- "No ei tosiaan ole etääntymisen merkki sellainen. Omia juttuja pitää olla."
Niin pitääkin olla. Se, että ihmisillä on myös niitä omia juttuja ja suhteen (ja perheen) ulkopuolista elämää (siis muutakin kuin palkkatyö), on myös suhteelle hyväksi. Ja tekeehän se toisesta myös kiehtovan, kun tällä on omia mielenkiinnon kohteita. - "Niin ja noista omista jutuista, toki niitä saa ja pitääkin olla jotain mutta jos lomatkin aletaan viettää omissa kaveriporukoissa voi se olla etääntymisen merkkejä. "
Näin varmasti, jos kaikki lomat ja vapaa-ajat vietetään erillään. Tosin sanoisin, että silloinkin ensin tulee se etääntyminen ja vasta sitten se, ettei haluta viettää aikaa yhdessä.
Mutta yksi matka silloin tällöin ilman perhettä ei vielä tarkoita tuota - olettaen nyt, ettei se ole vuoden ainoa loma. Jos kerran kyse on "mammalomalaisesta", niin silloinhan se kuulostaa siltä, että on pois työelämästä useamman kuukauden. Joten eiköhän niihin kuukausiin mahdu aika paljon perheenkin kanssa vietettyä aikaa, vaikka jonkun reissun tekisikin kavereiden kanssa.
Olen minäkin sitä mieltä, että lentomatkustamista on syytä vähentää, joten ekologisempaa olisi mennä vaikka bussilla Baltian rannoille. - Mitä, sillä Jussillahan oli ollut ainakin kaksi suhdetta suomalaisen naisen kanssa, eli oli hän suomalaisilekin kelvannut. Mutta jutusta käy kyllä hyvin ilmi se, ettei hän itse edes halunnut suomalaista naista, sen takiahan se sinne Filippiineille näköjään lähti.
Mutta en sinänsä ymmärrä tätä valitusta - jos kerran suomalaiset naiset ovat niin kauhean vääränlaisia ja muualla olisi parempia, niin miksi jatkatte valittamista suomalaisista naisista? Miksi ette vaan lähde etsimään niitä kiinnostavampia? Turhaan vaan täällä sinkkupalstalla kiukuttelette. - No tuskin niitä nyt ihan tuolla lailla Prisman asiakkaita havainnoiden tehdään. Tosin hyvä kysymys toki, miten tilastoidaan. On kyllä todettu, että miehillä on enemmän niitä elintasosairauksia, jotka liittyvät myös ylipainoon, joten en ihan osta sitä väitettä, että miehet olisivat vain lihaksikkaita ja naiset läskejä. Veikkaan myös, että sinua oletettuna heteromiehenä ei niinkään haittaa muiden miesten vatsakkuus, mutta naisten kohdalla jo vähäisempikin häiritsee. Mutta noin yleisesti ottaen KAIKKIEN väestöryhmien kohdalla ylipainoisuus ja nimenomaan lihavuus on lisääntynyt yleisen elintason nousun myötä, joten vaikka naisissa olisikin enemmän ylipainoisia, niin SILTI niitä komeita urheilijamiehiä ei vaan yksinkertaisesti riittäisi kaikille. Joten kun väite oli, että rumille ja lihaville naisille kelpaa vain komea urheilijamies, niin tämä ei voi pitää paikkaansa. Nykymaailmassa kun niin iso osa sekä naisista että miehistä on jo ylipainoisia, joten kaikki parisuhteeseen "päässeet" eivät vaan voi olla niitä hyväkroppaisia urheilijoita. Ja eipä se siltä tuolla katukuvassakaan näytä.
