yhteensä 33 kappaletta toistaiseksi, tai pienempien operaatioiden myötä.
Tulevaisuudessa leikkauksia tulee lisää, ja hyvin todennäköisesti vino jalkateräni tullaan jossskin vaiheessa amputoimaan, jos leikkaushaavaa ei saada pysymään kiinni. Edellisen kerran kesti 5 vuotta, ennen kuin kantapään haava sulkeutui pysyvästi. Tuosta leikkausten määrästä noin puolet on kantapään kirurgisia puhdistuksia. Siksi vinoa jalkaterää ei korjata ennen kuin on pakko, koska epäonnistumisen riski on suurempi kuin että leikkaus onnistuisi.
On paljon ihmisiä jotka häpeävät arpiaan, ja juuri ap:n kaltaiset ihmiset ovat syypäitä sille, miksi heidän ylipäätään tarvitsee niitä hävetä. Ap:llä on oikeus olla sitä mieltä kuin hän on, mutta hän tekee virheen siinä, että ilkkuu ja pilkkaa, sekä huutaa kovaan ääneen suunapäänä mielipidettään. Varmasti hän tekee näin myös irl.
Sanon uudelleen, että hänellä on oikeus olla tuota mieltä, mutta jos hän olisi fiksu, hän pitäisi sen tiedon itsellään, julistamatta sitä kovaan ääneen ja juuri sille ihmiselle, jota ei enää halua tämän arpien takia. Valitettavasti ap vain ei vaikuta fiksulta, ja täten antaa itsestään kuvan olevansa idiootti.
Mieluummin olen arpinen ja ruma, kuin kaunis ja typerä. - Sinä et ole maailman jokainen mies. Sinä et tiedä kaikkien maailman miljardien miesten ajatuksia, ja sitä mistä he kenties pitävät ja mistä eivät. Sinä et voi sanoa kaikkien maailman miesten yhteistä kantaa, koska sinä olet vain ja ainoastaan yksi mies miljardien miesten joukossa.
Sinä voit sanoa vain ja ainoastaan oman kantasi, oman mielipiteesi, mutta et voi puhua maailman jokaisen miehen puolesta.
Sinä et halua naista jolla on karvoja. Piste. Se on sinun mielipide, ja sinulla on oikeus olla haluamatta karvallista naista, ja ilmaista se.
Sama kuin sanoisin ettei kukaan maailman naisista halua niin idioottia miestä kuin olet, mutta sitä en voi tehdä. En ole yhtä kuin kaikki maailman naiset.
Sinä et ole yhtä kuin kaikki maailman miehet.
Minä voin sanoa, etten halua niin idioottia miestä kuin sinä olet, ja se on minun mielipiteeni, ja minulla on oikeus olla sitä mieltä ja ilmaista se. - Hirviö voi olla, vaikka vartalo olisi täydellinen vailla yhtäkään virhettä. Hirviö voi olla, vaikka ulkoisesti on kuin itse pyhimys ja esiintyy sellaisena. Hirviö voi olla, vaikka nämä kaksi olisi yhdistetty.
Hirviö on se, joka antaa pinnan kiiltää, esiintyy julkisesti kuin hyväntekijä, mutta yksityisesti päästää pedon irti. Nämä ovat niitä vaarallisimpia hirviöitä, jotka katsovat narsistisessa mielessään olevansa kaikkien muiden yläpuolella, ja katsovat oikeudekseen toimia yksityisesti kuten toimivat. Alistaen, ja pahoinpidellen toisen, kerta toisensa jälkeen. Sellainen on hirviö.
Hirviö ei ole se, kenen virheet ja viat näkyvät ulospäin. Hirviö ei ole se, joka taisteltuaan itsensä kanssa omista ulkoisista ja sisäisistä vioistaan, lopulta hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, eikä välitä siitä mitä toiset ajattelevat ulkomuodostaan, tai eivät ainakaan yritä kaikin keinoin peittää niitä näkymättömiin. Se joka virheensä peittää, ei ole hyväksynyt itseään täysin, vaan kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa.
