netti.saapas

Vapaa kuvaus

NettiSaappaan kanssa voi keskustella luottamuksella mieltä askarruttavista asioista, suurista ja pienistä. NettiSaapas osallistuu nuoret chattiin ja keskusteluihin erityisesti Nuoret -alueella. NettiSaapas toimii palstalla nuoria varten. NettiSaappaan kanssa voit keskustella nimettömänä ja omasta tahdostasi.

NettiSaappaan nimimerkkejä on kaksi, netti_saapas ja netti.saapas. Näiden nimimerkkien takaa löytyy useampia henkilöitä, jotka ovat seurakuntien erityisnuorisotyönohjaajia ja koulutettuja yli 18-vuotiaita vapaaehtoisia.

Palveluoperaatio Saapas on Nuori kirkko ry:n koordinoima jalkautuvan nuorisotyön muoto, jota toteuttaa paikallisesti Saapastyhmät ympäri Suomen. Palveluoperaatio Saapas toimii öisin kadulla, erilaisilla kesäfestareilla , verkossa Suomi24:ssä minä-profiileilla netti_saapas ja netti.saapas ja netti_saapas2 .
NettiSaapas toimii lisäksi nuorten keskusteluissa Youtubessa (Saapas) ja Instagramissa (palveluoperaatiosaapas) sekä Tukinet.net sivustolla.

Noudatamme toiminnassamme Nuorille Suunnatun Verkkotyön Foorumin (https://www.verke.org/nusuvefo/) eettisiä periaatteita.

www.saapas.fi

Email: [email protected]

Hakusanat: saapas, NettiSaapas, saappaat, nuori, Nuoret, Kiusaaminen, väkivalta, seksi, päihteet, huumeet, anoreksia, ehkäisy, raskaus, kaveruus, pettäminen, seurustelu, homo, lesbo, Bi, hetero, Transsukupuolinen, transvestiitti, Masennus, mielenterveys, lääkkeet, Palveluoperaatio Saapas, Saapasauto, yliannostus, sukupuolitaudit, teiniraskaus, transgender, lyöminen, koulu, kriisi, ahdistus, tuska, alistaminen, hyväksikäyttö, vankila, sakko, humala, sekakäyttö, raiskaus, pedofilia, vankeus, tuomio, rikos, siviilipalvelus, yhdyskuntapalvelu, krimi, vapausrangaistus

Aloituksia

0

Kommenttia

718

  1. Kuulostaa siltä, että luokanvalvojasi on aidosti huolissaan sinusta. Mikä on se syy siihen, ettet halua käydä koulussa syömässä?
    Jos et missään tapauksessa halua käydä kouluruokailussa, niin ota edes pientä välipalaa mukaan, jotta jaksat koko koulupäivän.
  2. Ihana kuulla, että asiat ovat etenemässä! Toivottavasti tilanne kotona helpottuu pian.
  3. Hei kyselijääää!

    Itse ripariopena ajattelen, että asia pitää katsoa tapauskohtaisesti. Jos joltain on hiljan kuollut joku tärkeä ihminen, ylittää tuollaisen aiheen käsittely huumorin keinoin musta hienotunteisuuden rajat. Joillain ripareilla taas on erittäin suurella menestyksellä näytelty esim. Elinan surma -nimistä sketsiä, jossa Elina kuolee (monesti :)

    Mutta totta kai riparilla jollain tavalla käsitellään myös vaikeita aiheita, jotka saattaa osua ja upota syvällekin. Mutta niiden käsittely tapahtuu sellaisin keinoin, että jokainen voi päättää, kuinka paljon haluaa olla aktiivinen ja antaa itsestään, esim. keskustelemalla, kirjoittamalla, rukoushetken muodossa tms. Ripari onkin ainutlaatuinen tilaisuus pohtia elämän isoja, välillä kipeitä ja vaikeitakin kysymyksiä. Se tilaisuus kandee hyödyntää.

    Yst. joulunalusterveisin,
    Suvi Kaikkonen, Olarin seurakunta, erityisnuorisotyö
  4. Kuulostaapa kurjalta, että sua on kohdeltu koulussa tollain. Ensinnäkään sä et ansaitse tollaista kohtelua. Sua, niin kuin kaikkia muitakin, pitää kohdella hyvin. Totta kai vihastut, kun sua kohdellaan väärin. Se on tervettä. Mutta toinen asia on se, mitä sitten teet. Komppaan edellistä siinä, että ei kannata lähtee vastaan samalla mitalla. Siitä ei synny mitään hyvää.

