Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

112

Kommenttia

11957

  1. Hei mustis:

    Jaan tunteen ja kokemuksen kanssasi; samaa venettä ollaan tahoillamme keikutettu. Tuo sun kirjoitus olisi voinut olla minunkin laatima, niin paljon yhtäläisyyksiä. Suhteen loputtua vasta aloin tarkastelemaan tätä mustasukkaisuusasiaa. Mistä se johtui? Miksi koin niin? En minä kovin pitkälle ole niissä päässytkään, luovutin ja aloin kiinnittämään muihin seikkoihin huomiotani.

    Meillä oli pelisäännöt ja aiheesta olimme keskustelleet. Mutta. Minut tehtiin mustasukkaiseksi. Tarkoituksella. Tai sitten hän vain kuvitteli että voi syöttää mitä tahansa juttua jonka minun kiltisti pitäisi niellä; ymmärtää ja hyväksyä. Hän halusi osoittaa vapautensa tehdä mitä haluaa, ettei ole sidoksissa minuun tai ettei häntä omisteta. Ja hän saa itse valita eturivin tarjokkaista kenet haluaa, milloin haluaa. Itselleni ei tulisi mieleen, ei kuulu parisuhteeseen, että kehua retostellaan aiemmilla suhteilla tai kuka milloinkin on itsestä kiinnostunut, kuinka rakastuneita olleet, puhua yleensä henkilökohtaisuuksia ihmisistä, kuinka juoksevat perässäni, ottaneet eroja aiemmista puolisoistaan, halunneet perheen jne. Tämän jätin omaan arvoonsa. Sitten taktiikka muuttui; hän silmieni allakäytöksellään osoitti selkeää kiinnostusta toisiin, osasi tehdä sen merkityksellisissä tilanteissa. En puuttunut tähänkään. Alkoi tarkoituksellinen laiminlyöminen suhteessa; osoitti että en ole tärkeä, huolimatta siitä että yhteistä tulevaisuutta suunniteltiin. Seuraavaksi oli "merkkien jättö", pikkuhiljaa kasvatellen; ikäänkuin hän odotti, että alan epäilemään häntä tai sitten tarkkaili vain reagointiani erilaisiin asioihin. Tätä hän rakasti, nimittäin millaista huomiota hänen juttunsa saa aikaan ja ahnaana odotti reagoimistani. Tai sitten hän vain kokeili minua, epäili ja halusi testata luotettavuuttani. En osaa sanoa. Tämän pitemmälle en päässyt.

    Tuo mitä sanoit vaistonneesi jo suhteen alussa; että jokin on pielessä. Saman tiedostin minäkin. Mutta en välittänyt paskaakaan; kyllä se ihminen siitä kasvaa, ja mitä nyt pikkuasioista välitän. Myös ne tavarat...ja paljon muuta.
  2. Osallistun tähän ketjuun oman maallikon ja rajoittuneen näkökulman valossa, kritiikki on tervetullutta, jos olen arvioinut homman ihan metsään.

    Olen pohtinut kaksois- ja moniviestinnän ongelmia sekä viestinnän tulkinnan vaikeuksia. Ja sitä, mitä me itse kukin, mutta tässä yhteydessä minä luulen tiedostavani tai miten rajallista se on.