Mulla on arpia kroppa täynnä. Niin isoja kuin pieniä, niin pitkiä kuin lyhyitä, isoja länttejä ihonottokohtia, jotka erottuvat selvästi etureisistä vielä 16 vuoden jälkeenkin, vino jalkaterä, joka vaikuttaa kävelyyn. Kuljen niin shortseissa, mekoissa, kuin capreissa, arpia peittämättä, ja niitä häpeämättä. Ne on osa mua, ja mun matkaani siksi ihmiseksi, mikä olen tällä hetkellä. Voisi sanoa, ne ovat voittopokaaleja elämäni isoimmista tapahtumista. Niistä, joista voin olla ylpeä, ja sanoa olen päihittänyt sen.
Ei mun arvistani tarvitse kenenkään pitää, ei edes musta. Mutta se kuka haluaa mun kanssa olla, pitää ne hyväksyä, koska ne tulevat samassa paketissa mielen ja luonteen kanssa. Sen sitkeyden, joka ei helposti luovuta, vaan painaa eteenpäin tavoitteeseen, vaikka sitten niin väsyneenä, että silmät seisoo päässä. Mutta tietäessään päämääränsä ja sen tärkeyden, ei luovuta ennen kuin on ehdoton pakko eikä muuta enää voi tehdä.
Se, kuka ei pysty hyväksymään sitä kokonaisuutta, eri vahvuuksista, virheineen ja heikkouksineen päivineen, ei ole minun huomion arvoinen, ja menettää jotain sellaista, mitä ei edes tiennyt voivan olevan mahdollista. Vaikeuksien kautta voittoon selvinneen, jonka edessä kaikkein kauneimmat ja komeimmat, virheettömät ihmiset jäävät toiseksi pinnallisuudellaan, ja elämää ymmärtämättömyydellään. He eivät ymmärrä sitä, että haavat ja arvet voivat olla myös muille näkymättömät, mutta myös kipeämmät ja ahdistavimmat kuin näkyvät, ja joiden paljastumista niiden kantaja pelkää ja häpeää.
Jos vastaan tulee ihminen, jonka arvet näet helposti yhdellä vilkaisulla, tulee sinua vastaan sellainen ihminen, jonka ei oman hyvän itsetuntonsa takia tarvitse niitä hävetä ja peittää, ja joka on hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on: arpineen päivineen, virheineen päivineen. Tällainen ihminen hyväksyy kumppaniksi vain sellaisen, joka ymmärtää hyväksyä toisen sellaisena kuin tämä on, ja uskaltaa häpeämättä näyttää kumppanilleen omat virheet ja epäkohdat niitä häpeämättä.
Se joka ei pysty toista hyväksymään virheineen, arpineen ja vikoineen päivineen, ei ole tämän rakkauden ja huomion arvoinen. - Se, että ne ei ole mulle kipeitä asioita, joita pitäisi hävetä. Se, että on hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on. Se, että on sinut itsensä kanssa. Jos mä en pystyisi noista samoista asioista puhumaan omalla naamalla ja nimellä irl, niin en niitä myöskään täällä kertoisi. Se, että olen selvinnyt elämässäni paljon pahemmasta kuin nuo asiat on.
Miten olisi takataskussa vaikka pari kolme itsemurhayritystä, tai sellainen tilanne 24-vuotiaana nuorena naisena, että istun alasti suihkupaarilla juuri lopetettuani itseni suihkuttelun, ja odottaen hoitajaa tuomaan kuivaa pyyhettä ja auttamaan vaatteita päälle, kun en pysty kävelemään tai muutenkaan liikkumaan pahojen selän ja alavartalon murtumien takia. Yhtäkkiä kylpyhuoneeseen pelmahtaa toistakymmentä miestä ja naista, pari lääkäriä ja tuplasti ellei triplasti lääketieteen opiskelijoita katomaan lähes luuhun asti ja kooltaan 2,5x10cm avonaista kantapään aukkoa, joka kiertää koko kantapään ympäri, ja johon viimeisenä hoitokeinona yritetään alipainehoitoa ennen jalkaterän amputaatiota.
33 tehtyä leikkausta koko tähän astisen elämän aikana, muutaman kerran elämässä läheltä piti tilanne hengissä selviytymisen suhteen, kuten vaikka sepsis (verenmyrkytys), joka hoitamattomana jokaisella siihen sairastuneella johtaa 100 prosenttisesti kuolemaan. Opettelu hyväksymään itsensä vikoineen ja puutteineen päivineen, ja ymmärtämään sen, ettei kaikille asioille voi itse tehdä mitään, vaikka kuinka haluaisi muuttua. Tietää sen, että itse on syypää terveytensä menetykseen, ja jota ei enää saa takaisin.
