jarmokaksi

Omien palstasankarittarieni muistokirjoitukset muuttuvat mielessäni melkein poikkeuksetta kertomuksiksi, kun muistelen miten kovan työn olen tämän alla olevan kanssa tehnyt.

Aavistin jo kauan sitten että meidän vanhojen kirjoittajien joukossa oli joku meille muille tuntematon kirjoittaja joka vieläpä kulki kanssamme palstoilta toiselle. Hän ilmestyi kuin tyhjästä ketjuihini sanoakseen jotain, sitten taas katosi ajattomiksi ajoiksi jäljettömiin. Alussa epäilin jonkun tutun kujeilevan kustannuksellani, mutta aikojen saatossa sain varmuuden ettei näin ollut.

Näin hänen osallistuvan kirjoituskilpailuihin siten että kirjoitusasu oli yleensä runon muotoon tehty ja aina hän unohti palstalla tunnustaa nimimerkkinsä. Ihastuin tavallani tähän puskakirjoittajaan ja aina avasin sivun etsiessäni hänestä merkkejä. En ollut koskaan sanottavammin perustanut mistään nikittömän kirjoituksista enkä liioin koskaan viitsinyt edes lukea puskien kirjoituksia, mutta tämä tapaus kuulostikin joltain muulta. Niin muulta, että tuntui melkein välttämättömältä selvittää kuka siellä piileksi, sillä olihan hänellä oltava rekisteröity nimimerkki ja sen selville saamiseksi oli oltava kärsivällinen.

Miltei kaikki hänen kirjoitukset olivat kevyimmilläänkin surullisen haikeita, kujeilevia, ei koskaan ilkeilyä vaan rivien välistä näin että siellä jossain oli mukava ihminen. Hän oli täysin vilpitön, aito ja ihastuttava, ensi riveistään alkaen. Olkoonkin romanttinen mielikuva, mutta hänen sanomisissaan löytyi aina raastavuutta ja umpisurullisuutta, juuri sellaista josta minä sytyin.

Muutama vuosi taaksepäin näin ketjun jossa vilahti harvoin nähty nimmari. Tuntui uskomattomalta ajatella, että tuossa hän nyt oli, oli pakko olla, sillä kirjoitustyylistä en erehdy.

Samana iltana jo vaihdoimme viestejä privana ja kuukautta kahta myöhemmin kysyin suoraan olitko se sinä. Hänen vastauksensa tuntui viipyvän ikuisuuden ja hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, mutta aatokseni olivat turhia. Pitkän odotuksen kokemus oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Hänen vastauksensa oli: Kyllä, minä se olen..:))

Tässä kaikessa erikoisinta sekä samalla haastavinta oli että kaikki sai alkunsa jo kauan sitten ja välissä oli tosin pitkiä taukoja jotka eksyttivät minua täysin. Lopuksi kaikki oli vaivan arvoista, ja voit kuvitella minkälaisen tunnekuohun koin kun kaikki lopulta selvisi.

Itse kutsuisin tätä omien palstakokemusteni klassikoiden klassikoksi sillä hän asetti heti lähtöviivalla riman päätähuimaavalle korkeudelle. Hänhän tiesi minut, ja minä en saanut mistään kiinni. Mitä tulee tekstiini hänestä ja kaikesta kokemastani, ylipäätään on helppo kuvitella kuinka käytin nostalgiaa avittavana huumeena jakaessani tämän erikoisen, minua sykähdyttävän, kokemukseni täällä.
Toiset vain kokee tapahtumat, sattumat, ne kaikki pienet tekstien nyanssit erilailla, ja niiden takanahan voi piilleksiä se paras pala kakusta:)

*vilkuttaa sinne yhdelle*;)

Waffe
----------------------------------------------------------------------------------------------------
Entä sitten kun tämä kaikki aikanaan loppuu?

Useimmat meistä eivät ehkä enää koskaan tapaisi. Tämä palstalla eläminen on ollut kuitenkin yhteinen kokemus. Mutta ehkäpä vuosien kuluttua, kun aika on sopivasti hämärtänyt väittelyiden katkerat muistot. Kun aika on kullannut kaiken sen kauniin ja merkityksellisen mikä sai meidät syttymään.

Silloin me saattaisimme kokoontua yhteen lyhyeksi hetkeksi. Aivan samoin kuin toiset menevät luokkakokouksiin, kokeakseen miltä tuntuu istua vanhassa pulpetissa.

Menisimme sinne samalla paikalle, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Silloin me viimeisen kerran laittaisimme tutut nimimerkit ruudulle. Sanoisimme ne lauseet toisillemme, jotka joskus jäivät lausumatta. Muistelisimme poissa olevia, miettisimme missä he nyt ovat ja mitä heille kuuluisi

Ehkä silloin, viimeistään silloin, olisimme valmiit myöntämään. Että meidän kaikkien keskuudessa vallitsi aikoinaan sanaton ennakkoluulo, kaikkia yhdistävä salainen vakaumus, että elämä sellaisena kuin me sen täällä näimme, olikin vain pelkkä vääristynyt peilikuva todellisuudesta. Ja sen merkitys meille, oli vain yhdistää.

Katsoisimme silloin toisiamme viimeisen kerran ja hyvästelisimme, ja ehkä lupaisimme pitää yhteyttä. Painaisimme virtuaalipeukaloitamme yhteen, valan merkiksi, jonka pitäisi sitoa meidät muistamaan. Kuitenkin sisimmässämme tietäisimme, ettei se tulisi olemaan helppoa.

Vuosia myöhemmin kirjautuessamme verkkopankin sivuilta pois, ohimennen vilkaisemme tyhjää galleriasivua, joka ei ole päivittynyt vuosiin, sen jälkeen onkin aika unohtaa…Vai onko?

Waffe
--------------------------------------------------------------------------------
https://keskustelu.suomi24.fi/t/7083077/sorre