- .
Keväällä vastasyntyneenä kaikkea ihailin,
uutena kesän lämmössä itseäni ojentelin.
En tiennyt, en vielä silloin kun auringossa lentelin,
sen lainaa ollen, niin kevyesti sinua vain hipaisin.
Nuku sinä ihana, vielä luoksesi tulen takaisin,
nyt mentävä on, katoan taas, vaikka toisin toivoisin.
Keväällä rakkaani, saavun jälleen sinun kukkasiin,
siihen saakka sanon sinulle vain näkemiin.
. - .
Niin raakana ja väkevänä,
karun lempeänä vieraalta maalta.
Kirkkain mielin, selkeästi näkevänä,
vaan huutaa kipujaan taivaan alta.
Vahva on tahto, silti taipuvana,
riittääkö usko kun riipii kaikkialta.
Vielä koittaa se aika, tulevina aikoina,
kun lämpö kuultaa kämmenien alta.
Odota mies, odota kärsivällisenä,
sinulla on vielä saatavaa sydänten valajalta.
. - Polku
.
Tuli aika kun sanat katoaa,
ilo uupuu, käsi vajoaa.
.
Sydämeen koskee, syli tyhjää huutaa,
kaipaa olkaa josta löytäisi turvaa.
.
Ei ole aika sen - rakkaus toiseen ihmiseen,
kun polku liian kapea on, edes itselleen.
. - .
Jatka matkaa, kulje tiesi, taas huomenna
kätesi portteja tapailee.
Jatka matkaa, tallo polkusi, kuule miten
puut sinulle totuuttaan huokailee.
.
Jatka matkaa ja tuulesta kuuntele, se kuuluu
vain sille, joka kuuntelee.
Jatka matkaa, ja niin sinä löydät, sen kuiskeen
jota etsit, se sinua jossain jo odottelee.
. - ´
Idylli vai illuusio
.
Mitä odotat elämältä, minne mennä vielä tahdot,
missä menee rajat ja mihin riittää taidot.
Mikä on liian vähän, mikä liikaa on,
mitä tarvitset lisää ja mikä tarpeeton.
.
Minkä varaan rakennat, minkä päälle perustat,
luotko idyllin ihanan vai illuusion jonka omistat.
Muuraatko mukaan onnea ja turvaa rakkauden,
maalaatko sinne iloa ja toivoa, siinä onnistuen.
.
Mieti tarkkaan mikä riittää, mitä tahdot lisää,
kenet viereesi päästät ja kuka astuu sisään.
Se kaikki sinun omaasi on tämän elämän,
sieltä sinä onnen löydät ja jotain vielä enemmän.
.
. - .
Sinä puhuit minulle
minun ajatuksillani.
Minä kuuntelin sinua
sinun sanoillasi.
Ajatuksesi minussa
sanani sinussa.
Kuin kotona olisi ollut
ainiaan.
. - .
Vieraat kuin kulkijat eri maan
toistuvasti hipaisee,
ohi pyyhkäisee,
kuin junat viereisillä raiteilla,
melkein osuen.
.
Silti kovaa iskee tuulenvireen,
kun armotta kasvoille lyö,
sisäänsä salaa piilottaen,
suolaisen kyyneleen.
´ - `
Sumuharso elämän
`
Sumu hälvenee, huomaatko sen.
Jokainen aamu on alku uuden sarastuksen.
Sumu katoaa, vain tullakseen uudelleen,
tullessaan se tuo myrskyjä tunteiden.
`
Silti yhä uudelleen taittuu
alle aamun kajon.
Yhä uudelleen antautuu
taitteessa valon.
Niin kevyesti leikittelee
kiteissä sen.
Miten kaunis on harso
valon ensisäteiden.
`
Sumu hälveni, huomasitko sen.
Jokainen kerta oli alku uuden aloituksen.
Se katosi, vain tullakseen uudelleen,
tullessaan se toi tunteita sydämen.
` - `
Onnen majapaikka, osa I
:
Olet upottanut kätesi hienoimpaan hiekkaan,
nähnyt upeaa väriloistetta maailman.