    Olisko sulla joku aikuinen, jolle voisit luontevasti kertoa tuosta? Kiusaaminen on saatava loppumaan. Tietenkin, jos uskallat, on hyvä, että sanot itse kiusaajille, että "tämä saa loppua nyt". Mutta aikuisista kannattaa kertoa asiasta vähintäänkin omalle vanhemmalle tai huoltajalle ja koulussa joko opettajalle tai kuraattorille. On aikuisten tehtävä ja velvollisuus auttaa sinua tuossa asiassa.

    Älä jää yksin! Sinä olet arvokas ja sinua kannattaa suojella.

    Yst. terv. Suvi Kaikkonen, Olarin seurakunta, erityisnuorisotyö
  5. Perhe-elämä ei oo aina helppoa. Välillä sisarukset saattaa ottaa aika rankastikin päähän. Mutta voin melkein luvata, että se on väliakaista. Itselläni on kuusi sisarusta ja teini-iässä ihan aina en hirveesti rakastanut niitä kaikkia. Nyttemmin meillä on kuitenkin ihan lämpimät välit. Niinkin voi siis käydä.

    Kärsivällisyyttä siis! Ei se sun veli sun ajatuksen voimasta onneksi kuole. Sen sijaan jatkuva noin synkkien hautominen voi tehdä sulle itselles huonoa. Onkos iinä sun veljessä mitään hyvää puolta, jota voist välillä ajatella?

    Yst. terv. Suvi Kaikkonen Espoon seurakuntien erityisnuorisotyöstä
  6. Tervehdys, fuck you alcohol!!!!

    Sulla on selvästi paha olla vanhempiesi luona - ainakin toisinaan. Vanhemmillasi on velvollisuus huolehtia sinusta ja hyvinvoinnistasi. Jos tuntuu siltä, että kaipaatte tilanteeseenne ulkopuolista apua - niin kuin tässä tapauksessa saattaisitte tarvita - suosittelen olemaan yhteydessä paikkakuntasi lastensuojelun sosiaalityöhön. yhteystiedot löytyvät varmasti netissä. Heille voisit kertoa kokemuksistasi ja heidän työtään on tarvittaessa tukea vanhempiasi ja koko perhettänne. Tai olisiko joku muu aikuinen, jonka kanssa asiasta voisit ainakin alkuun puhua?

    Toivottavasti asiat vanhempiesi kanssa järjestyvät ja saat tarvitsemaasi apua tilanteeseen.

    terveisin,

    Harri Kerola
    erityisnuorisotyönohjaaja Espoosta
  7. Kaikesta siitä kärsimyksestä huolimatta, mikä yllä olevilta riveiltä välittyy, on hienoa huomata, kuinka ihmiset osaa myös rohkaista ja lohduttaa toisiaan. Jopa ihan tuntemattomia! Kirjoituksista välittyy aitoa lämpöä ja myötätuntoa. (Raamattu puhuu siitä, kuinka voimme olla Kristus toinen toisellemme. Musta se parhaimmillaan on just tällaista myötäelämistä :-)

    Pakko sanoa, että musta meidän aikuisten pitää katsoa erittäin vakavasti peiliin niin kauan, kuin yksikin lapsi tai nuori on kiusattu koulussa. Olen varma, että keinoja puuttua löytyisi, jos tahtoa olisi riittävästi. Vai mitä mieltä te olette? Olisko teidän mielestä jotain tehtävissä? Ja mitä te olisitte toivoneet/toivotte, että aikuiset teidän ympärillä tekisi? Kaikki opetttajat, vanhemmat, kuraattorit, terkkarit, nuorisotyöntekijät, harrastusohjaajat yms. Ja näin ammattilaisena mua mietityttää se, miten asioista päästäisiin puhumaan. Kenelle teidän oli helpointa puhua kiusaamisesta? Kuka otti vakavasti eikä vähätellyt?

    Mulle sanoi viime viikolla yksi poliisi, että koulukiusaaminen –nimistä rikosta ei Suomessa ole, mutta että sanan taakse kätkeytyy pahimmillaan toistakymmentä tapahtunutta rikosta. Juuri väkivaltaa, uhkailua, vapaudenriistoa, kunnianloukkausta ja mitä näitä nyt on. Ja että näiden rikosten selvittely kuuluu poliisille. Se tuppaa unohtumaan, kun kiusaamisesta puhutaan. Ihan niin kuin jotkut sanoikin, että asian vakavuutta ei tunnuta tajuavan. Jos muut toimenpiteet ei tuota mitään tulosta, voi oikeesti ottaa yhteyttä poliisiin. Onhan se aika HC:tä, mutta vielä rankempaa on yrittää selvitä vuosia jatkuvasta kiusaamisesta.