- "Eipä näiden palstan ätmien mielestä varsinkaan naisilla saisi olla minkäänlaisia vaatimuksia ja toiveita miesten suhteen, vaikka itse nämä miehet ovat hyvinkin tarkkoja siitä, että minkälaisen naisen he oikein itse haluaisivat. Eivät edes itse kelpuuttaisi mitään oman ikäistä naista tai edes vaikka 25 vuotta täyttänyttä, kun olisivat vaan vaatimassa jotain parikymppistä naista. "
Olen huomannut joo.. - "Lähtökohta pitäisi olla niin, että molemmilla perusasiat ovat kunnossa. Sitten molemmat alkavat osin kompromissien kautta rakentamaan yhteistä suhdetta. Jos naisen lähtökohta on sellainen, että hän haluaa että mies olevan jo valmis paketti hänen omiin toiveisiinsa, niin tasa-arvon nimissä mieskin voisi saada asettaa omat toiveensa naisesta. Mitä enemmän niitä toiveita molemmilla on, sitä epätodennäköisempää on, että he ja heidän toiveensa toisistaan sulautuisivat yhteen. Jos mies joutuu luopumaan osasta toiveitaan, aiheuttaa se vain ylimääräistä säätöä myöhemmässä vaiheessa suhdetta."
No oikeastaan ihmissuhde ei ole sellaista, että aletaan kompromissien kautta RAKENTAMAAN jotain suhdetta. Vaan ihmissuhde syntyy niin, että kaksi ihmistä viihtyy yhdessä, alkaa viettää aikaa yhdessä, ja sitä kautta se ihmissuhde SYNTYY. Ei toimivaa ihmissuhdetta saa sen enempää vaatimuslistan kohtia ruksimalla kuin toisaalta sitä vaatimuslistaa karsimallakaan. Ylimääräistä säätöä tulee aina silloin, kun ihmissuhde on jotenkin "väkisin väsätty" ilman, että se alkaa ja kehittyy luontevasti.
Mielestäni on pikemminkin hyvä asia, jos ihmisellä on jotain toiveita kumppanin suhteen. Se voi toki tarkoittaa sitä, että haetaan epäolennaisiakin ominaisuuksia, mutta voi se tarkoittaa sitäkin, että tietää, mitä haluaa ja mikä itselle sopii. On ihan fiksua, että jos tietää viihtyvänsä vaikka ihmisen kanssa, jonka kanssa elämänarvot osuvat yksiin, huumori on samantyylistä ja käsotykset sukupuolirooleista eivät aiheuta yhteentörmäyksiä, niin hakee sitten tällaisia eikä päinvastaisia ihmisiä.
"Nainenhan voi ihan hyvin vain vetää sitä linjaa, että "minulla on pillu, minä määrään mitä tehdään". Eli miehelle niin, että jos hän haluaa saada, niin on tehtävä niinkuin nainen haluaa. "
Tietysti voi. Ja mieskin voi vetää omaa vastaavanlaistaan linjaa. Se riippuu sitten kumppanista, lähteekö sellaiseen mukaan vai ei. - Sehän on itsestään selvää, että mitä vähemmän on toiveita tai vaatimuksia, sitä todennäköisemmin löytää kumppanin. Mistä päästäänkin seuraavaan kysymykseen, että pitäisikö tavoitteena ja oletuksena olla se, että pariutuu kumppanin kuin kumppanin kanssa, vai pitäisikö suhteen sisällölläkin olla jotain merkitystä. Tästä päästään taas siihen, että mitä sana "kumppani" oikeastaan tarkoittaa - sehän voi olla mitä tahansa sielunkumppanin ja pelkän asuinkumppanin välillä.
Tosin tiedän kyllä myös sellaisia naisia, joiden on ollut äärimmäisen vaikea löytää ketään, vaikka heillä ei enää ollut oikeastaan mitään vaatimuksia. Nuorempana heillä oli enemmän, mutta silloinkin ne liittyivät henkisiin samankaltaisuuksiin - näistäkin jossain vaiheessa luovuttiin, mutta edes sellainen nainen, joka lähti treffeille suunnilleen kenen tahansa kanssa tai olisi ollut halukas yrittämään kenen tahansa kanssa (pois lukien vain sellaiset, jotka ehdottelivat pelkkää seksiä tai muuten selvästi hakivat muuta kuin parisuhdetta) ei kuitenkaan tuntunut kelpaavan kenellekään. Ja hän ei todellakaan edes yrittänyt ketään yleisen standardin mukaan hyvännäköistä, vaan hän ujona tyyppinä kiinnostuikin sellaisista turvallisista luokkakaveri-tyyppisistä miehistä, joissa ei varmaan monen muun mielestä olisi ollut mitään erikoista tai kiinnostavaa. - Mistä tiedät, että pakit johtuvat juuri tuosta?