Joten joo, jokainen tossa aiemmin kertomani on pieni asia verrattuna niihin moniin isoihin asioihin, mitkä kaikki olen käynyt elämässäni läpi, ja joista myös täällä kerron. Kuten irl nimellä ja naamalla.
Oletko itse henkisesti niin vahva, että pystyt kertomaan omat kipeimmät asiasi kaikille, vaikkakin anonyymiteetin suojissa sen jälkeen, kun olet käsitellyt ja selvittänyt ne mielessäsi? Entä irl omalla nimellä ja naamalla? Ymmärrätkö itse mistä kannattaa stressata ja mistä ei? Tunnetko itsesi tarpeeksi hyvin tietäen omat heikkoutesi ja vahvuutesi? Pyritkö siihen, että yrität olla tekemättä kaikin olemassa olevin keinoin niitä samoja virheitä kerta toisensa jälkeen, ja siten myös oppimaan virheistäsi, vai lyötkö päätäsi yhä uudelleen ja uudelleen betoniseinään? - Itsesääli, itsekeskeisyys ja vali sitä, vali tätä, ja vali tota -ajattelu näkyy päällepäin, ja sen pystyy myös aistimaan toisesta. Epätoivoisuus näkyy ulospäin. Jos ei halua pinnallista ulkonäkökeskeistä naista tai miestä, vaan aina jää lehdelle soittelemaan, niin onko niihin saakelin tindereihin ja tändereihin edes PAKKO mennä?
Profiilit on enemmän tai vähemmän hiottu täydellisiksi, kuvista photoshopattu kaikki virheet pois, tekstit hiottu viimeisen päälle. Kiiltävää pintaa vailla todellisuutta. Nopeat syö hitaat -mentaliteetilla.
Niissä arvioidaan ihmisiä naamataulun perusteella, ja jos ei miellytä niin heivataan sivuun kuin eiliset paskaiset kalsarit. Mutta jos jostain syystä lärvi miellyttää, tsekataan teksti. Siitä pystyy näkemään rivien välistä ja sanavalintoja katsomalla, millainen ihminen toinen oikeasti on. Minkä takia hän siellä oikeasti on, vaikka väittäisi tekstissään muuta. Jos jostain syystä päädytään viestien vaihtoon, niin siitä viimeistään saa kuvan mihin hakutyyppiin toinen kuuluu:
Pintaliitäjä, jota luultavasti kiinnostaa vain kerta pano, tai korkeintaan panosuhde usean kanssa.
Tarkka kriteereiltään, joka vaatii kaikki kriteerit täytettäväksi ennen kuin toinen kelpaa edes kaveriksi. Vähäinenkin puute saattaa olla syy kelpaamattomuuteen.
Pilailijat/suosion kalastelijat, jotka eivät ole kiinnostuneet mistään muusta kuin saamiensa matchien määrästä ja niillä leveilystä.
Ujot ja arat, joille suurin rohkeus on siinä, että ovat saaneet tehtyä ylipäätään profiilin, ja jos joku vastaa, niin sitten ollaan paniikissa mitä tehdä seuraavaksi.
Epätoivoiset, joille kelpaa kuka tahansa kunhan jonkun saa. Ei mitään väliä millainen, minkä näköinen, minkä luonteinen, minkä ikäinen. Kunhan vain saa jonkun. Tämä laittaa jokaiselle naiselle viestiä, tai vähintäänkin tykkää jokaisesta, jos vaikka tärppäisi.
Jokaisen siellä olijan, kuten minkä tahansa somen sivuilla olijan kategorian ja sitä mukaa perimmäisen syyn pystyy tunnistamaan kirjoittamiensa rivien välistä. Toisille deittipalvelut ovat kuin lihatiski, jolta valitaan se mistä eniten tykkää, välittämättä siitä onko juuri se valinta parhain itselle.
Juuri tuon lihatiskimäisyyden takia netissä olevat deittisivustot suosivat vain tietyntyyppisiä ihmisiä. Mistä muualta sitten löytää miehiä tai naisia? Miten olisi ihan tuolta live elämän puolelta verkon sijaan.