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuorisotyönohjaaja, Espoo
  8. Viisas neuvo! Siis tuo että ei mitään laihdutusta. Muistan itsekin olleeni aivan normaalipainoinen seiskaluokkalainen, joka päivä toisensa perään katsoi peiliin ja näytti aina omissa silmissään läskiltä ja kaikin puolin vääränlaiselta. Siitä seurasi yli 10 vuoden piinallinen laihdutuskierre.

    Vasta ihan aikuisena olen tajunnut, että se mitä koin, oli aivan tavallista murrosikään kuuluvaa hämmennystä omasta muuttuvasta kehosta. Hyviä lääkkeitä siihen ei todellakaan ollut laihduttaminen, urheilu, syömisen kontrollointi, oman itsen armoton arvostelu, rasvaprosentin tai painoindeksin laskeminen tai vyötärönympäryksen mittaaminen.

    Parempia lääkkeitä olisivat olleet muiden kanssa keskusteleminen asiasta (ovatko hekin huomanneet, että olen nykyään aivan outo ja totaalisen väärä ja lisäksi ruma ja läski? Ai eivät olleet huomanneet. Mikähän tässä sitten oikein on?) ja sen oivaltaminen, että tunteeni ja ajatukseni olivat täysin asiaankuuluvia. Että ne menevät ohi aikanaan, eivätkä vaadi MITÄÄN toimenpiteitä, kaikista vähiten laihduttamista.

    Eli ei muuta kun olette aivan kaikessa rauhassa hämmentyneitä ja ihmeissänne. Te olette ihan jees ja normaaleja. Ja muistakaa myös ilota itsestänne, siitä kehosta, joka kehittyy ja muuttuu ja jossa tulette asumaan koko ikänne. Sen kanssa kandee ennemminkin ystävystyä kuin olla sotajalalla ja yrittää väkisin muuttaa sitä. Ekassa tapauksessa elämä on hurjasti mukavampaa.

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuoriotyönohjaaja, Espoo
  9. Aihe on monesti vanhemmillekin hämmentävä. Asia tuskin on niin, että ne haluis pitää sut pimennossa (normaali aikuinen tajuaa, että kaikenlaista seksuaalisuuteen liittyvää tietoa on saatavana monesta paikasta), vaan siitä, että ne on kans uuden tilanteen edessä, eikä tiedä mitä tehdä.

    Sä oot tosi rohkee, kun olisit valmis puhumaan avoimesti. Olisko sun mahdollista kysyä vaikka isältäsi, millaista siitä oli olla murkku, nähdä kehonsa muuttuvan lapsesta aikuisen miehen kehoksi... TAi kysästä, oliko sillä tyttöystäviä, minkä ikäisenä tytöt alkoi sitä kiinnostaa tms. Joku vaan kysymys, millä saisitte pään auki ja sä voisit viestittää, että todella olisit valmis jutteleen näinkin luottamuksellisista ja henkilökohtaisista asioista.

    Alla on jotain linkkejä, joista saa asiallista tietoa murkkuiän mukanaan tuomista jutuista.

    Nuorille:
    http://www.vaestoliitto.fi/nuoret/seksi/
    Vanhemmille:
    http://www.vaestoliitto.fi/murkun_kanssa/tietoa/seksuaalisuus_ja_seurustelu/seksuaalisuus/mita_seksuaalisuus_on/nuoren_seksuaalisuus/

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuorisotyönohjaaja, Espoo
  10. Jäin miettimään teidän kirjoituksissa sitä, että miksi? Siis että miksi teistä on mukavaa vetää pönttö sekaisin? Jos joku osaisi asiaa valottaa, olisin kovasti kiinnostunut kuulemaan :)

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuorisotyönohjaaja, Espoo
  11. Äh, onpa kurja juttu, että vaikka teit rohkean keskustelunavauksen, et saanut toivomaasi vastakaikua  Itsestäni tiedän, että välillä on helpompaa vältellä vaikeita puheenaiheita kääntämällä keskustelu ihan muualle, kuin puhua suoraan tai myöntää mokanneensa. Tietenkään niin ei ole hyvä toimia, mutta ehkä ilmiö ei ole vieras teidänkään perheessä.