Ylipaino on miesten keskuudessa yleisempää kuin naisilla, joten veikkaan, että suurin osa rumista tai pullukoista naisista ei saa 180cm urheilijamiestä. Ja mitä nyt olen pariskuntia nähnyt, niin todella harvalla naisella on 180cm urheilijamies. Joten näyttää siltä, että ihan tavismiehet pariutuvat naisten kanssa.
Sitä en osaa sanoa, kuinka moni oikeasti haluaisi komean urheilijamiehen. Mutta kuinka moni mies haluaisi mieluummin hoikan ja kauniin naisen kuin vaikka ruman tai ylipainoisen? Jos itse saisit valita, haluaisitko mieluummin kauniin vai ruman naisen, niin kumman valitsisit ja miksi? - Olet ihan hakoteillä. Nimenomaan naiset EIVÄT ole niitä, jotka lykkäävät lasten hankkimista sillä ajatuksella, että sen voi tehdä sitten nelikymppisenä. Nimenomaan naiset ovat kyllä tietoisia siitä, että lasten hankkimista ei kannata loputtomiin lykätät. Miehethän sitä usemmiten ajattelevat, että lapsiahan voi saada vielä vanhanakin - mikä itse asiassa ei pidä heidänkään kohdalla paikkaansa muuten kuin teoreettisesti.
Sitten se, että opiskelua ei todellakaan kannata lykätä vanhuuteen. Mitä hyötyä siitä sitten enää on? Opiskelu aloitetaan nimenomaan nuorena siksi, että sen myötä voisi tehdä ammatikseen jotain sellaista, mitä haluaa ja mikä kiinnostaa, ja että voisi oikeasti luoda uran ja elättää itsensä. Tietysti ilman opiskelujakin voi saada jotain duuneja tai sitten elellä sossun rahoilla, mutta miksi tyytyä tällaiseen, jos rahkeet riittävät enempään?
Sinänsä opiskelu ja uran luominen eivät ole este perheen perustamiselle, mutta eipä sitäkään kannata kiirehtiä. Tuollainen "valitaan äkkiä joku kumppani ja perustetaan perhe parikymppisenä" johtaa todennäköisemmin hätiköityihin valintoihin ja myöhemmin parisuhdekriisiin ja eroon.
Niin kauan, kun tuntuu, että vielä voisi löytää paremman, ei se toinen osapuoli ole itselle oikea kumppani. Silloin kun on oikean ja itselle sopivan kanssa, eivät muut vaihtoehdot enää tunnu kiinnostavilta - koska itsellä on jo hyvä olla ja toista kohtaan on jo tunteita ja halua.
Niin kauan kun mietitte ihmissuhteita markkina-arvojen kautta, ette todenäköisesti löydä mitään kestävää tai hyvää. Mitä nyt olen 30 ikäisiä ihmisiä katsellut, niin paljon näyttää parisuhteita syntyvän ja lapsia myös. Itse tunnen vain pari ihmistä, jotka ovat saaneet lapsia paljon alle 30-vuotiaana, ja näiden ihmisten kohdalla ne parisuhteet ovat kariutuneet.
Itsekin kirjoitit näin: "Sopivan partnerin löytäminen voi kestää vuosia ja sittenkin parisuhteen rakentaminen voi kestää vuosia." Olisiko tässä mahdollisesti syy siihen, että ihmiset eivät hanki lapsia nuorina? Jospa se sopiva partneri löytyy vasta melkein kolmekymppisenä, jonka jälkeen rakennetaan ja syvennetään parisuhdetta ja lapset hankitaan vähän tli 30-vuotiaana. Ja sitten taas, jos sopiva kumppani löytyy vasta yli kolmekymppisenä, niin eikö ole kuitenkin fiksumpaa tehdä lapset hänen kanssaan, kuin jos olisi tehnyt ne nuorena jonkun sellaisen kanssa, joka kuitenkaan ei ollut se oikea? - "Olen miettinyt lähiaikoina kuinka paljon olen mahtanut menettää hukkaan heitetyllä nuoruudellani.. olen 29v ja en ole ikinä seurustellut jne.
