ted

ted profiilikuva
Joulu 2024
Vapaa kuvaus

Hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja Corona Panmedia konsernissa.

Lisää kuvaan vapaus!

Maailma on kova, elon taisto ankaraa ja useimmat ihmiset tylyjä. Minä en ole.

Kuka prostituoi prostituoidut?

Valehtelet minulle, enkä minä sano vastaan. Se ei johdu siitä, että uskoisin sinua, vaan siitä, etten näe syytä riidellä kusipäiden kanssa.

Ja sit mää keitän semmost kaffetta ku ylkämiästä!

Liittynyt 12v sitten
1 aloitusta · 123 kommenttia
Uusimmat aloituksetSuosituimmat aloituksetUusimmat kommentit
Tunsin aikanaan alkoholistiperheen tyttären, joka oli fiksu ja ajattelevainen ja... no, hänellä oli paljon hyviä ja hienoja ominaisuuksia. Sen sijaan hänellä ei ollut kokemusta siitä, mikä on kohtuullista alkoholinkäyttöä. Hän piti itsestään selvänä, että muut ihmiset juovat itsensä tainnuksiin. Itseään hän piti hiukan erikoisena, koska ei tehnyt niin. Ajatelkaa, kuinka erilaiselta elämä näytti hänen silmissään verrattuna niihin, jotka eivät ole lapsesta asti oppineet pitämään juomista ja hölmöilemistä normaalina asiana.

Tältä perustalta minä ymmärrän, että jotkut pitävät sitä normaalina, että joka ehtoo ollaan päissään ja usein vielä riehutaan. Jos ei paremmasta tiedä, ei voi oivaltaa paremman mahdollisuuden olemassaoloa. Päihdeongelmaisten ja -perheiden kohtaamisessa joutuu joskus lähtemään liikkeelle todella perusasioista: omalla esimerkillä on osoitettava, että kaikki eivät läträä viinan kanssa. Siitä on todella pitkä matka sen tajuamiseen, että itse tai läheinen tarvitsee apua ja pystyy sitä myös ottamaan vastaan. Valitettavasti kaikki eivät taida pystyä. Viina vie ennenaikaiseen hautaan. Tästä virheellisestä maailmankuvasta uskon olevan kyse kun Raisa48v tuossa ylempänä suuttui siitä että hänen miestään sanotaan alkoholistiksi. Hänen mittakaavassaan asiat ovat huonosti vasta sitten kun mies makaa siltojen alla.

Perheenjäsenen alkoholismi pakkaa vaikuttamaan kovastikin koko perheen toimintakykyyn. Jatkuva huolissaan oleminen, pelko ja valvotut yöt väsyttävät. Lisäksi perheenjäsenet saattavat jopa mahdollistaa juomisen jatkumisen esimerkiksi ostamalla alkoholistille lisää alkoholia tai soittelemalla työpaikalle, että mies (vaimo, poika...) on sairaana. Tällä perusteella Raisan olisi siis viisainta muuttaa miehensä luota ja yrittää auttaa häntä etäämpää, mutta vain voimiensa mukaan. Paluu yhteen on näin perustein järkevää vasta, kun juominen on loppunut ja elämä palannut kohtalaisesti raiteilleen. Vaatimus on kova ja vie kauan aikaa, vuosia. Alkoholistin kannaltahan asia on niin päin, että jo vähäisestä parannuksesta pitäisi tulla palautetta. Päänsilittely ja paapominen ei auta, mutta jotenkin jokaisen valinnan raittiuden puolesta pitää tuottaa hyvää. Eikä alkoholisoituneen pinna ole pitkä. Ei voi sanoa, että kun olet vuoden juomatta, saavutat sitä ja tätä. Tähtäimen pitää olla paljon lähempänä, samassa päivässä tai lähitunneissa.

Raisan ukon paraneminen on ukosta itsestään kiinni. Alkoholistit puhuvat Kuningas Alkoholista. Asia näyttää silloin siltä, että viina tekee valinnat juopon puolesta. Ihan loogisen järjen mukainen tämä näkökulma ei ole, mutta läheltä seuranneena tiedän, että se kuvaa alkoholistin ja alkoholin suhdetta erittäin nasevasti. AA:n 12 askelen ohjelmassa ensimmäinen askel on se, että myöntää, ettei hallitse juomistaan. Jo toinen askel on se, että myöntää tarvitsevansa jotakin itseään suurempaa ja vahvempaa avukseen. Jos siis sanoo, että juomisen lopettaminen on itsestään kiinni, on silti turha hurskastella: kyse ei silloinkaan ole vapaan tahdon päätöksestä. Surullista, eikö?
Saaristoristeilijä avomerimeriaallokossa on aika epämiellyttävä. Busterin RS:n ajelin aikanaan kohtalaisessa säässä Mäntyluodosta Luvialle. Ei sekään suorastaan kivaa ollut, mutta matka kävi sentään turvallisesti. Yleensä kevytveneiden merikelpoisuus riippuu miehistön taidosta ja jaksamisesta, mutta vanha Scout 430 -jolla on vekotin, jolla ei pidä poistua metriä syvempään veteen. Surullisen kuuluisia ovat myös keulavisiirillä varustetut alukset, joissa on koko laivan pituinen ja levyinen autokansi. Estonialle kävi huonosti, mutta vaikeuksissa ovat olleet muutkin laivat.

Huonointa en tiedä. Paras lienee keltainen muoviankka. Sen kantavuus vain on aika vähäinen.
Ei se nyt niin sen ulkonäönkään asia ole. Makuja on monia. Tärkeintä lienee, että on siisti, mielellään edes lähellä kohtuullista painoa ja olemukseltaan edes jotenkin virkeä. Siistikään ei tarkoita pynttäytynyttä.

