Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12272

  1. Tätä on vaikea vatuloida. Uskoisin, että NPH on tietoinen aiheuttamasta tahallisesta vahingosta, joskaan ei aina. Mutta NPH hyväksyy oman narsistisuutensa täysin; hän ei koe olevansa mitenkään poikkeava, tarkoitan virheellisten ominaisuuksiensa vuoksi. Hän ei ole valmis esimerkiksi suikaloimaan tunnemaailmaansa, koska ei ole mielestään mitään syytä sen peukaloimiseen, ehdottelijan hän käskee tutkia omaa hulluuttaan. Hän ei mielestään aiheuta tuskaa, vaan hankittu tuska on kokijansa itsensä syytä. NPH taas on herkkä arvostelemaan muiden toimia, hyvää ja pahaa, tunnistaa jopa narsistisia piirteitä silloin kun ne omaa minuuttaan ovat koskettaneet.
  2. Narsismia käsitteenä ja narsistin (tässä yhteydessä puhun NPH:sta) ei voi ymmärtää sellainen ihminen, joka ei ole kokenut sitä itse. Niin sanottuna uhrina tai kaltoinkohtelijana. Tosin NPH ei välttämättä havaitse narsistisuutta kuin muiden henkilöiden toimien kautta. Parhaiten sellainen, joka on uhriutunut ensin itse; esim lapsuuden kokemuksissaan, myöhemmin mahdollisesti parisuhteissaan ja elämässään kokemissaan ihmisissä. Jättänyt kokemuksensa käymättä läpi ja katkeroituen, vihaten loputtomiin, muuttuen tunnekylmäksi kaltoinkohtelijansa kaltaiseksi itsekin.

    Toipumisen tiellä olevat ihmiset voivat käsittää mistä on kysymys. Kaikki ihmiset eivät edes käsitä olevansa olleensa joskus kaltoinkohdeltuja tai käsitelleensä tunteittansa narsismin kautta. Asiaa käsitteiden kautta läpikäyvät oppivat näkemään asiota vähitellen monelta kantilta. Kun tunnemaailman käsitteleminen tapahtuu ensin uhriuden kautta, huomaa jossain vaiheessa olevansa itsekin jonkin sortin narsisti. Tämä siis ei tarkoita NPH;ta, vaan tavallisen ihmisen narsistisia piirteitä, joita enempi ja vähempi jokaisella on elämänsä varrella. Miten kukakin sitten näitä piirteitään käsittelee ja haluaa hallita sekä ymmärtää.

    Vertaistukea saa muun muassa narsistien uhrien tuki-sivustolta ja erilaisilta narsismipalstoilta. Ammatilasapu on suositeltavaa vaikka sen verran että ymmärtää kuinka hajalla itse tunteidensa ja kokemustensa kanssa on. Kirjalliseen tuotantoon perehtyminen on hyväksi. Kaikkea vähitellen, ajan kanssa. Itselleen antaen.

    On pelottavaa jakaa kokemuksiaan. Kokemuksien taustalla on häpeää ja syyllisyyttä enempi kuin tahdomme myöntää. Muistan miten vaikeaa, suorastaan mahdotonta oli puhua koko karmeasta sotkusta aikoinaan, mihin olin ajautunut. Ja kehen voi luottaa? Tunteet ovat inhimillisiä, mutta joskus on vain uskallettava laskea sitä omaa panssariaan; pikkuhiljaa, alaspäin. Lopetettava itsensä suojelu ja kotelointi.