Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12203

  1. Esimerkillästän tämän keskustelupalstan työyhteisöksi. Siinä on lukuisia erilaisia jäseniä. Jokainen tyntekijä laittaa likoon oman panoksensa; ominaisuuksensa, tuotteliaisuutensa, voimavaransa. Jakaessaan nämä muiden yhteisön jäsenten kanssa saadaan aikaan tuottava ja kehityskelpoinen toimintamalli. Jokainen voi oppia toiselta, saada itselleen ikäänkuin aktorilta hiljaisena tietona. Ja kasvaessaan pystyy jakamaan saamiaan tietoja ja taitoja uusille jäsenille.

    Ellei erilaisuutta olisi, emme kehittyisi. On hyvä, että täällä näkee erilaisia kirjoittajia. Jos alamme liian tiukkaan ruotuun "jäseniä" laittamaan, jäämme pysähtyneisyyden tilaan. Emme ole sillon kehittyviä. Voimakkaasti narsistinen ihminen ei omaa laajaa näkökulmakykyä ja hänellä voi olla heikko itsensä kehityskyky. Vaikka hän sanoiltaan olisi hyvinkin liberaali, niin tuo vapausajattelu yleensä pohjautuu vain häneen itseensä. Hän ei anna sitä tilaa muille. Katsoisin että meillä kaikilla on enempi tai vähempi tarvetta kehittyä, kasvaa, miksi muuten kuluttaisimme aikaamme täällä?

    Työyhteisössäkin luovuutta ruokkii hyväksyväisyyden ilmapiiri. Luovuuteen tarvitaan muusoja, virikkeitä. Ja välillä siihen tarvitaan kykyä olla pois ajattelutyöstä; aivot-narikkaan-tyyliin. Keventäminen, nauraminen ja ilon lähteiden etsintä ovat merkittäviä tekijöitä pois kuormittavasta ajattelutyöstä. Siksi me tarvitsemme sitä myös täällä; asioiden lekkeriksi laittamista, jotta pystymme tyhjentämään välillä liian, annamme päämme ikäänkuin rentoutua, jotta se taas pystyy vastaanottamaan ja antamaan. Huvittelijoiden rooli ei välttämättä ole pelkkää ryhmädynamiikan aikajärjestystä, se on myös keino vapauttaa itsensä. Ja elämässähän me tarvitsemme toki tietoa ja viisautta, mutta tarvitsemme myös iloa ollaksemme luovia. Kirjoittamisen ja mielipiteiden vaihdon iloa kaikille!
  2. Yxex: "...koska luotin satasella ja olin täysin avoin..."

    Tässä. Minäkin luotin. Ajattelin että tämä ihminen on se, johon voin luottaa täysin; hän ei koskaan tekisi minulle mitään pahaa, ja pystyisimme keskinäisen luottamuksen (ystävyys pohjalla) osoituksena myös yhteisistä pelisäännöistä neuvottelemaan ja niihin sitoutumaan. Suurin järkytys koko tivolissa lieneekin se, että juuri tämä, kaikista maailman ihmisistä, tavallaan rikkoi minut pahemmin kuin kukaan koskaan.

    Olinko itse asettanut hänet jalustalle, jonne hän ei edes olisi halunnut kuulua? Hän tietysti mielellään näkee asian siten, että hänellä on oikeus olla sanojensa ja tekojensa mittainen; soisin sen kyllä hänelle, mutta kun hän välinpitämättömyydelleen juuri satutti minua kaikkein kipeimmin. Minä pidin häntä hienona ihmisenä. Pitäisin edelleen, mutta en silti hyväksy tiettyjen toimien suunntelmallisuutta, valheellisuutta tai sitä miten yritti muokata minua. Minä olisin ollut riittävän hyvä ihan omana itsenäni. Muutoksiin olisin ollut valmis, mutta en siihen, että minulta viedään kaikki rakennettu, oma elämä kokonaan toiseen ulottuvuuteen, toisen ehdoilla. Ja hänen vastaus kaikkeen oli se, että on oltava valmis luopumaan, kaikki on tavallaan korvattavissa.