    Jokaisella verbaalisella- ja nonverbaalisella viestillä on oma sanomansa. Kuka sen mitenkin tulkitsee - ts millaiseksi sen tulkitsee minäkin hetkenä - no se on oma juttunsa. Esimerkiksi tarvitsee kirjoittaa vain yksi sana tai lause, kuunnella sävelmä tai nähdä kuva, josta sata ihmistä saa omannäköisen tulkinnan aikaiseksi. Ja se voi muuttuakin ajan mittaan. Mitä useammin sitä samaa katsoo, voi tulkinta myös saada uusia sävyjä: joka ikinen kerta. Mutta tämä; kyky puuttua olennaiseen tai sen puute - ihmisten välisessä viestinnässä on se yksi tavallisin kompastumiskivi. Me puhumme ja teemme asioita, sitten se toinen tulkitsee niin tai näin -erityisesti kun mielestämme väärin- alkaa primitiivitasolla tulla vastaiskua toista kohtaan, mistä aloittaja tulkitsee tuon ymmärtämättömänä vastikelausekkeena. Vastapari tulkitsee sen taas hyökkäyksenä ja toisinpäin. Ja sota jatkuu, kun tuo toinen ei ymmärrä ja päinvastoin. Ehkä olisi syytä vetää hieman henkeä ja pysähtyä miettimään m i t ä se toinen sanoi. Tässä yhteydessä ehkä täyttyisi se ettei nähdä sitä omaa narsista loukkaantumista, vaan reagoimme vain kieltämällä toisen tai hänen sanomansa. Kommunikoinnin edellytys olisi kuitenkin antaa tilaa toiselle; pysähtyä miettimään m i t ä se toinen sanoi. Tai aloittaa keskustelu, pyytää tarkentamaan, mitä tarkoitat tällä ja tuolla, kuinka Sinä näet asian?

    Monesti kun me näemme vain itsemme, oman sanomamme tai tarkoituksemme, välittämättä lopulta niin kovin edes mitä sillä toisella ihmisellä on sanottavaa. Narsismin peruspahaperiaatteita; välinpitämättömyys toista kohtaan, huomiotta jättäminen, kuuntelemattomuus, vain omalla ajattelulla tai tarpeella merkitystä.

    Ajatellaan esimerkkiä siten, että kettu on narsisti joka ihailee itseään peilistä ja näkee kuinka kaunis ja täyteläinen hänen tietomaljansa on. Tämä repoparka ei aavistakaan, että muut näkevät sen kuvitellun kristallimaljan ihan puukupin palasena jossa jonkinlaista epämääräistä lientä korkeintaan pohjalla.

    Miettiessäni omaa suhtautumistani toisiin ihmisiin, on nuo edelliset tunnusmerkit täyttyneeet monastikin elämän verralla. Sen tajuaminen; ensin se vetää veteläksi kun huomaa oman riittämättömyytensä tai heikkouden laatunsa narssimaljan vajetessa niin ettei pisaraakaan meinaa enää kupin pohjalta löytyä. Lyö jalat täysin alta. Ja se sielun tuska kun ymmärtää sen oman vajavaisuutensa tiedostamisessa ja ymmärryksessä. Tajuaa että se Minä, luulinhan olevani terve aikuinen: alkaakin pienenemään ja pienemään löytäen itsensä leikki-ikäisenä lapsena. Hei; enhän mä ollutkaan niin fiksu kuin luulin olevani! Muistaa millainen tyhmä idiootti ja hirviö on ollut ajattelemattomuudessaan ja itsekeskeisyydessään. Voi paska mikä fiilis. Siinäpä sitten suikaloit taas sieluasi, sydäntäsi ja tunteitasi. Koskee muuten ihan helevetisti tälläinen. Siinä valossa en ihmettele miksi tunnepelko aiheuttaa niin paljon narsismia. Henkilökohtaisella tasolla eniten v..aa se kun se naamioukko sanoi aikanansa ettei minulla ole kykyä nähdä olennaista, mikä on asian ydin. Tai että olen viisivuotiaan tasolla. Voi äiti-venäjä mutta paska olikin oikeassa. Minä kun millään ottanut moista kritiikkiä vastaan itsestäni, hyvä olen kyllä muita sättimään.

    Miten sitä maljaa sitä sitten lähdetään täyttämään? Ensin sitä ajattelee naama irvessä että miten paikkaan tämän valtavan aukon sisälläni, saada äkkiä, äkkiä eheytettyä tuo pahuksen suuri reikä sielussa. Tekisi mieli repiä kilpeä suojakseen (mitä tahansa valheita, kuvitelmia tai lopetettava kertakaikkiaan ajattelemasta). Mitä vaan ettei tuuli puhaltaisi siitä reiästä niin kovasti ja kylmästi. Näkisin että narssimaljan täyttyminen on vahingollisinta juuri tällä hetkellä; kieltäydytään näkemästä tosiasioita, piilotetaan ongelmat, ja rakennetaan sitä valheverkkoa tiukemmin itsensä ympärille, kieltäydytään tajuamasta sitä katastrofaalista tosiasiaa itsestä. Että tämä synnyttäisi kielteistä narsismia.

    Mutta jos antaisikin sen kilpensä rikkoutua, sattui miten kovasti tahansa. Vaikka tuntee ensin, että sielumme kokee hirvittävän loukkauksen, vahingoittumisen. Mutta kai se on ensin tyhjennettävä kokonaan, ymmärrettävä ja ennenkaikkea hyväksyttävä ennen kuin jälleenrakennus pääsee alkamaan. Ilman heijasteita tai valheellisuuksia, jotta saadaan se kauniimpi malja taas vähitellen ja terveellä tavalla täydennettyä. Ajan saatossa. Kuunneltava toisia ihmisä ja luotettava siihen, että he (voivat olla) ovat oikeassa. Eikä pusketa sokeasti yksin eteenpäin laput silmillä.
  3. Eiku jeeeesss :D
  4. Niin, Lynett...elämä todella opettaa, koulii ja muokkaa meitä. Alati. Se ei pysähdy koskaan, muuttuvassa virtauksessa me uimme myötä- ja väliin vastavirtaan. Ja kiertokulussamme, aina, kohtaamme hyviä ja pahoja ihmisiä. Joskus tulemme katkeriksi, joskus kiitollisiksi. Mutta millaisiksi haluamme tulla, riippuu itsestämme. Rakennusavain = sinä itse.

    Analysointia kannattaa jatkaa; jos siihen on tarvetta, niin silloin siihen on todella tarvetta. Itse kun aloin pähkäillä näitä juttuja, muutama läheinen sanoi, ettei kannata vatuloida niitä asioita, anna olla, unohda. Mutta alitajunta puski ja puski tapahtumia pikkuhiljaa, sitten vuoristoradan kiihtyvään tahtiin. Ei; kyllä minun oli pakko ne miettiä, pohtia merkityksiä, yrittää ymmärtää. Muuten en olisi tällä tielläni, vaan rämpisin siellä vihan, surun ja turhan kaipauksen suossa miettin survonko pääni lopullisesti pinnan alle.

    Vaikka aloin käsitellä tapahtumiani tämän naamioukon jälkeen, muisti pikkuhiljaa, että onhan niitä elämässä ollut muitakin. En vain koskaan ollut juuri käsitellyt niitä siltä kantilta. Tietyt tapahtumat olin käynyt toisella tavoin läpi, mutten ymmärtänyt mistä helskutista oli ollut oikein kysymys. Oli lapsuuden kokemukseni, hyvin nuorena ollut vahingollinen seurustelusuhde, hyvä aikuisiän liitto jossa oma kilpeni vain pilasi mahdollisuudet sen viemiseen loppuun asti, sitten rakkaus klovniin ja nyt ei mitään muuta kuin tätä pohdintaa...

    Mutta käpälät alkavat jo kuivua, sieltä suosta on noustu ja kettu suunnittelee oikeasti kaikkea hyvää elämäänsä. Se ei tarkoita että olisin eheytynyt, ymmärtääkseni tämä kuitenkin on koko elämän kestävä matka, tämä itseensä tutustuminen. Kirjoittamisesta muuten, se kannattaa; muttei heille niitä kirjeitä tai muutakaan. Tein turhamaisuuttani jokin aika sitten munauksen ja sain sitä myöten ehkä kivan pikku uhkauksen.

    Huomaan, että on kevät. Hymy on hiipinyt useasti huulilleni tänäkin päivänä. Katselin mielenkiinnolla ihmisiä liikkuessani ja kerrankin en pitänyt mitään kiirettä. Jotain on todella tapahtunut. :)