Okei, mennyttä ei pitäisi ihannoida, mutta nostan erään deittitavan omasta nuoruudesta, ja siitä taakse päin. On yksi varma muoto mikä sopisi myös tämänkin palstan hiljaisille, nörteille, ja ei niin vetäville. Mihin ryhmään kukakin kuuluu, sen saa päättää itse.
Asiaan: Ennen vanhaan, aikana ennen helposti saatavaa internettiä, somea ja eri sovelluksia, seuraa haettiin sanomalehtien ja aikakausilehtien sivuilla. Kerrottiin mitä haluttiin, ja mitä mahtui lyhyeen ilmoitukseen. Sen jälkeen alkoi ensin kirjeenvaihto etanapostilla, ja sähköpostien kaikille mahdollistuttua sähköpostiviesteillä. Valinta kenelle aloittaa kirjoittamaan ei tehty naamavärkin perusteella, koska ilmoitusten yhteydessä ei julkaistu hakijoiden kuvia. Ne saivat keskenään kirjoittavat vaihtaa jos halusivat.
Mutta mikä tärkeintä. Tapaamisia ei sovittu heti ensimmäisen tai parin kirjeen jälkeen, vaan siihen saattoi kulua kuukausia. Mutta. Tänä aikana toisilleen kirjoittavat oppivat tuntemaan toisen ajatuksia, näkökantoja eri asioihin, ja sielunmaisemaa paremmin, koska he kirjoittivat rauhassa, saivat antaa tulla oman luonteensa näkyviin omassa tahdissaan. Ei tarvinnut kuvitella tietävänsä millainen toinen on heti toisen viestin jälkeen. Suhdetta tavallaan kypsytettiin rauhassa, samalla kun oppi tietämään toisesta asioita. Sitten jos ja kun tavattiin, saattoi hyvin todennäköisesti olla niin, ettei naamataulu ollutkaan se kaunein/komein, mutta mikä tärkeintä, pitkän kirjeenvaihdon aikana oli ihastutti, jopa rakastettu siihen millainen toinen oli pohjimmiltaan, eikä ulkonäkö ollutkaan se tärkein kriteeri.
Siis muutoin samaa mitä deittisovellukset pyrkii jäljittelemään, mutta sillä erolla että sovellusten heti-tässä-nyt-pian -mentaliteetti oli yli puolet hitaampaa. Sai rauhassa kuullostella omia tuntojaan toisesta, saaden tietää pikku hiljaa lisää, että miten on, herääkö oma kiinnostus niin paljon että malttaa odottaa rauhassa, toisin kuin sovelluksissa joissa pitää nopeasti päättää pitääkö saada tavata heti, ettei vedä vesiperää ja menetä mahdollista pokaa. Tuo rauhallinen tahti pitäisi saada takaisin kiireen ja sählingin sijaan.
Viimeiseksi. Mulle on ehdotettu Tinderiin menoa, ja jopa painostettu menemään sinne by jotkut palstalaiset. En ole siellä, en ole ollut koskaan siellä, enkä mene sinne, tai muihin vastaaviin. En halua olla kasa lihaa, joita toiset arvioivat kriittisesti kuin valitsisivat parhainta sisäfiletttä lihamyyjän tiskistä kaikkien lihojen joukosta. - Luulet vaan. 😂
- Mut ootko varma että sä kelpaat jollekulle? Kato kun et sä sitä päätä päästääkö joko muija sut pöksyihinsä. SUN pitää täyttää naisten kriteerit.
- Voisi sanoa sitten että mulla taitaa olla joka päivä niin helkkarin tylsää, kerran kun täällä palstalla enemmän tai vähemmän päivittäin roikun, niin ei se juhannus mitenkään sen erikoisempi viikonloppu ole muihin kesäviikonloppuihin verrattuna. Se on yhtä nopeasti ohi mitä alkoikin.