En ikinä teininä ollut kaupungilla hengailemassa, juomassa, en käynyt bileissä yms. Mietin mitä kaikkea lopulta siinä on voinut menettää...
olisi varmaan enemmän ystäviä, ehkä tyttöystävä, "nuoruuden koheltelu muistoja", millaista olisi ollut kokea "teinirakkaus"
Sen sijaan olin pääasiassa koneella ja silloin tällöin hengaillut pienen kaveripiirin kanssa"
Usein palstalla tulee mieleen, että ihmisillä on kummallisen romantisoitu käsitys muiden ihmisten nuoruudesta. Mitä te oikein luulette muilla olleen?
Minä en ollut koneella ja oli hyviä ystäviä, mutta en silti seurustellut. Teini-ihastukset eivät olleet mitään aikuisena koettujen tunteiden rinnalla. Järkättiin kavereiden kanssa omia bileitä, jossa viettiin aikaa pienellä porukalla - en nyt keksi, millä lailla jotkit megabileet olisivat olleet parempia. Myös aikuisena tykkään enemmän pienimuotoisemmista illanvietoista, joissa tulee oikeita keskusteluja.
Eivät ne teiniseurustelut useinkaan ole mitään elämän suurimpia tai ikimuistoisimpia rakkauksia. Nuoruuden kohellukset ovat usein asioita, joista myöhemmin ajattelee, että niistä ison osan olisi voinut jättää väliinkin. Moni laajan kaveripiirin nuorena omannut on saattanut olla sisimmässään yksinäinen tai ainakin miettinyt omaa kelpaavuuttaan ihan yhtä lailla kuin joku, joka ei niihin suosituimpiin kuulunutkaan. Nuoruus on lähtökohtaisesti yleensä sitä aikaa elämässä, jossa ihminen on epävarmin itsestään, nuoruuteen liittyy minäkuvan kanssa kamppailua, komplekseja, itsetunto on usein huonoimmillaan... jopa niillä, jotka vaikuttavat itsevarmoilta. Nuoruusiän kaverisuhteet toki voivat olla läheisempiä kuin aikuisiän kaverisuhteet, mutta harvemmin ne isot jengit ovat kaikki toistensa ylimpiä ystävyksiä, vaan pikemminkin niin, että isossa porukassa syntyy pienempiä klikkejä ja varsinaisia bestissuhteita.
Jokainen elää omanlaisena nuoruuden, ja väistämättä "menettää" aina ne muut vaihtoehdot. vaihtoehtoisesti voi ajatella, että elää omaa elämäänsä, ja mikäli kaipaa siihen jotain lisää, yrittää sitten tavoitella niitä asioita. Muihin vertaamalla näyttää helposti siltä, että muilla on asiat paremmin, koska toisten elämästä näkee vain osan - ja usein sen, mitä toinen haluaa näyttää. Toisten pään sisäisistä kipuiluista ja murheista ei tiedä.
Moni kokee nuoruudessa olleen kaikkea ikävää - moni myös myöhemmin miettii, miksi ei tajunnut nauttia nuoruudesta, vaan hukkasi sen erilaiseen murehtimiseen ja ongelmissa rypemiseen. Mutta sellaista se on, jälkiviisaus on aina helppoa. Ja myös jälkeenpäin saattaa näyttää siltä, että muilla oli helpompaa. Ei välttämättä ollut. Mutta jos olikin, niin siinäkin tapauksessa kannattaa katsoa eteenpäin. Sen sijaan, että jossittelisi, mitä nuoruus olisi voinut olla, kannattaa miettiä, voisiko omasta elämästään nyt ja tulevaisuudessa tehdä sellaista, jota itse tykkäisi elää. Nuoruus on kuitenkin vain muutaman vuoden mittainen, mutta aikuisuus kestää kauemmin. Itse panostaisin, jos näistä kahdesta pitäisi valita, siihen aikuiselämän sisältöön. Nuoruus nyt menee vanhempien valvonnassa ja koulutehtäviä tehdessä muutenkin. Kyllä minäkin olisin yläasteella ja lukiossa halunnut esim. seurustella, muta ei se minua enää haittaa yhtään, ettei silloin ollut tuolla elämän osa-alueella mitään. Ei se elämänlaatuuni tai onnellisuuteeni nyt vaikuta yhtään. - No en nyt omasta tasostani tiedä. Mutta ihan samalla lailla nykyisin ne tavalliset ihmiset kohtaavat toisen tavallisen ihmisen ja aloittavat parisuhteen. Ei entisaikaankaan otettu ihan ketä tahansa. Eikä some parisuhteessa olevalle mikään uhka ole sen enempää kuin entisaikaan muiden ihmisten olemassaolo. Ei parisuhde ole mikään hauras korttitalo, joka on koko ajan hajoamaisillaan - tai ainakaan sen ei pitäisi olla. Sitä sykähdyttävämpää haetaan siinä vaiheessa, kun oikeasti ei haluta olla oman kumppanin kanssa - ei syy ole some, vaan suhteen muuttuminen. Ihan samoin on ennenkin rakastuttu muihin.