Olet katsonut elämän suloisinta kauneutta
kaarteissa naisen ihanan.
Olet etsinyt auringon hehkusta, paratiisista suloisesta,
säihkeestä silmien ja käsien kosketuksesta.
.
Silti vielä ihmettelet, mitä siitä puuttua voi,
miksi vastaustasi et löydä,
seistessäsi edessä noiden ihmeiden.
Ei se ole solinassa kristallinkirkkaiden vesiputousten,
hehkussa taivaanrantojen, sylissä toisen ihmisen.
Onnen, rauhan, rakkauden, löytää sitten vasta voit,
kuin tiedät, missä sen majapaikka on.
. - `
Kun kuolema vaatien koputtaa,
ryskyttää ovea auki itselleen.
Silti hiljaa se sisään hiipii,
kuin itsensä kutsuen.
Tullessaan tuo mukanaan
sen raskaimman.
Jättäen painon, taakan sydämeen,
sen suurimman.
Ilkkuenko lähti vai pahoillansa sittenkin.
Monta kertaa koputti, vielä jälkeenkin.
Sisälle en päästänyt, vaikka tiesinhän minä,
sen ulkopuolelle ne jättävän, kuitenkin.
.
Ei auttanut säihke, ei voimansa sen,
valo puhtaimman tunteen kahden sydämen.
Hiipuen sammui, vaikka tuikkien tahtoi,
hehkullansa taisteli hiljaa luovuttaen.
Jäikö jonnekin kytemään se elämän kaunein,
valo ja toivo - hehkuva rakkaus ihmisen.
. - `
Niin synkkä on kaikunsa sen,
kumpuaa, kuin matalin ääni elämän.
Värähtelee syvällä,
niin syvällä
alla sydämen.
`
Viiltävä kuin terävin siru,
kuin vettä vain se halkoo,
helposti
veret
vuodattaa.
`
Ilmassa kaikuu tuska,
kumpuaa kipuna ihmisen.
Mikä särkikään hänen sydämen.
. - `
Sydän roudassa
`
Minun maani hedelmällisyys, ravinnotta taisteli.
Multani musta syvyys routaantui,
jo ennen kuin viljat puitiin.
.
Sykkivä sydämeni taisteli, luovutti.
Jokaisella iskullaan, sisälläni
löi kovaa ja armotta.
.
Hiljaa katsoin, voimattomana tuskaani itkin,
näin miten lämmin vereni rantakiviin pisaroi.
Minun oli niin kylmä,
jäätävän kylmä.
. - `
She will love you in black
`
Don't you know how it is,
someone’s out there like you.
Someone’s sweetest little heart
is pounding like yours too.
`
Somehow you will find her,
and just when you do,
look into those bright eyes,
and you’ll see it too.
`
'Cause even in your darkest hours,
and your painful nights.
She will love you in black,
’til the morning lights.
. - Miten se niin valtavana minussa kaikuu,
mistä kumpuaa vielä se kipu.
Miksi se ei tyydy,
miksi se ei asetu.
`
Voi, kunpa tekisi vihdoin tilaa ilolle, onnelle,
rakkaudelle elämän.
Raivaisi raivoten, polkisi vimmatusti,
syrjään sysäisi, tahtoen enemmän.
`
Minunko vielä on odotettava,
sille hiukan tilaa vielä annettava.
Sitten koittako minun aika uuden,
kuin verson, mullasta syvimmän.
`
Minä tyydyn, minä odotan,
sillä tiedän sen tulevan.
Tunnen sen orastavan,
vimmatusti polkevan,
tilaa tehden
uuden elämän.
` - .
Miten ihmeellinen on hän, joka jätti jäljen syvälle sieluuni.
Hän, jonka kanssa aika laskettiin yhteisistä nauruista ja yön huokauksista.
Mutta vaikka se aika suudelmilla mitattiin,
rakkaudella yhteenlaskettiin,
sieluilla sovitettiin,
se ei riittänyt, se ei täyttynyt, se ei ollut käytettävissä.
