Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

112

Kommenttia

11957

  1. Mielenkiintoinen tämä sinun aiheesi, täytyy yrittää perehtyä jossakin vaiheessa. Saatan olla taas ihan väärillä jäljillä, mutta laitan tämän tänne. Hmm.. Tuli siitä ylisuorittajasta mieleen. Linkkiä en uskalla laittaa, etsikää itse...

    Ellin perjantai-ilta:

    Elli laahustaa ovesta sisään ja lysähtää väsyneenä nurkkatuoliinsa. Käpertyy kippuraan huovan alle ja antaa itkun tulla. Vihdoinkin...Kyyneltensä lomassa hän näkee viimeisten sadan tai kahdensadan tunnit; valvottuja päiviä ja öitä, kuljettuja askelia ja kilometrejä, kohdattuja kasvoja, äänten; puhelinten, tietokoneiden, koneiden ja laitteiden, liikenteen sekä ihmisten melua. "Tee se, tuo tämä, hae ne, tule tänne, anna tuo eikun nuo, ota nämä"...loputon määrä ojentuvia käsiä, aukiolevia suita, korkeita tai hiljaisia ääniä; jotka anovat jotain, haluavat jotain, käskevät tai määräävät.

    Virran pyörteiden mennessä menojaan ja ajatustulvan hidastuessa alkaa ellin keho ja mieli lopulta rauhoittua. Rentoutuen, alkaen varpaista hiljakseen ylöspäin, kohti jo puumaiseksi muuttunutta päätä. Antaa tietoisuudelle aikaa hiljentyä, vähitellen lähes pysähtyen. Olla ajattelematta, näkemättä tai kuulematta. Painottomassa olotilassaan ellin tietoisuuteen hiipii ajatus, että jokin selittämätön paha, jokin, on todella vialla. Hän on aina väsynyt. Syvältä sisältään hän tajuaa sen, että tuo oravanpyörässä kulkeminen alkaa olla hänen lopun alkunsa. Hän tiedostaa, että myötä-, velvollisuuden-, syyllisyyden- ja suoritustunnossaan on jo niin uupunut, ettei jaksa enää välittää, ei välittää siitä mihin tarkoitukseen hänet on tähän maailmaan saatettu.

    Väsynein katsein hän tuijottaa kaukaisuuteen, pakottaen itseään olemaan näkemättä avaamatonta postiaan, maksamattomia laskujaan, loputtomiin odottavia tekemättömiä kotitöitään, sähköpostissa ja puhelimessa vilkkuvia viestejään, läheisiään; jotka odottavat tai toivovat häneltä jotain. Suunnaten katseensa ylös kattoon hän muistaa, että on aika nauttia parista vapaapäivästä. Vapaista, niin....mennäkö vastentahtoisesti veljen luo lapsenvahdiksi, kyläillä alkoholisoituneen äitinsä luona joka loputtomiin kaataa katkeruuttaan ellin niskaan, vai rohkaista mielensä ja lähteä Villapakkaan kavereiden kanssa; juoda pää tajuttomaksi ja olla aamulla muistamatta edellisillasta mitään; niistä kasvottomista, nimettömistä hetken kohdatuista.

    Epätoivon alkaessa taas käydä lähes kestämättömäksi elli rutistaa taas silmänsä kiinni. Hän aloittaa jälleen tuon itsensä pakotetun vaipumisen tunteen, vaipumalla hiljaa; antaa mielensä levähtää. Hengähdystauon saatuaan alkaa tajuntaan hitaasti nousta yksi hyvin pieni hiljainen sana, hyvin hiljainen; e i; sitten kuuluvammin: ei; vielä kovemmin: eI; ja lopulta se sana jo huutaa sisältään ja ellikin huutaa: EI !

    Hän heittää huovan lattialle, potkaisee korkokenkänsä jalastaan, vetää varsitennarit jalkaan, loikkaa pöydälle alkaen tanssia ja laulaa:

    Sössölandian kultakurkut - Pohjois-Karjala

    ...antaen lopulta itselleen aikaa levähtää...lepää ja antaa mielikuvitukselle siivet...
  2. Pienen ketun tarina

    "Kerran sekin oli vastasyntynyt pieni poikanen, jota emo kuljetti hampaissaan luolasta toiseen, tarjoten pientä tulokasta pesästä pesään jos vain joku toinen kettuperhe sitä voisi vähän aikaa hoitaa ja kasvattaa. Kukaan ei kuitenkaan oikein mielellään tahtonut kettulasta ottaa; liian heiveröinen, vaivalloinen ruokittava ja inisi vaivojaan päivät ja yöt. Siksi kettu jäi välillä ilman ravintoa eikä sitä viitsitty aina pestäkään. Mutta emo sai sen kun saikin ainakin jonnekin, joka siitä lupasi pitää hetken huolta, kunnes emo tuli hakemaan, piti aikansa, ja vei taas jonnekin pois.