Jos baarissa ei tärppää, pitää tehdä muuta. Olen iät ja ajat vitsaillut, että jos nainen ei saa miestä, ostakoon pakettiauton ja järeän porakoneen. Kun vie niiden vuokrailmoituksia sinne, missä mieleisiä miehiä todennäköisimmin liikkuu, niin eiköhän ala puhelin soida. Pakettiauton tarvitsijoita on aina, eikä kaikilla miehillä työkalujakaan ole loputtomiin. Muuttoja ja pieniä remontteja sen sijaan on jatkuvasti. Lisäksi nämä miehet soittavat selvin päin ja heillä on jotakin asiaa. Ei tarvitse vaivautuneena pohtia, että mitähän sanoisi. Tuskin mikään unelmaprinssi näinkään kerralla ilmenee, mutta eiköhän siinä kaikenlaista kulkijaa näe ja varmasti monien kanssa saa jotakin juteltua. Vuokrarahoilla voi vähitellen tienata kaluston hankintaan kuluneet varat ja kun mies on löydetty, tarpeettomat roinat voi myydä.
Hyviä syitä ovat esimerkiksi taudeilta suojautuminen. Eivät ne niin kauhean harvinaisia ole ja monet kantavat niitä tietämättään. Toinen hyvä syy on se, että jotkut kokevat seksikumppanit vain panopuina, kun niitä alkaa olla tarpeeksi eikä persoonalla enää ole suurempaa väliä. Perimmältään tässä kai on kyse odotuksista. Jos toivoo, että seksikumppani olisi itselle jotenkin erityinen ihminen, niitä ei varmaankaan kannata haalia jatkuvalla syötöllä. Edelleen: useimmat meistä ovat tavalla tai toisella estoisia. Kestää aikansa, ennen kuin suhteeseen muodostuu sellainen luottamus, että näitä estoja voi venyttää. Kyvyttömyydestä tähän kertoo se, että jotkut ovat halukkaampia arvostelamaan toisten sänkytaitoja kuin opettelemaan itse uutta.

Ja jos nyt on sitten ihan pakko kertoa se henkilökohtainen mielipide, niin tässä: arvostan yhteisyyden tunnetta ja luottamusta, en kilpailua ja evaluointia. Pitkäjänteisyys on kehityksen avain seksissäkin. Toisaalta, sattuneesta syystä tiedän, että pitkässä suhteessa seksi saattaa kangistua. Ja vielä asiassa on tuo merja13:n mainitsema puoli, että en totisesti halua suhteeseen sellaisen naisen kanssa, jonka halut ja tarpeet ovat kovin erilaiset kuin omani. Jatkuva myönnytysten teko seksissä tuhoaa parisuhdetta eivätkä jatkuvat kompromissit paljon poikkea siitä. Kurja seksuaalinen tilanne ei muutu paremmaksi jakamalla se tasan. Pikemminkin se johtaa ylilyönteihin, kuten kaikkien kärjistettyjen näkemysten soveltaminen käytäntöön. Niinpä nimenomaan kannatan vastuullista seksiä jo ennen avioliittoa.
Nimimerkki Pakkolainan saama asiaton ehdotus on seurausta byrokratiasta. Byrokratian parempi tarkoitus on huolehtia siitä, että yhteiset asiat hoidetaan tasapuolisesti. Käytännössä se on myös sosiaalitantoille keino laistaa vähästäkin vastuusta työssään. Kun istuu virassa tai pysyvässä toimessa, saa suustaan päästää lähes mitä tahansa ilman että saa sapiskaa. Päätöksethän tehdään jossain muualla. Tätä byrokratiaa olisi hyvä purkaa. Ensinnäkin se on liian raskas ja monimutkainen ja aiheuttaa siitä syystä turhia kustannuksia yhteiskunnalle. Toisekseenkin se on myös etuusasiakkaiden kannalta raskas ja vaikea. Paperien kiikuttelu eri toimistoihin ja joka asiasta erikseen on vaivalloista.

En ole koskaan ennen ollut kovin suopea kansalaispalkka-ajatusta kohtaan. Aika monta byrokratian koukeroa sillä kuitenkin säästettäisiin, eikä tällaisia ota lainaa -luontoisia jästipäisyyksiä tarvitsisi typerämmänkään sosiaalitantan laukoa. En muuten ole edes kovin vakuuttunut kansalaispalkan passivoivasta vaikutuksesta. Selvää on, ettei se kohtuuttoman korkea voisi olla, ettei siitä tulisi kannusteloukkua. Pikemminkin asia on niin, että moni turha paperisota jäisi käymättä ja Kelalta ja sossuista voitaisiin osa työväestä pistää sille samalla kilometritehtaalle, jolla heidän asiakkaansakin nyt ovat. Jos kenelle ei kansalaispalkka hädän hetkellä riitä, ottakoon vapaaehtoisia vakuutuksia sairauden ja työttömyyden varalta.

Saapas nähdä, mitä tuleman pitää, jos tällainen meno jatkuu. Koskahan tarpeeksi moni byrokratian hampaissa ja syrjäytymisen partaalla hoippuva kokee, ettei enää ole mitään menetettävää?
Tehdäänpä hiukan analyysia.