`
Silti niinä hetkinä jokin halusi minussa tilan itselleen,
tarttui lujasti kiinni ja kuin kotiinsa, asettui sisälleni.
Ei se meissä koskaan mahdollisuuttaan saanut,
ei aikaa täyttänyt, sitä milloinkaan käyttänyt.
Vaikka silloin hetken toisin luulin, ei se ollutkaan haluttu,
ei ollut se kovasti toivottu, ei se kauan kaivattu.
Silloin kaatuiko kaikki turhana tilanpuutteeseen
ja siihen valmiiseen mahdottomuuteen,
vai tukehtuiko kuumaan kylmyyteen
ja niiden tunteiden vahvaan väkevyyteen.
`
Mutta niin paljon kuin minä hänelle sanoin,
tunsiko koskaan sanojeni sanottua syvyyttä,
näkikö niiden sisälle, jokaisen kaaren, jokaisen varjon.
Huomasiko koskaan mitä yritin sanoa,
sen merkitystä, sitä kaipuuta,
miten paljon ikävöin, päivin ja öin.
Yhä vielä, aikojen jälkeenkin sen sisälläni tunnen,
tiedän sen olevan, sen sisälläni asuvan.
Vielä näin kauan aikojen jälkeenkin sitä itseltäni kyselen,
ihastuinko silloin unelmaan ja mahdottomaan,
vai oliko se silloin, kun minä häneen rakastuin.
` - Suru sielua suutelee
´
Niin se vain tuli ja olalleni istui,
kauniina ja surullisena silmiini katsoi.
En sitä pyytänyt, enkä tahtonut liki,
siinä se oli ja vain otettaan kiristeli.
´
Tuskan se sydämeeni asetti minulle ehdoksi,
tuhannet kyyneleet itselleen maksuksi.
Ennen niitä, se sanoi,
ennen niitä en pois lähteä voi.
´
Kärsivällisesti istui ja hiljaa se katseli,
näki kuinka sieluni itsensä hajotti.
Itkin ne kyyneleet, huusin sen tuskan.
Ja kyllähän minä tiesin, niitä se odotteli.
´
Tuli se aika kun ehtyivät kyyneleet,
sirpaleeni keräsin, yhteen niitä sovittelin.
Vähitellen se tyytyi, ei enempää vaatinut,
se sai kyyneleet, se sai tuskan,
kuten ehdoksi asettikin.
´
Siinä se istui ja kuunteli vain,
en sanonut sanaakaan, silti kaiken se sai.
Tunsin sen painon, tunsin ne kynnet,
vaan kipua en niinkään, enkä taakkana lain.
´
Silloin minä tiesin, kun silmiinsä katselin,
otteensa kevyempi, sen lähtevän arvelin.
Samalla kuin siipiään se olallani availi,
sieluani hiljaa se hyvästiksi suuteli.
´ - .
Kylmän pyörteissä
niin syvällä.
Täällä on kovin mustaa
raakaa kovuutta.
Minulla on kylmä.
Silmäni avoinna,
silti en näe.
Jossain välkehtii.
Niin kovin kaukana.
Valo spektriään
pinnalla heijastelee.
Niin kaukana.
Näen sen.
Enkä ylety.
' - .
Silkkisäikeet rakkauden
Hän nähdä sai syvimmän tunteen rakkauden,
kämmenellä kauneutena silkkilangan monisäikeisen.
Miten pehmeänä soljuikaan se väleissä sormien,
lämmössä hellyyden naisen käsien.
Kunnes säie yksin kerrallaan, lipui käsistänsä, putosi,
eilisten huokausten lailla, jotka yöhön hiljaa katosi.
Niin kaunis oli pisaroiden saattamana lähtiessäänkin,
aivan kuin antautuen,
pudotessaankin.
Tyhjäksi jäivät kädet, miten kylmät ne nyt on,
ihon kaipuun viiltävä kipu, niin paljas ja armoton.
Silti vielä toivoo ja odottaa, sielu valmiina uuden tarinan,
muistaa sen hohteen puhtaimman, silkkilangan ihanan.
.