    Emo itse ei aina jaksanut, ei sillä ollut voimia itselläkään, kun oli paljon niitä huolia. Se oli vielä nuori ja joutui vaeltamaan laihojen saalistusmaiden seassa joskus pitkiäkin taipaleita. Eikä se silloin voinut tuota keskenkasvuisena syntynyttä hoitaa. Kumma kun se oli yleensä elossa, niin pikkuruinen se syntyessään oli, että vanhat kettumuoritkin olivat heti tuominneet sen kuolemaan. Aika paljon hoitokaapissa poikanen saikin elämän ensi vuoden viettää. Saatikka miten emo itse oli siitä yrittänyt hankkiutua eroon, mutta yrityksessään epäonnistunut. Tämänkin niinkuin monta muutakin jännittävää tarinaa emo kertoili kettupoikaselle sitten kun se oli isompi.

    Kettu ei muista isäänsä ollenkaan, tämä oli erkaantunut emosta sen toisissa pesissä käynneistä. Emo sanoi, että isänsä oli vesikauhuinen kettu, johon ei voinut luottaa, hyvä kun pääsi itsekin siitä reporahjasta eroon. Mutta kovasti kettupentu ihmetteli, kun isästä ei kuulunut koskaan mitään, varsinkin kun pöllötuomari oli päättänyt että poikaneen annettaisiin isälle, sillä kun olisi ollut paremmat saalistusmahdollisuudet. Eikä poikanen koskaan nähnyt isoa sukuaankaan, vaikka ne asuivat aivan naapurikylän laitamilla. Oli kuulemma isän emo ja pappa, setiä, tätejä ja serkkupoikasia. Mutta ei näkynyt koskaan ketään. Sitten se kerran itse isona kettuna meni tapaamaan vesikauhuista isäänsä ja näki se sitten muutakin sukua.

    Niinpä kettu kasvoi kuin kasvoikin vähäisestä varrestaan huolimatta emon sitä raahaten aina pesästä toiseen. Oli mukavia lämpöisiä pesiä ja oli ikäviä hiljaisia pesiä. Kovasti kettu muistaa että olisi elämän aikana luolia vaihdettu. Ja emolla oli paljon pappaehdokkaita keväisin, mutta kukaan ei jäänyt pitkäksi aikaa. Yksi oikein mukava repo olisi papaksi ollut, mutta sekin jätti pesän aivan yllättäen. Sitten emo viimein löysi itselleen isännän reporuhjosta, jolla oli kumma naamari kuononsa päällä. Yhdessä ne tykkäsi emon kanssa lipitellä sitä pahalle haisevaa väkivettä. Kettua hieman häiritsi se, kun usein ne isot ketut haisivat ja kovasti olivat meluisia. Silloin kävi myös paljon vieraita kylässä, jotka saattoivat tulla murisemaan poikasellekin, vaikka oli pimeää eikä se ollut vaivannut ketään. Pian poikanen oppi pitämään onkalonsa suun säpissä, että sai olla rauhassa. Jotkut ilkeät ketut tulivat vaatimaan siltä sellaisiakin leikkejä mitä kettu ei osannut tai suostunut leikkimään. Emolla ja sen isännälle ei asioistaan voinut oikein puhua, ne kun ei tahtoneet aina ymmmärtää poikasen huolia. Muillekaan isoille ei voinut kertoa, kun emon isäntä opetti muiden kettuperheiden pentuja, niin eihän ne kuitenkaan poikasta olisi uskoneet. Niinpä kettu oppi olemaan hiljaa pesän asioista ja narraamaan naapurinkin kettupoikasia; monen mielestä kettu oli kummasta pesästä kotoisin. Ja siksi ne hieman kiusasivat sitä tai jättivät joskus yksinään.

    Vaikeaahan emolla ja sen isännälläkin oli, kun niiden piti raadella toisiaan varsinkin kun sitä väkivettä oli nautittu. Pitivät emo ja sen isäntä kuria poikasellekin, välillä kovallakin käpälällä että pehmoisesta turkista irtoili karvoja ja nahkaan jäi jälkiä. Halusivat opettaa sitä kovasti tavoille, että kettulapsesta tulisi kiltti ja iso kettu. Näin vuodet vierivät ja oppihan poikanen; oppi kuuliaiseksi, oppi sievästi kallistamaan päätään, olemaan hiljaa ja häntää heiluttamaan. Vaikka aina siitä ei ollut tottelemaan tai kerjäämään. Toisinaan sokeripalasta se oppi mitä vain tekemään, mitä sille keksittiinkin tekemistä keksiä, kunhan se vain sai itselleen ravintoa, pesän lämpöä, rapsutusta korvan takaa, taikka kehuja siitä miten kiltti se oli. "