Olen ehtinyt rellestää ihan tarpeeksi monta juhannusta nuoruudessa, kolmesti festareilla sekaisin kuin seinäkello, ja yhtä monta kaupunkijuhannusta perseet olalla, joten juhannus jossa ei tapahdu mitään muuta kuin että korkeintaan saan grillin herkkuja jos porukoilla käyn, kuulostaa enemmän kuin toivotulta. Mä oon joka tapauksessa simahtanu niin aattona kuin juhannuspäivänä jo ennen puolta yötä, joten mitkään mökki bileet tai juhannuskyläilyt ei myöskään kiinnosta. - Samaa mieltä.
- Kyllä näin on. Sillähän jo kokkikoulussa tulee opetella oikeat tavat sen suhteen mitä työelämässä toimitaan. Sieltähän tulee keittiöalan ammattilaiset. Myös hygieniapassi hankitaan jo kouluaikoina, siis jos on opiskellut passin olemassaolon aikana, eikä hankkimiseen riitä pelkkä henkilötietokaavakkeen täyttö, vaan samalla tavalla on tehtävä testi, kuten esim. tulityökortinkin ja muiden vastaavien saamiseksi on todistettava tietotaitonsa. Samat säännöt ovat myös teurastamoissa, ja ruhojen jatkojalostustehtailla käytössä. Olin harjoittelemassa Euran Kariniemen broileritehtaan henkilöstöruokalan keittiössä, siksi tiedän myös tuon puolen. Nykyisistä tarkoista vaatimuksista en ole selvillä, koska ei ole ollut tarvetta tietää kaikkia standardeja.
Oman hygieniapassin sain kokkikoulussa, ja se on edelleen voimassa, vaikka käyttötarvetta ei ole ollut. Muistaakseni olen niiden ensimmäisten joukossa saaneita, siis siitä kun se passin voimassaolo tuli vaatimukseksi, ja omassa kortissani ei siksi luekaan mitään selkeetä voimassaolo aikaa, kuten käsittääkseni nykyään on. Tosin täytyy tunnustaa etten kaikkia vaadittavia tietoja enää muista, kuten jäähdytyskaapin tai kylmiöiden tarkkaa lämpötilaa, mutta aika moni nykykäytäntö ainakin kierrätyksen suhteen, siis mitä saa laittaa ja mihin, on sama pientalouden ja laitostalouden suhteen. 2000-luvun vaihteessa kun ei joka taloudessa vielä samalla tapaa kierrätetty mitä nykyään, mutta mitä vaadittiin ravintola- ja laitoskeittiöissä jo silloin.
Parroista ja niihin kohdistuneista käytännöistä en tiedä, koska en valmistumisen jälkeen kokin hommia ole päivääkään tehnyt ammatiksi. Kouluaikoina ja jo sitä ennen hajonnut polvi esti jatkuvan seisomatyön tekemisen, ja päädyinkin syksyllä aloittamaan aivan eri alan koulutuksen. Mitä tulee kokkikouluni miespuolisiin oppilaisiin, suurin osa oli tullut kouluun suoraan peruskoulusta, joten ne harvat jotka koulussa olivat, olivat iältään pääosin 15-19 -vuotiaita opiskellessaan. Eikä luokallani ollut ketään miespuolista aikuisopiskelijaa, jotta olisin päivittäin ollut asian kanssa tekemisissä, ja siten se olisi jäänyt mieleen.
Itse aloittaessani amiksessa merikoulussa (yhtenä erikoistumisvaihtoehtona oli suomenkielinen laivakokkikoulutus) opinnot, olin juuri lukiosta päässeenä 19-vuotias, eikä -99 aloittaneissa ollut erillistä yo-pohjaista luokkaa, vaan ensimmäisen ja toisen asteen suorittaneet olivat sekaisin keskenään.
Valmistuin siis suurtalouskokiksi 2002, vaikka alunperin Raumalle merikouluun hain ja pääsin nimenomaan laivakokiksi haluamisen takia. Siihen aikaan Rauma ja Kotka olivat ainoat paikkakunnat missä sai suomenkielistä opetusta niihin aikoihin, ja Turussa oli ruotsinkielinen koulutus. Hieman ennen aloittamista Merikoulu (amis), Rauman kauppis ja amis olivat yhdistyneet Rauman Ammatti-instituutiksi, ja sitä mukaa kokkipuolella oli eri puolilla kaupunkia toimipisteitä, missä opetusta annettiin kiertävällä systeemillä. Polven takia en päässyt laivapuolelle, enkä kakkosvaihtoehdoksi ravintolakokiksi, joten päädyin suurtalouskokiksi. Koska meitä suurtalouspuolella viimeisellä vuosilurssilla opiskelevia oli vain kolme, olimme ravintolakokkien kanssa samassa opetuksessa, ja vain omat harjoittelumme teimme suurtalouskeittiössä. Näin ollen mulla oli noin 90 prosenttisesti myös ravintolakokin koulutus, ja sanoinkin aina että osaan paistaa paremmin pihvin kuin tehdä 500 hengelle sapuskaa. Myös flambeeraus on hallinassa. Tai ainakin on ollut...siis ruuan liekitys. Tokan vuoden olimme tarjoilijoiden kanssa samassa ryhmässä, jolloin vielä kaikilla, myös tarjoilijoilla, oli keittiökoulutusta perusopinnoissaan. Joten hallitsen myös tarjoilun.
En osaa näköjään kirjoittaa tiivistetysti. Sorry. - Just puristin....omia.
- Siinä olet oikeassa että hygieniasyistä ei saisi leipoessa ja raaka-aineita käsitellessä käyttää käsissä mitään koruja.
Vaikka mun kokkikoulu -ajoista on lähes 20 vuotta aikaa (valmistuin -02), muistan että ensimmäisenä koulupäivänä saatiin tiukat ohjeet joita tuli kaikkien noudattaa. Sormuksia tai muita koruja ei saanut olla keittiössä ollessa sormissa, eikä edes kelloa ranteessa. Kynnet piti olla niin pojilla kuin tytöillä lyhyet, eikä kynsilakkaa saanut olla kynsissä. Ei edes väritöntä, kynsikoruista puhumattakaan. Jos sai sormeen haavan, piti sen jälkeen käyttää kumihansikkaita niin kauan että haava parani umpeen. Hiukset piti pitää lyhyenä tai pitkät hiukset ponnarilla/letillä, ja myssyn tai suikan alla. Tiukoille määräyksille on syynsä.
Itse en sormuksia nykyään juurikaan käytä, mutta kihloissa ollessani pidin sormusta yötä päivää nimettömässä. Tosin pyörittelin sitä useamman kerran päivässä sormessa, ja jos tuntui että sormi oli turvoksissa ja sormus tiukassa, saatoin ottaa sormuksen siksi päiväksi pois antaen turvotuksen laantua. Kun sormi oli taas normaali, laitoin sormuksen takaisin sormeen. - Kyllä toi parasta ennen vuosi mun persposkessa näyttäis olevan reilusti tulevaisuudessa. Mites on omas laita? On tainnu vanheta jo viis vuotta sitten? 🤔
- Eiköhän se sitä tarkoita, että ei ole suhdetta vastaan. Mutta profiilissa parisuhdestatuksen kohdalla voi lukea myös ei näytettäviä tietoja, tai sitten ei mitään. Silloinkin kyseinen ihminen saattaa olla oikeasti sinkku, joka ei vaan halua näyttää statustaan, mutta voi myös yhtä hyvin olla varattu. Toisaalta myös sen pystyy itse valitsemaan, kenelle se status näkyy, jos statuksen päivittää näkyviin; julkisesti, kavereille, vai vaan itselleen.
Mulla itsellä luki vuosia sillä kohdalla että ei näytettäviä tietoja, koska en ollut "markkinoilla" vaikka sinkku olinkin. En vain ollut kiinnostunut mistään säätämisestä tai edes suhteesta silloin. Vasta muutama viikko sitten vaihdoin sen statuksen tyhjästä sinkuksi. En vieläkään ole varsinaisesti "markkinoilla", eli en etsimällä etsi parisuhdetta, mutta en myöskään tyrmää täysin jos joku sattuisi irl tulemaan vastaan ja kolahtaisikin kunnolla. Ihan sillä annan statuksen olla julkisesti sinkkuna. Eipä kenenkään tarvitse arvuutella olenko sinkku vai varattu, ja siksi antaa asian olla, vaikka kiinnostusta ehkä olisikin. - Tämä... Mä niin nään takamus kermaviilissä olevan Sfinxsin mielessäni, joka pohjia myöten loukkaantuneena katsoo omistajaansa suunnitellen kostoansa. 😂