    Ja olisko niin, että äitisi huomaa masiksesi juuri unohduksista harrastusten suhteen? Sulle asia taas on ihan epäolennainen, koska ajatuksesi täyttää oma sekava olosi. Mutta asioilla on kyllä taipumus lopulta järjestyä. Usein jo ajan kuluminen antaa kykyä nähdä selkeämmin ja tunteetkin muuttuvat vähitellen vähemmän polttaviksi, jolloin niitä voi olla helpompi tarkastella ja sulatella. Ja puhuminen auttaa aina; asiat alkavat järjestyä omassakin päässä kun niitä sanoo ääneen.

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuorisotyönohjaaja
  12. Edelliset vastaajat puhuvat täyttä asiaa! Tuollaisesta asiasta pitää aina puhua jollekin aikuiselle. Vaikka tuntuisikin siltä, että ei jäänyt mitään traumoja niin se on silti väärin tehty siltä pojalta. Jos asiaa ei oteta puheeksi hän voi saada sen kuvan, että noin käyttäytyminen on hyväksyttävää, vaikka se ei sitä missään tilanteessa ole.

    Sanna Laitinen
    erityisnuorisotyönohjaaja
  13. Monesti pojilla tulee murrosikä vähän myöhemmin kun tytöillä ja jos katsoo vaikka seiskaluokkalaisia niin tytöt on usein niitä luokkien pisimpiä. Se on varmasti rankkaa odotella sitä kasvupyrähdystä, mutta kyllä se sieltä sitten joskus tulee. Tiedän monia poikia jotka ovat vasta lukioiässä kasvaneet sen ison pyrähdyksen ja monet pojat kasvavat vielä armeijassakin.

    Jos pariin vuoteen ei mittaa tule ollenkaan, luulempa että sitten kouluterkkari varmasti ottaa asian puheeksi ja on syytä kysyä lääkäriltä asiasta. Mutta eiköhän se siitä vielä iloksi muutu ja joskus tulee se aika, että sinä olet se siskoa isompi :)

    Sanna Laitinen
    erityisnuorisotyönohjaaj
  14. Moi 11 v. tyttö!

    No meneehän toi kirjotus ihan hyvin tähän aikuistumisen allekin...tollasten asioiden miettiminen on kasvamista kohti aikuisuutta.

    Niin kauan kun ihmisiä on ollut olemassa, on mietitty, miksi pahoja asioita pitää tapahtua, eikä siihen kukaan ole vastausta keksinyt. On vaikeaa käsittää, miksi meille läheiset ihmiset otetaan meiltä pois ja ruokuksiimme ei vastata. Jotkut ihmiset eivät sellaisten kokemusten jälkeen enää koe että voisivat uskoa Jumalaan ja joillekin se taas ei ole uskoon vaikuttava asia. Ihmiset ovat erilaisia. Läheisen menettäminen on joka tapauksessa aina raskasta ja jotain mitä ei pysty käsittämään,ainakaan kovin nopeasti. Jokaisen meidän on kuitenkin joskus täältä lähdettävä, vaikkakin eri tavoin.

    Toivon että saat voimaa asian käsittelyyn ja että sinulla on lähelläsi aikuisia joiden kanssa voit pohtia asiaa. Monien asioiden miettiminen helpottuu kun niistä puhuu ääneen jonkun kanssa.

    Sanna Laitinen
    erityisnuorisotyönohjaaja
  15. Olen ihan samaa mieltä aikaisempien kirjoittajien kanssa siitä, että lastenkoteja on monenlaisia. Eivät ne varmaan ikinä vastaa täydellisesti niin sanottua oikeaa kotia, jos sellaisesta sinne tulee, mutta aika lähelle pääsee monet. Olen itse ollut töissä lastensuojelulaitoksessa ja nähnyt monenlaista suhtautumista laitokseen. Kaikki nuo kotiintuloajat ja muut säännöt riippuvat siitä, millainen paikka on kyseessä. Niin sanotut pysäytyshoitopaikat ovat tiukkoja ja siellä nuoria ja heidän tekemisiään syynätään aika tarkasti. Joissain paikoissa taas rajoituksia on paljon vähemmän, vaikkakin toki yhteiset selkeät säännöt on aina oltava paikassa, jossa asuu monta nuorta yhtäaikaa.

    Tsemppiä sinulle ja toivottavasti arki alkaa siellä sujua!

    Sanna Laitinen
    erityisnuorisotyönohjaaja
  16. Ai äidin kaa? siis otit asian vielä puheeks? Hyvä sä! Mut ei mitään eroo? No tuliks sulle itselles ees yhtään parempi fiilis siitä, että sanoit mitä tunnet ja ajattelet? vai onks kaikki vaan samanlailla ja oot edelleen ihmeissäs, miten tässä näin kävi?
  17. Sä tunnut olevan tosi allapäin, loukkaantunut ja masentunut tapahtuneesta. Tytön kanssa meni pieleen ja luottamus äitiin horjui pahasti. Se on tosi valitettavaa, mutta ehkä myös väistämätöntä, että te nuoret joudutte välillä pettyyn meihin aikuisiin. kaikki varmaan toivoo, ettei niin kävis, mutta silti niin näyttää välillä käyvän.

    Ite jäin miettiin, että ehkä sun äidillä oli kuitenkin joku syy reagoida niin kuin reagoi. Sun mielestä reaktio oli kohtuuton ja epäoikeudenmukainen. Odotit varmaan jotain muuta, kun näinkin herkästä asiasta uskaltauduit äidillesi puhumaan. Se oli musta rohkeasti tehty. se puhuminen siis :-) Oliskohan sun pettymyksestäsi huolimatta mahdollista vielä jutella asiasta äidin kanssa? Ettei jäisi sulla hampaan koloon ja hiertään teidän välejä. Eihän sun äiti edes välttämättä siinä tilanteessa tajunnut, miltä sen reaktio susta tuntu. Kerro sille. Usein helpottaa ihan vaan se, että saa sanottua, miten asiat on itse kokenut. ja samalla äiti voisi ehkä kertoo, miksi reagoi sillain kuin reagoi.

    Sanot, ettet pääse tapahtuneesta yli. Ei ihme et tulee sellanen tunne, onhan sulla ollu tässä melko lailla vahvoja tunteita mukana. Mut anna itselles aikaa. se auttaa melkein aina :-) Ja niin kuin huomasit itsekin, olisi hyvä jos voisit puhua jollekin. Äidille tai jollekin muulle aikuiselle tai kaverille? Serkulle tai siskolle? Tsemppiä!

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuorisotyönohjaaja Espoosta
  18. Ootkin Jepajeei saanut tosi hyviä vastauksia (tuota yhtä poikkeusta lukuun ottamatta). Et selvästikään ole ainoa joka miettii sitä, onko riittävän hyvä ja kelpaako? Ja onko nätti niiden silmissä, joiden mielipiteillä on merkitystä? Luulenpa melkein, ettei teini-ikäinen, joka aina elää tosi isoa muutoskautta elämässään, voi välttyä noiden kysymysten miettimiseltä.

    Pari vuotta sitten elit vielä lapsen elämää, aika erilaisessa kehossa ja mielenmaailmassa. Ja nyt susta tuleekin nainen, kasvat ja kehityt vääjäämättä, etkä saa itse päättää minkä näköinen susta tulee. Fyysinen kehitys kulkee eteenpäin niin kuin juna, joka puksuttaa kohti määräasemaa, eikä kysele matkustajilta, haluaisivatko he ehkä sittenkin johonkin toiseen suuntaan.

    Niinpä sun haasteeksi jää, miten voisit tulla sinuiksi uuden ja muuttuvan itsesi kanssa. Useimmille se ei ole helppoa eikä nopeaa. Epävarmuus ja tunne että on jotenkin ei-toivotulla tavalla erilainen kuin kaikki muut, kuuluu jossain määrin nuoruuteen (ja ihmisenä olemiseen ylipäätään). Ihminen kun on rakennettu niin, että se haluu kuulua joukkoon, että siitä tykätään ja sitä pidetään ookoona ja nättinä.

    Omaan itseen, sekä ulkoiseen että sisäiseen itseen, olisi hyvä oppia suhtautuun lempeästi. Tiedän ihan omasta kokemuksestani, että se on todella paljon helpommin sanottu kuin tehty  Mutta älä lannistu, sä OOT riittävän hyvä ja nätti ja kelpaat. Ja arvokas joka tapauksessa. Ja jos jollekulle et kelpaakaan, niin voit ajatella, että haluatko edes sellaisen ihmisen huomiota, joka ei pysty hyväksyyn sua juuri sellaisena kuin olet.

    Suvi Bouhlal
    Erityisnuorisotyönohjaaja
    19. 36 / 36
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt