Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12203

  1. Ääh, mun puolestani, älä kiusaa itseäsi tuolla. En tarvitse anomisiasi. En ole loukkaantunut. Enempi silloin kun puolustan muita tai kyseenalaistan (vaikka sinun) sanomiasi muita kohtaan, on suurempi asia. Enkä jätä asiaa siihen, oli kuka tahansa kollega kyseessä.

    Mutta. Kunnioittaakseni rakkautta, menen tekemään sitä, missä kumppanini tarvitsee minun huomiotani häneen. Toteutan sen suurella nöyryydellä. Mutta myös ilolla.
  2. Puuttumatta siihen, mitä aiemmin on kommentoitu.

    Mieskin voi olla hyvin visuaalinen olento. Hän ei ehkä osaa tai tykkää niitä asioita, mihin mielestään nainen on kykenävämpi. Ja kyllä, monesti nainen on siinä taitavampi. Mutta ei sekään mikään nyrkkisäntö ole. Itselläni on ollut aikakausia ja on, etten viitsi panostaa moisiin asiohi huomiota. Joskus taas on.

    Ollessani naimissa ensimmäisen mieheni kanssa, hän tykkäsi kyllä jos puuhasin kotia, siivosin jne. Mutta ei sietänyt sitä, että kuljin remppavehkeissä ja pieruverkkareissa pitkin kyliä. Kun ehdotin ostavani snickersin työhousut, hän kielsi sen ehdottomasti, koka ne oli liian miehiset hänen mielestä.

    Hmm. Kysymyshän oli vain siitä, että ne työhousuina olisi ollut mukavemmat, käytännöllisemmät ja miellyttävämmät. Ei kai nyt joka asiassa tarvitse "naiseus"- tai "kauneus*-protikollaa noudattaa.

    Toinen puoliso pitää myös visuaalisuudesta. Tosin hän ei niin paljon laita painoarvoa joka tilanteessa. Oon nätti vaikka en meikkaa, pukeudun niihin fuckingpieruverkkaireihin, kuljeskelen huomiovaatteissa ja nokian saappaissa raivaussaha kädessä. Tosin katan myös kauniisti, jos koen tarpeelliseksi, laitan kauniit asetelmat ja sisustan kodin nätiksi. Mutta, pitänee ottaa se mielihyvä vastaan annettuna. Mieheni arvostaa taitojani tai hyvää silmää, ja itse ei jaksa vaivautua siihen. Olen toki iloinen siihen mihin hän vaivautuu. Oli kyse sitten puusepän hommista tai ruuanlaitosta.