Ja se, että setämiehet etsivät nuoria naisia eikä löydy... ei se mistään nirsoudesta johdu, vaan siitä, että ne nuoret naiset haluavat nuoria miehiä, eivät setämiehiä. Ei siinä auta, vaikka olisi setäkategoriassa miten 10 tahansa.
On tietysti ihmisiä, jotka hakevat vain sitä unelmien prinssiä/prinsessaa, mutta toisaalta on niitäkin, jotka etsivät ihmistä, jonka kanssa olisi hyvä olla ja synkkaisi kaikin tavoin hyvin. Eihän sen löytyminen aina helppoa ole. Deittipalstallakin on monenlaisia ihmisiä, kukin etsii mitä etsii. - "Se on sitten oma lukunsa, että millähän helvetin tavalla lainsäädäntöön määritellään tuo "suostumus"? Katsokaas kun tuo naisväki ei aina ole niitä kaikkein selkeimpiä viesteissään siitä, että millon sänkyyn huvittaisi - asia mikä on varma, on että suoraan ne eivät sitä ainakaan sano. Ilmeisesti pitäisi sitten paperilapulle pyytää nimmareita, että suostumus on annettu"
Et voi olla tosissasi. Sinäkö siis muka et oikeasti tiedä, onko kumppani oikeasti seksissä mukana omasta tahdostaan??? Mitä ihmettä tarkoitat, että ei olla selkeitä viesteissä - onko sulla siis joskus ollut tilanne, että olet harrastanut seksiä tietämättä, onko toinen siinä vapaaehtoisesti? Jatkoitko silti, vai lopetitko homman siihen?
Älkää nyt viitsikö puhua noista paperilapuista. Kyllä normaalisti, normaalissa kanssakäymisessä on ihan selkeää, onko toinen mukana omasta tahdostaan vai ei. Ette voi olla noin pihalla. Väsynyttä trollailuakin, tosin... - No jos seksi molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä ei käy, niin sanoisin, että sitten saa ollakin ilman.
- "Jotenkin en vaan jaksanut alkaa selittää hänelle pariutumisen dynamiikkaa ja sitä, miksi nämä naiset jäävät yksin. Ei se niistä miehistä johdu, vaan Tinder-kulttuurista, jossa "aina nurkan takana on joku parempi" - tai ainakin niin nämä itselleen halutaan uskotella.
Naiset ovat yksinkertaisesti liian nirsoja. Olen aika yksipuolisesti varma, että vika ei ole miehissä. Vaikka arvostankin siskoa paljon niin hänen on nuorena (17-vuotiaasta asti ollut saman miehen kanssa, nyt hän on yli 30) vaikea nähdä millaista helvettiä elämä voi olla miehelle nykyään, kun naisille ei enää kelpaa tavallinen mies. Enkä tarkoita tässä tavallisella miehellä mitään peruspenaa, vaikka sinulla olisi ulkonäköä, yliopistokoulutus ja älyäkin, niin ei se ole mikään tae mistään tyttöystävästä kun jokainen Tinderiä käyttävä nainen odottaa että sieltä tulisi se atleettinen ja komea 2 metriä pitkä pankkiirikirurgi joskus vastaan."