Otsikko kuuluu, että poikani on tehnyt minut naurunalaiseksi. Viis pojasta, oma ego näyttää tämän perusteella saaneen kolhun. Nimimerkki "Manta -55" viittaa lähes 60-vuotiaaseen naiseen. Ja hänellä siis oisi 15-vuotias poika. Niukka naukka mahdollista, mutta pistetäänpä merkille kuitenkin. Mitään johdonmukaista todistetta ei ole, että tarina olisi totta tai valetta, mutta haiskahtaa kuitenkin. Rakastava kasvatus on tämän mukaan ollut viemistä hengellisiin tilaisuuksiin. Jos näin todella on tapahtunut, olisi kiintoisaa kuulla, kuinka innoissaan tämä jälkikasvu on näistä tilaisuuksista ollut. Ja sitten jälleen epäjohdonmukaisuutta: poika kostaa tekemällä syntiä. Jos kasvatus olisi ollut aidosti rakastavaa, miksi poika kostaisi. Virkkeestä haiskahtaa joko tieto siitä, että rakkaus on ollut pakottamista tai sitten kostaa-verbillä tavoitellaan vain lukijan tunnereatiota.

Ehkä heität poikasi kadulle, kun kotonasi ei sairaita pervoja asu. Sairas-sanan käyttö tässä yhteydessä on harkitsematonta. Olisiko jälleen tarkoitus herättää vastenmielisyyttä lukijassa?

Mitään ei voi väittää puolesta eikä vastaan, mutta epäillä passaa. Jos juttu on tekaistu, niin ainakin pinnallinen eläytyminen vanhan, uskovaisen äidin maailmaan on jotenkin onnistunut. Teksti on kirjoitettu hyvällä suomella kielioppisääntöjen mukaan. Se viittaisi pikemminkin taitavaan kirjoittajaan kuin yksinkertaiseen uskovaiseen äitiin. Arvaukseni kuuluu, että provokaatiohan tämä on.

Kysymys kuuluu, miksi vaivaudun kirjoittamaan tämän ja miksi muutkin viitsivät? Olemmeko yksinkertaisia? Vai voisiko käydä niin, että jos joku rustaa tähän jollain tavalla asiallisen vastauksen, Manta -55 saakin kuvaannollisesti selkäänsä? Hän halusi saada ihmiset käyttäytymään typerästi, mutta ehkä edes periaatteessa voisi käydä toisin ja ihmiset keskustelisivat kiihkoilematta ja asiallisesti.
Tinnitus on tavallinen vaiva ja johtuu melun aiheuttamasta vauriosta korvalle. Jos oikein olen ymmärtänyt, kyse on simpukassa sijaitsevien värekarvojen vaurioista. Tiettyjä taajuuksia havaitsevat värekarvat jäävät ikään kuin ärtyneeseen tai aktivoituneeseen tilaan ja tuottavat jatkuvaa kuuloaistimusta. Itse olen kärsinyt siitä noin 20 vuotta ja aikanaan kävin aika laajassakin tutkimuksessa keskussairaalassa. Siellä pystytään määrittelemään tinnittävät äänen taajuudet aika tarkastikin.

Jotkut saavat sen herkästi, toiset eivät juuri mitenkään. Pirullista siinä on se, että etukäteen ei tiedä, kuka on herkkä ja kuka ei. Jatkuva melualtistus on riskitekijä, mutta joskus kertarysäys riittää. Elämme melkoisen hälyn keskellä, ja vaikka yksittäisten koneiden ja liikennevälineiden tuottamaa melua on saatu rajoitettua, kokonaiskuormitus ei ehkä olekaan vähentynyt.

Kun kävin keskussairaalassa tutkimuksissa, jokin lääke oli tulossa. Ehkäpä se sitten ei koskaan päätynyt markkinoille. Se kuitenkin tiedetään, että stressi ja väsymys lisäävät tinnitusta. Tinnitus taas lisää stressiä ihan silkalla olemassaolollaan ja sillä, että esimerkiksi sosiaaliset tilanteet saattavat vaikeutua. Lisäksi kuulovaurioihin voi sisältyä yliherkkyys ainakin joillekin taajuuksille: ensin kyseistä taajuutta ei kuulu, sitten se kuuluu kivulloisen kovana.

Periaatteessa tinnitus ei poistu koskaan. Tutkimusten jälkeisinä vuosina huonontuneen kuuloni alue kuitenkin parani selvästi, vaikka ongelma ei poistunut kokonaan.

Toivoa siis on!

Olennaista on huolehtia kuulostaan. Kuulosuojaimia pitää käyttää jo ennen kuin muut sellaisia kaipaavat. Rock-konsertteihin ei mennä suojaamattomin korvin, eikä ole väärin ottaa tulppia mukaan sinfoniakonserttiinkaan, vaikka puristit voivatkin moista paheksua. Kyse on kuitenkin siitä, kuuleeko vastaisuudessa musiikkia enää lainkaan. Päiväkodit ja alakoulut voivat myös olla pirullisia paikkoja tinnituksesta kärsivälle. Hälyisässä ravintolassa keskusteleminen ei ehkä onnistu ollenkaa, vaikka hiljaisessa paikassa tinnitus ei vaikeuttaisi puhumista mitenkään.

Oma kokemukseni on, että tinnituksen yltyminen varoittaa varsin tehokkaasti stressistä - yleensä jo ennen kuin keskittyminen alkaa olla vaikeaa tms. Samaan pakettiin kuuluu myös Sumpsan Sulttaanin mainitsema purentaongelma. Jos yläkropan lihakset leukaa myöden ovat jatkuvassa jännityksessä, jonkinlainen stressitila ilmeisesti vallitsee. Ja korvat soivat.

Jonkintasoisen tinnituksen kanssa oppii elämään. Se voi kuitenkin äityä todella pahaksi ja rasittavaksi, joten jos jo nyt korvat soivat, kaikki kuulon tarpeeton kuormittaminen pitää lopettaa välittömästi. Stressi-tinnitus-kierteen katkaisemiseksi on myös opeteltava keinoja. Tosin ne nyt ovat kaikille periaatteessa tuttuja: säännölliset elämäntavat (olisipa minullakin!), terveellinen ravinto, liikunta, kohtuus työnteossa jos siihen pystyy vaikuttamaan jne.
Kysyn kysymyksen, joka voi olla loukkaavakin, jos olet herkkäsieluinen. Ostitko kameran, koska se on hieno laite? Ja onko nyt lelun ominaisuudet käyty läpi? Minulle on käynyt muissa asioissa näin. Kuvaamisessa kamerankäyttö on keino, jolla toteutetaan visuaalisia ajatuksia. Laite itsessään on työväline, ei enempää. Jos näin pääsi käymään, niin ei se mitään. Nyt sinulla on työkalu. Seuraavaksi tarvitset ne visuaaliset ajatukset.

1) Kuvaa eri aikaan kuin muut. Yöllä, aamulla kun muut menevät töihin, juhannuksena silloin kuin yön sankarit ovat muuttuneet krapulaisiksi.

2) Kuvaa eri asiaa kuin muut. Esimerkiksi hevosista on triljoona valokuvaa. Suurimmassa osassa niistä hevonen seisoo tai joku ratsastaa sillä. Kuvaa sitä, kun heppatytöt siivoavat tallia ja hevonen katsoo pilttuusta. Niitä kuvia ei ole paljon.

3) Kuvaa eri kulmasta kuin muut. Katolta tai maan rajasta tulee jo erilaisia kuvia kuin keskimittaisen ihmisen silmän korkeudelta.

4) Kuvaa tavallisten asioiden yksityiskohtia niin että niistä tulee abstrakteja taideteoksia.

Kuvaaminen on pääosin ajatteemista, eivätkä ajatukset synny tyhjästä. Käy joskus taidenäyttelyssä katsomassa maalauksia. Jopa abstrakti maalaus voi antaa kuvallisen idean. Molemmat ovat tyytyväisiä, sinä ja taidemaalari. Valokuvanäyttelystä taas voit löytää asiaan vihkiytyneen juttukaverin. Hae kirjastosta mitä tahansa kirjoja, joissa on mitä tahansa kuvia ja mieti, miten ne on toteutettu tai miten ne voisi toteuttaa toisin. Ylipäätään kannattaa miettiä analyyttisesti sitä, mikä jossakin taideteoksessa kiinnostaa, olipa kyse kuvasta tai musiikista. Harrastajan ei tarvitse tuntea ammattitermiä, kunhan jonkun nimen saa annettua kiinnostavuuden synnyttävälle asialle.

Jos olet rahoissasi, osta vanha 6 x 6 -kokoinen laatikkokamera ja filminkehityspurkki. Hankkiudu pimiöön vedostamaan kuvasi itse. Perustaidot oppii hyvällä ohjauksella kerta heitolla. Sellaisella kuvatessa huomio ei keskity laitteeseen, koska laitteessa ei ole paljon huomioitavaa. Koska sillä kuvaaminen maksaa jotakin ja rullassa on vain 12 tai 24 kuvaa (muistinko oikein?), tulee aihetta ja sommittelua harkittua pari kertaa, ennen kuin painaa laukaisunappulaa. Valmiit kuvat ovat terävämpiä ja jotenkin kolmiuloitteisemman näköisiä kuin digikuvat.

Anna kamerasi olla ja ole kuvaamatta. Jostain syystä hankit juuri kameran etkä esimerkiksi sähkökitaraa tai vanhaa kevytmoottoripyörää. Oletettavasti olet kuitenkin perimmältäsi kiinnostunut kuvaamisesta. Todennäköisesti kuvaamisinto palaa, kun kohtaat jossain sattumalta jonkin virikkeen. Iloinen harrastelu inspiraation sattuessa on paljon parempi kuin itsensä ruoskiminen esimerkiksi siksi, että tuli käyttäneeksi paljon rahaa laitteeseen. Ja muuten, sen kameran voi puhdistuttaa. Jos kotipaikkakunnallasi ei ole sellaista firmaa, niin ainakin Jas-tekniikka ja Rajalan kamerapulju tekevät sellaisia hommia. Kameran voi lähettää. Hinta tietenkin riippuu työn laajuudesta, mutta kallis kamera kannattaa joka tapauksessa pitää kunnossa.
Minulla on kolme kummilasta, vanhin pian 20, nuorin hiukan vaille kolmen. Periaatteessa kummiuteen ei sisälly mitään, mitä ei ylipäätään kuulu lapsen ja hänen perheensä lähipiirissä elävän aikuisen elämään. Minulle on kuitenkin syntynyt sellainen vaikutelma, että lapsi ei ole kummilleen kuka tahansa lapsi. Minä taas en ole kummilapsilleni kuka tahansa setämies. Asemaani en ole hankkinut syytämällä lahjoja tai mielistelemällä, vaan olemalla läsnä ja huomioimalla. Olen käynyt vanhimman kummilapseni kanssa kulttuuririennoissa, laivalla, purjehtimassa jne. Nuoremmat eivät vielä tällaisiin osallistu, mutta seuraava on kohta sopivassa iässä. Vastapainoksi kummilapseni ovat muistaneet minua ja joskus jopa pyytäneet avuksi vaikeissa tilanteissa. Varmaan parasta on molemminpuolinen arvostus ja luottamus.

Kummi voi tehdä itsestään turhan. Vanhemmat voivat tehdä kummista turhan pyytämällä tehtävään ihmisen, jolla ei ole mitään käytännöllistä mahdollisuutta siihen. Jossain vaiheessa kummilapsetkin varttuvat, eivätkä enää pidä oma-aloitteisesti yhteyttä kovin tiiviisti. Kummius [maailmassa on muuten kauniimmankin kuuloisia sanoja...] ei minusta pääty, mutta jotakin minäkin kai olen saanut aikaan ja jokin vaihe on päättymässä. Vanhin kummilapseni on siis aikuisuutensa kynnyksellä ja hän on erittäin fiksu nuori nainen. Päävastuu kasvatuksesta ei ole ollut minulla, mutta olen iloinen hänestä. Ja olen iloinen siitä, että olen saanut olla hänenkin tukenaan, kun sillä perheellä oli vaikeaa.

Riittääkö tämä?
Puhuvat insinöörit ja kauppamiehetkin tuotteiden elämänkaariajattelusta. Yhtäältä ajatus on kaunis: huomioidaan se, ettei käyttöesine ole ikuinen ja mietitään, mitä sille pitää käyttöikänsä aikana tehdä ja mitä tehdä jäljelle jäävälle romulle. Jokainen meistä tietää, että vanhat roinat pitää kierrättää, mutta kierrätyskään ei tapahdu itsestään. Joku purkaa vanhat laitteet, lajittelee kertyvän materiaalin jne.

Samoin pohditaan, että millä edellytyksin laite kestää kauan. Paljonko sitä pitää huoltaa ja korjata? Kun ne vanhat kunnon laitteet aikanaan suunniteltiin ja tehtiin, työ tuntui kohtuuhintaiselta ja tavara kalliilta. Uuden materiaalin hankintaa vältettiin sillä, että joku teki työtä laitteen vuoksi. Tällä hetkellä tilanne on toinen. Roinaa riittää niin, että ihmiset pohtivat, millä vähentää sitä. Etenkin suomalainen työ taas on jumalattoman kallista.

Käyttöesineen elämänkaariajattelu kuitenkin tarjoaa juuri kuvatun huijausmahdollisuuden: ei edes yritetä tehdä tuotteesta niin pitkäikäistä, kuin olisi kohtuullista ja mahdollista. Kodinkoneliikkeen myyjä ei ehkä vaivaa tällä päätään, mutta konsernin johdossa joku voi hyvinkin pohtia, että kuinka pitkään laitteen pitää kestää, jotta asiakas ei pettyisi. Mikä on laitteen riittävä kesto, jotta asiakas tuntisi laitteen palvelleen hyvin, kun se hajoaa niin, ettei korjaaminen kannata?

Tässä harkintaani perustuvia arvauksia. Mitä tehdä? Meidän pitäisi tuntea oma kulutuskäyttäytymisemme. Kun tarvitsemme tietokoneen, ei pitäisi kysyä, että onhan tässä varmasti kaikki uusimmat hienoudet, vaan että toimiiko tämä tarpeisiini nähden kohtuullisesti vielä neljänkin tai kuudenkin vuoden päästä. Nyt varmasti moni tietokoneiden ystävä pyörittelee päätään: kuusi vuotta vanha tietokone, haloo! Tämä viesti on kirjoitettu yli 4 vuotta vanhalla koneella, ja viimeisiäänhän tämä vetelee. Minua sapettaa: laite oli kallis, ja vaikka tämä on vanha, suorituskyky on minulle täysin riittävä.

Esimerkilläni tarkoitan, että pitäisi vaatia kestoa aivan tetoisesti ja lakata juoksemasta halvan suorituskyvyn perässä. Niinhän me toimimme autojenkin kanssa: kauppias kyllä myisi auton, joka kulkee kolmeasataa. Me tavalliset pulliaiset laskemme, että suurin nopeusrajoitus maassamme on mikä on, ja sen ylittäminen tulee kalliiksi. Lisäksi auto on hiton kallis. Tavallisen palkansaajan vuoden bruttoansiota vastaavalla summalla ei vielä ökypirssiä saa. Sen pitää siis kestää kauan. Ja kyllähän nykyiset kestävätkin, kunhan muistaa käyttää kalliissa merkkihuollossa.

Auton hankinnasta pitäisi siis ottaa esimerkki myös muiden laitteiden hankintaan. Pitää kysyä, paljonko tämä maksaa ajan mittaan. Pitää muistaa, että puolivalmiin elektroniikkaromun kantaminen kaupasta on vaiva ja kustannus sinällään.

Ja lopulta: pitäisi edes yrittää antaa varttuvalle polvelle esimerkki ja näyttö siitä, ettei pelikonsoleita, vaatteita, puhelimia, urheiluvälineitä ja huonekaluja tule tyhjästä. Ja osoittaa vielä sekin, että muodin vaihtelu on hauska asia, mutta kaikessa siihen ei voi lähteä mukaan. Kaikkien mielitekojen perässä vain ei kerta kaikkiaan pidä lähteä hötkyilemään. Lyhytjänteisyys kostautuu, ja se koskee kaikkia elämänaloja!
Suorastaan kiellettyjä ne taitavat olla palo- ja pelastusalalla. Metalli kun johtaa hyvin lämpöä. Siitä voi päätellä, että sama koskee myös muita töitä, joissa metallien läsnäolosta on haittaa. Jos en väärin muista, niin sairaaloissa ei ainakaan kaikissa töissä saa pitää koruja. Miten lienee keittiötöissä?

Asiakaspalvelussa näkyviä lävistyskoruja ei suosita, koska monista asiakkaista ne ovat luotaantyöntäviä tai esimiehellä on jyrkkä asenne niitä kohtaan. Kieltäähän ei voi, mutta ei ole myöskään pakko palkata.