Onko sun siskolla ihan tavallinen mies, vai onko hän jonkun superihmisen kanssa yhdessä? Varmaankaan vuosikausia suhteessa ollut ei ihan tajuakaan deittimaailmaa, eikä hänen tietysti tarvitsekaan. Mutta veikkaanpa silti, ettei siskosi mikään poikkeus ole - kyllä suurin osa muistakin parisuhteessa olevista naisista on ihan tavallisen miehen kanssa suhteessa (paitsi lesbot, jotka ovat suhteessa naisen kanssa ;) )
Niin kauan, kun jonkun deitin kanssa epäröi miettien, löytyisikö jostain vielä kiinnostavampi, tarkoittaa se yksinkertaisesti sitä, että toinen ei ole oikea kumppani. Hänen kanssaan ei synkkaa tarpeeksi hyvin, ei ole tarpeeksi kemiaa. Nimittäin silloin, kun sitä kemiaa on - seksuaalista vetovoimaa ja henkistä yhteensopivuutta - ei vaan tule enää miettineeksi sitä, pitäisikö kuitenkin vielä etsiä.
Joten jos oikeasti miettii, löytyisikö jostain vielä parempi, tarkoittaa se sitä, ettei ole oikeasti kiinnostunut toisesta. Jos kuitenkin silloin päättää, että "no tuskin mä nyt tämän parempaakaan löydän", on se tyytymistä. Voihan sille tyytymisellekin alkaa suhdetta rakentaa. Mutta tuleeko siitä toimiva suhde? Tuleeko siitä onnellista, mahtaako seksikään kiinnostaa kovin kauan? - Mikä se lihavuuden syy miesten kohdalla on? Olisko naisilla samat syyt. Miehillähän ylipaino on yleisempää, joten jos osaat aavistaa syitä miesten lisääntyneen ylipainon kohdalla, saatat tietää syyt naistenkin lisääntyneeseen ylipainoon.
- Eli siis sosiaaliset tilanteet eivät suju, naisten kanssa juttelu ei suju, naisten kanssa ei synkkaa (kun ei edes huumorintaju osu yksiin)... ja sitten kuitenkin tulkinta on, että naiset ovat vaan pinnallisia ja pakkien syy on ulkonäössä?
Mitä ihmettä tässä nyt naisilta oikein odotetaan? - En ole tästä eri mieltä - seksuaalinen vetovoima on tärkeä, olennainen osa. Mutta ei se seksuaalinen vetovoima silti niin mene, että aina se yleisen standardin mukaan kaunein tai komein on se, johon halu kohdistuu voimakkaimmin. Seksuaaliseen vetovoimaan kun vaikuttavat aika monet asiat, ja se ihmisten välinen kemia ei ole niin yksiselitteinen juttu.
Mutta onhan se totta, etteivät nämä kuviot ole tasa-arvoisia. Ne eivät tosin myöskään ole niin kaavamaisia, kuin mitä palstalla usein esitetään. - "Hommahan nyt vaan on niin, että terve itsetunto syntyy juurikin noina teinivuosina. Kootaan identiteettiä jne"
Ei, vaan terveen itsetunnon pohja luodaan varhaislapsuudessa ja lapsuudessa yleensä. Teininä kaikkien itsetunto on koetuksella, mutta siitä kriisistä selviää, jos minäkuva ja itsetunto on hyvällä pohjalla. Se, saako seksiä yläasteella, on ihan merkityksetön asia. Näennäisesti voi vaikuttaa siltä, että jonkun henkilön itsetunto murskaantuu, jos ei saa seksiä, mutta koska suurin osa yläastelaisista ei saa seksiä (tai sitten saa, mutta seksi ei olekaan sitä, mitä oli odottanut - koska seksi yläasteella ei vielä ole parhaimmillaan), mutta suurin osa selviää tästä ja pystyy aikuisena jatkamaan ja rakentamaan elämäänsä yläastekokemuksista välittämättä.
Teini-ikään kuuluu epävarmuus omasta itsestä, joten ihan yhtä lailla ne, joilla seksikokemuksia on, saavat siitä jotain kriisejä. Silloin ei mietitä sitä, miksi "kaikki muut saa seksiä paitsi minä", mutta silloin saatetaan kehittää kriisi siitä, miksi "kaikki muut on kuitenkin kokeneempia ja parempia seksissä kuin minä".
Teini-ikä on melkoista myllerrystä. Mutta jos lapsuudessa on tietyt asiat olleen kohdallaan, voi teini-iästäkin selvitä tervepäisenä aikuisuuteen. - Ei syy ole se, että ihmiset arvottaisivat itsensä liian kovatasoisiksi - normaalisti ihmiset eivät mieti mitään omia tai muidenkaan tasoja. Ei kukaan pysty kiinnostumaan, saati ihastumaan tai rakastumaan kenestäkään vain siksi, että "ollaan molemmat yhtä rumia ja tylsiä, ja koska en varmaan mitään parempaakaan saa, niin täytynee tyytyä tähän". No, tuolla logiikalla varmaan syntyisi kyllä pareja, kun kaikki itseinhoiset ihmiset ottaisivat jonkun, joka tuntuisi yhtä ankealta.
Mutta kun romantiikka ei ole sitä, että tyydytään johonkin, mikä tuntuu tylsältä, ankealta ja ikävältä... Joten vaikka ihminen itse olisi muiden mielestä kaikkea sitä, hän saattaa kuitenkin toivoa edes rakkauselämäänsä jotain muuta. Inhimillistä.
Joten ihastunut ja rakastunut ihminen ajattelee aina sen toisen olevan jotain erityistä. Useinhan ihminen kokee olevansa poikkeuksellisen onnekas "kun juuri minä sain juuri tuon ihmisen". Jopa silloin, vaikka palstan ankeuttajien mukaan kyse on vain kahden samantasoisen tyytymisestä. Mutta jos kyseessä on aito ihmissuhde, se ei voi koskaan perustua tasoihin eli toisin sanoen siihen, että kumpikin ottaa jotain paremman puutteessa.
Olen joskus ennenkin kysynyt, että millä lailla voi laskea rimaa. Kertokaa! En minä ainakaan koskaan ole kulkenut minkään toivelistan kanssa ja valikoinut ihmisiä sen mukaan, kuka täyttää mahdollisimman monen vaatimuksen. Vaan ihmissuhteet syntyvät niin, että halu ja kiinnostus kohdistuu johonkin tiettyyn ihmiseen, jonka kanssa synkkaa, joka vetää puoleensa, jonka kanssa on ihana olla... Silloin tuntuu siltä, että se ihminen on korkein mahdollinen tavoite (palstakielellä taso), ja kaikki muut, olkoon muiden mielestä kuinka ihania tai tasokkaita hyvänsä, ovat riman alapuolella. Koska heihin ei ole rakastunut.
Eikä ihminen pysty päättämään, kehen ihastuu tai ketä alkaa haluta seksuaalisesti. Se on joko tai. Joten ihan turha puhua mistään riman laskemisesta, ellei samalla tarkoiteta sitä, että suhteeseen pitäisi ryhtyä ilman tunteita ja halua. - "Voiko sellainen ihminen muuttua, joka on jatkuvasti pettänyt kaikkia kumppaneitaan."
Riippuu. Sanoisin samaa, mitä yksi toinenkin kirjoittaja, että aikuistumisen myötä ehkä. Mutta usein tällaisissa on kyse toimintatavassa, jonka syy on jossain syvemmällä (esim. kiintymyssuhteisiin liittyvä häikkä, joka vaikuttaa kykyyn olla suhteissa, tai itsetunto-ongelma jota paikkailee hakemalla kokemuksia siitä että on haluttu).
"Aina sanotaan, että kerran pettää aina pettää, mutta onko se niin?"
E tietenkään. Ei minkään asian suhteen voi sanoa niin, että yksi ainoa kerta tarkoittaa sitä, että samaa toimintaa alkaa toistaa. Ja onhan niitä pettämistilanteitakin erilaisia, kyllä sekin vaikuttaa, missä tilanteessa ja miksi pettää. Kaikki pettämiset eivät ole samanlaisia.