Siskollani on lävistys kasvoissa, ja se on minusta jopa hauska. Hän tosin käyttää pieniä koruja. Jos metalliosia on naamassa enemmänkin, minäkään en arvosta. Vaan eihän tässä minun esteettistä mielipidettä kysyttykään. Sanoisin kuitenkin, että mitä jyrkemmin lävistykset ja tatuoinnit tuomitaan ilman vakuuttavia asiaperusteita, sitä varmemmin nuoriso niitä ottaa. Itse uskon, että ikä tekee tehtävänsä. Kyllä ne killuttimet naamalta katoavat ajallaan. Maku ja muoti muuttuvat. Tatuointien kanssa on toisin: ne pitää poistattaa, eikä se ole halpaa. Ja poistamaanhan niitä tullaan vastaisuudessa, ja paljon!
Mainittakoon nyt kuitenkin, että uskonpuhdistuksen jälkeen kirkoissa pyrittiin käyttämään kansan kieltä. Niin muodoin Sitten Agricolan aikain kirkonmiehet ovat osanneet suomea enenevässä määrin. Nuo latinalaisessa kieliasussa olevat nimet kuitenkin säilyivät paljon pitempään.

Mitä tulee suomalaisiin niimiin, niin harva niistäkään on todella supi-suomalainen. Matti perustuu samaan kuin muiden kielten Matteus-pohjaiset nimet. Mikko tulee arkkienkeli Mikaeista, jälleen kansainvälinen nimi. Liisa, Liza, Lisa, Elisabet jne ovat jälleen samaa ryhmää ja yllättäin peräisin Raamatusta. Kaisat, Katjat ja Katariinat samoin. Aino ja Venla ovat Kalevalasta, mutta käsittääkseni Aino ei ole mikään vanha nimi, vaan suomalaisuusaatteen synnyttämä ja mahdollisesti jopa Lönnrootin Kalevalaa varten keksimä! Venlasta en tiedä.

Mistä tiedät, millaisia amerikkalaiset tai venäläiset haluavat? Itse asiassa venäjänopettajani näytti tuoreen venäjän nimitilaston, ja pikkulapset saavat niitä tuiki tavallisia venäläisiä nimiä. Tatjana ja Mihail ym. meillekin tuttua siinä listalla seikkaili. Amerikkalaisilla näyttää olevan tapana kirjoittaa perinteiset nimet jollakin erikoisella tavalla. Kirjoitusasun ja ääntämyksen erot antavat tähän mahdollisuuden. Pitäisi mennä Amerikkaan ja kysyä, että haluaisiko Jaymz sittenki olla James kirjoitettuna, tai päin vastoin.

C nyt ei nimeä pilaa. Mutta kyllä minusta ihan hyvä ajatus on, että suomalainen osaa kirjoittaa suomalaisen nimen kuulemansa perusteella. Jos haluaa antaa lapselleen nimeksi Calle, niin pitää muistaa, että Calle saa koko ikänsä selittää olevansa Kalle C:llä. Erikoiset nimet taas vääntyvät joka tapauksessa suomenkieleen sopiviksi lempinimiksi. Euphrosyne on kyllä mellevä nimi, mutta jokin Efrosiina siitä kuitenkin tulee. Alicia on kaunis nimi, mutta lyhenee helpolla Kiiaksi, Siiaksi (haluaako joku olla siika?) tms. Ceciliassa on oikein kaksi ceetä. Kauanko kestää, että suku keksii puhutella Ceciliaa näppärästi Siljaksi?
Hieno tulkinta! Nostaisin hattua, jos minulla olisi sellainen - tai edes pää moisen telineeksi. Minä olen tulkinnut niin, että köyhän miehen Jorma Uotinen on jokin hiukan ilkeä tyyppi, joka muistuttaa elämän varjopuolista. Köyhän Uotisesta ei pääse edes veden yli kävelemällä ja jos se perhana hyppää parvekkeelta, takaisin makuuhuoneeseen. Jos sinulle sopii -säe jää minun tulkinnassani hiukan pienemmälle painoarvolle, mutta omassa näkemyksessäni se kuitenkin vihjaa oman elämän varjopuolien kohtaamisen vapaaehtoisuuteen - siinä määrin kuin se on muka mahdollista.

Kappale on hieno: teksti on monitulkintainen ja puhutteleva ja seesteinen sävellys jotenkin alleviivaa tekstiä. Soittelen sitä aika ajoin. Tapaan laulaa viimeiseen kertosäkeeseen olevani köyhän miehen Juice Leskinen. Kappalehan on Juice Minä-albumilta ja kyllähän Juice tapasi nostaa esiin myös elämän kurjuutta.
Yritin joskus keskustella lääkärin kanssa, että aiheutuuko masennus keskushermoston välittäjäaineiden epätasapainosta vain päinvastoin. Lääkärikään ei osannut sanoa. Kuitenkin masennus on sairaus, tila, jolla on havaittu olevan yhteydessä elimistössä havaittavien fyysisten muutosten kanssa.

Arvelen, että masennusdiagnoosi on helppo tehdä. Se on lääkärille helppo työväline, kun potilas selvästi on avun tarpeessa, mutta parhaan avun laadusta ei oikein voi sanoa mitään. Lätkäistään masennusdiagnoosi, määrätään SSRI-lääkkeitä ja katsotaan kuinka käy. Ongelma pakkaa olemaan osin siinäkin, että sen jälkeen sitä saakelin diagnoosia ei poista kukaan eikä mikään. Joskus hoito auttaa, toiset kroonistuvat.

Jos maailmassa olisi vielä hiukan lisää lääkäreitä ja tutkijoita, voitaisiin ehkä tiukentaa ja täsmentää masennuksen lääketieteellisiä kriteereitä. Silloin asia ei olisi samassa mielessä meidän maallikoiden riideltävissä kuin nyt, ja varsinkaan asia ei olisi suorastaan poliittinen. Tästä koituisi kuitenkin muuan ongelma: meidän pitäisi keksiä uusi nimi sille ilmiölle, jota nyt kutsumme masennukseksi. Hyvä on, todetaan, että se on vain laiskuutta. Mitä me sille teemme?

Oletteko koskaan kuulleet, mistä tietää, että perseellepotkimisterapia alkaa tuottaa tulosta? Ettepä tietenkään... No siitä, että potkittu kostaa vähintään samalla mitalla, jolla itse on saanut. Jos siis jätämme lamaantuneet ihmiset oman onnensa nojaan ja sätimme ja syyllistämme, he kyllä keksivät keinot purkaa pahan olonsa meihin, jotka olemme vielä toimintakykyisiä. Ymmärrän kylä, että joitakin pännii lähteä töihin samalla kun joku kouluunsa tympääntynyt nuorukainen juuttuu pelinsä ääreen. On muuten turha kuvitella, että sellainen pakonomainen pelaaminen mitään kivaa on. Eiköhän töissä sentään ole mukavampaa, ellei työpaikka ole täysin paska. Niitäkin toki on, ja varmaan osittain juuri kapeakatseisimpien paskiaisten ansiosta.

Masentuneisiin, laiskureihin ja masentuneisiin laiskureihin pitää pyrkiä vaikuttamaan myötäkarvaan. Ja ennen kuin joku taas hermostuu, niin kaikki myötäsukainen toiminta ei ole päänsilittelyä. Siitä nimenomaan ei ole kyse. Haasteita on tarjottava, mutta aika monille näyttää oleva mahdotonta käsittää, että myönteistä palautettakin pitää saada hyvin nopeasti. Tällä keinoin oman kokemukseni mukaan saa esimerkiksi koulukotinuoren haravoimaan pari tuntia pihaa. Suunsoitolla ja uhkailemalla saa enintään haravan silmilleen. Ammattikouluikäiselle masentuneelle on turha vätkyttää jostakin vuosien päästä koituvasta hyvästä. Läheskään kaikkien 16 - 18 -vuotiaiden ajatusmaailma ei kerta kaikkiaan ulotu niin pitkälle. Vaikka kuinka jotakin pakkaspäivän koneasentajaa pännii, niin toisinaan lähtökohta on se, että jo silkka paikalle tuleminen johtaa myönteiseen palautteeseen ja vartin keskittymisestä suorastaan kehutaan.

Valitettavasti kehtaan epäillä, ettei perseenpotkijoiden keskittymiskyky riitä tämän mittaisen tekstin lukemiseen. Myönteistä palautetta olisi pitänyt tulla jo viidennessä sanassa.
Nää on nää omasta mielestään maailmaa pystyssä pitävät yrittäjät just niitä, jotka nimenomaan eivät kestä elämän pohjakosketuksia. Isäni kuului nuorempana samaan porukkaan. Kun edellinen lama tuli, hänkin teki konkurssin ja vuosien mittaan asenteet muuttuivat. Hänellä oli niitä kovapintaisempiakin tuttavia, jotka tekivät konkurssin, koska koko ala yksinkertaisesti lakkasi olemasta Suomessa. Yksi tuttava pakeni miljoonan markan velkaa ulkomaille, pari muuta joi itsensä muutamassa vuodessa hengiltä. Isäni elää vielä, voi hyvin ja ymmärtää nykyään aika hyvin, että rähjäämällä maailmaa ei voi parantaa. Ja ahkeruushan on arvossaan silti!
Oletko varma, että hormonit ovat syy? Arvelen, että uskot vain yleiseen näkemykseen. Minä puolestani uskon, että hormonit tosiaan voivat altistaa kiukkukohtauksille ja kiristää pinnaa. Tuskin ne kuitenkaan ovat riittävä syy kovinkaan usein.

Jos tähän nyt sitten lisätään työelämän tai työttömyyden liiallinen kuormittavuus ja esimerkiksi liiallinen alkoholinkäyttö, niin soppa alkaakin olla valmis. Työelämän stressaavuus ja alkoholinkäyttö ovat lisääntyneet, eikä kummankaan vaikutus lakkaa välittömästi altistumisen loputtua. Voisiko tämä selittää sitä, miksi hyvien miesten ja naisten valmistus lopetettiin joskus menneillä vuosikymmenillä?

Olen myös ollut huomaavinani, että erilaisten näyttöjen viihdekäyttö tylsistää ja lamaannuttaa. Tuntikausien saippuaoopperoiden vahtaaminen ja nettikeskustelupalstoilla pauhaaminen näyttää johtavan jonkinlaiseen lamaantumiseen ja aloitekyvyttömyyteen. Voin olla väärässä. Jos en, niin tässä taas lisänä yksi rikka rokassa.

Koko paskassa on kyse lopulta siitä, että elämä ei ole kovin kivaa kaikin ajoin. Taakkaa ja kuormaa kertyy. Ja se, mikä on yhden mielestä raivoamista, on toiselle vain kirpeää ilmapiiriä tai pisteliästä sanailua. Jotkut esimerkit ovat tietenkin katsantokannasta riippumatta kohtuutonta toimintaa. Toisia ei lyödä ja eläimiä ei rääkätä kiukun takia.

Aika monille keskustelijoille varmaan pitäisi näyttää peiliä. Jos yksi asia hallitaankin, toisessa ei kuitenkaan osata olla alkuunkaan ihmisiksi.
No eihän siellä metsässä kukaan kuule, ja kontaktiahan raivotessa kai haetaan. Samoin säkin hakkaaminen on täysin turhaa. Ei se muutu miksikään kovastakaan pieksemisestä.

Kiukulla raivolla on sellainen puoli, että se pitää osoittaa jollekulle, vaikka kohde ei olisikaan syyllinen. Tämä näyttää olevan kohtuuttoman vaikea ymmärtää liian monille.

Ei se kiukunpurku hyvää käytöstä ole, eikä ole tarkoituskaan. Järkkyyhän siinä kovapintaisemmankin sielunrauha, vaikka monet heistä haluavatkin näytellä täydellistä viilipyttyä, johon mikään ei vaikuta. On paljon fiksumpaa opetella sietämään ja käsittelemään kohtuullisia negatiivisten tunteiden ilmauksia kuin hurskastella metsistä ja säkeistä. Hurskastelu tietenkin on moraalisesti tukeva keino yrittää pitää tunteita herättävät ärsykkeet etäällä omasta elämästä.

Kaikkea ei pidä sietää, vaikka joskus kiukun ilmaukset ovatkin tarpeen. Jos haluaa, että ne pysyvät aisoissa, toisen ihmisen mitätöinti on huonoin mahdollinen reaktio. Se kostautuu varmasti tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Kaiken muun tässä yhteiskunnassa saa sählätä, muttei talouttaan. Jos avioliitto ei suju, voi ottaa eron. Jos välinpitämättömyyttään hankkiutuu onnettomuuteen, yhteiskunta maksaa pääosan hoitokuluista. Jos tekee rikoksen, oikeudessa voidaan hyvinkin pohtia rangaistuksen kohtuullisuutta, ettei tekijä vallan syrjäydy.

Vaan talous! Jokaisesta sentistä olet periaatteessa kuolemaasi asti vastuussa, ja sen jälkeen vielä perikuntakin on siitä vastuussa. Perintä voi loppua joskus 15 vuoden päästä jostakin päätöksestä, jonka oikeus ehkä antaa, mutta velka ei silti mitätöidy. Lopputulos: ihmisiä syrjäytyy suhteellisen pienen velan takia. He eivät enää tuota yhteiskunnalle sitä hyvää, jonka muutoin tuottaisivat. Onko siinä esimerkiksi mitään järkeä, että ihminen syrjäytyy muutaman tonnin velan takia ja vielä vähistä tuloistaan rahoittaa perintätoimistoa ja ulosottoviranomaisia?

On tietenkin ihmisiä, joilla ei ole kykyä taloudelliseen vastuuseen. Heidän vuokseen tietty ankaruus on paikallaan. Sellaisille kai ei pitäisi mitään rahaa edes antaa, jotka eivät hallitse kulutustaan ja aiheuttavat rahankäytöllään vain riesaa. Kuitenkin talous on vain yksi yhteiskuntaa koossa pitävä voima, eikä siinäkään minusta pitäisi olla armoton kuin niitä kohtaan, joilla ei selvästi ole halua ja kykyä hoitaa vastuitaan.
Hauskuudessa on usein kyse uusien, yllättävien näkökulmien esittämisestä. Pitää olla kanttia esittää näkökulmansa ja sen lisäksi pitää olla jotakin yllättävää sanomista. Ja sanomista saa esimerkiksi lukemalla. Kymmenen asiallista kirjaa kun lukee, voi joskus keksiä yhden uuden, hauskan näkemyksen. Homman hyötysuhde on siis tuossa mielessä huono. 200 tuntia lukemista, 20 sekuntia naurua.

Ajatellaanpa Juice Leskistä. Mies oli tunnettu nasevasta huumoristaan. Se, että Juicesta tuli tunnettu, perustuu parin asian osumiseen yhteen: riittävä lahjakkuus ja uusi kulttuurinen ilmiö. Kun J. aloitteli uraansa 70-luvun alussa, suomenkielinen rockmusiikki oli uutta. Omaehtoisen, suomenkielisen rockmusiikin teko riitti erottamaan Juicen yhtyeineen muiden bändien ja muusikoiden laumasta. Leskinen oli siis vähän samassa asemassa kuin Aleksis Kivi osoittaessaan, että suomeksi voi kirjoittaa romaaneja. Se, että Juice oli verbaalisesti erittäin lahjakas ja musiikillisesti vähintäänkin keskinkertainen, johti siihen, että hänellä oli resursseja kehittyä jonkinlaiseksi koko kansan humoristiseksi neropatiksi, joka kuitenkin kosketti syvästi teoksillaan. Hänen varhaiset tekstinsä ovat kuitenkin pääosin lapsellisia. Seassa on, tulevaa enteillen, kuitenkin mukavia sanaleikkejä. Hänen tuotantonsa todelliset kultakimpaleet ovat syntyneet sittemmin, kun mies oli jo hiukan aikuistunut. Jos vertaamme häntä vaikka Kummelin tekijöihin, puhutaan aivan eri sarjasta. Kummelin jutut olivat hauskoja ja monet nauravat niille yhä, mutta ei niissä samanlaista syvyyttä ole kuin Juicen tai Junnun teksteissä. Ei tosin tainnut olla tarkoituskaan.

Juice-esimerkilläni halusin havainnollistaa, kuinka pitkän kehityksen ja kovan työn takana elävä humoristisuus on. Kuluneita sutkauksia osaa syytää kuka vain ja vitsejä voi opetella ulkoa. Hassua naamaa näyttämällä voi päästä televisioon asti. Hauskuuden saralla on varmasti lahjakkuuksia, mutta useimmat lahjakkaatkin jäävät keskinkertaisiksi, koska ei ole syytä tai mahdollisuutta kehittyä erityiseksi. Kehtaan väittää, että ensin pitää olla jotakin hyvin vakavaa ja oikeaan osuvaa ajattelua, ennen kuin voi sanoa jotakin todella hauskaa. Siispä kirjojen pariin!
10+7, oletko koskaan pohtinut mielipiteittesi motiiveja?
5 / 7
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt