Jäätteenmäki EU:ssa

Anneli ei osaa edes englantia sen vertaa, että pystyisi kunnolla MEPin työn hoitaa. Mutta läpi menee suuren äänisaaliin kera, luuserit viehättävät suomalaisia.

Ei kyllä aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tällaista Raamatullista vuodatusta saa lukea. Jossain suhteessa se ylittää jopa Pohjois-Korean propagandan ylitsevuotavuuden ja huikeuden.

Vai nostaa keskustaate jo suurmiehiä maanpinnalle haudoistakin. Suomalaisen keskustelun ääni kiirii pitkin maailmoja. On siinä impivaaralaisilla suuret luulot itsestään.

Laitan tähän pätkän kirjoituksestani "terveisiä Oulusta" (tuolla ylempänä):

Pieniä referointeja Irakgate-kirjasta. Keskityn tässä vain pariin eri tilanteeseen. Ensiksi hallitusneuvotteluvaiheista:

Jäätteenmäkeä vaivasi suunnattomasti se, kun Lipponen panttasi tietoa siitä, tuleeko hän mukaan hallitukseen vai ei. Jäätteenmäki koetti olla mielin kielin Lipposelle saadakseen tämän mukaa, sillä aivan oikein hän pelkäsi, että sivuun jäävä Lipponen olisi hänelle suurempi vaara kuin hallitukseen sitoutettu. Toistuvasti Jäätteenmäki hoki, että hän ei halua muistella menneitä, ja toivoi sitä samaa muiltakin. Jäätteenmäkeä kiusasi myös se, että Lipponen oli ollut vaalien äänikuningas 26 382 äänellä, kun hän itse oli saanut ”vain” 15 637 ääntä. Se oli kuitenkin riittänyt vetämään perässään eduskuntaan pienimmällä äänimäärällä 1603 ääntä saaneen Pertti Salovaaran. Mutta kun Tanja Karpelakin oli saanut 19 401 ääntä, se kiusasi Jäätteenmäkeä. Hän joutui nyt luovuttamaan Mari Kiviniemelle jo luvatun ministerinpaikan Karpelalle. Ja nyt tuli Kiviniemelle itku silmään.

Annelille oli tärkeintä päästä pääministeriksi. Ei hän ollut niin vahva substanssissa, keskustan neuvottelutiimin jäsen muistelee. Kaikki keskeiset riidat hävittiin. Tuntui siltä, kuin Annelilla olisi ollut joku kumma tarve koko ajan hyvittää demareita. Punamultahallitus syntyi Annelista riippumatta, toinen puolueveteraani sanoo. Kun asiat eivät edenneet, Anneli tuli komentelemaan, mutta ei hänellä ollut mitään uskottavuutta. Kaikki vain katsoivat vaivaantuneina toisiaan. Vanhanen johti kepun ryhmää – jos nyt joku ylipäätänsä johti, keskustavaikuttaja kertoo.

Esimerkkinä juonen jännittävästä etenemisestä pätkä siitä, kun Ilta-Sanomat oli päässyt vuodon jäljille ja saanut tuon paljon paljastavan pöytäkirjan haltuunsa ja toimittaja Mika Lehto oli siitä selvää saadakseen juossut päivän Jäätteenmäen kintereillä hänen Viron vierailullaan ja viimein saanut tämän hetkeksi kiinni:

Lehto kysyi: mitä papereita vilautitte television toimittajille vaalitentin jälkeen? Pääministeri ilmoitti, ettei hän halua enää jankuttaa asiasta. – Minulla ei ole ollut salaisia muistioita. Lehto ei antanut periksi. Kuinka on mahdollista, että siteerasitte salaisista muistioista sanatarkat lainaukset sitaatteineen ja välimerkkeineen nettisivuillanne ennen kuin paperit vuosivat lehdistölle? – Minulla on kaksi korvaa. Kuulevatko ne välimerkitkin? – Minulla on kaksi korvaa. Näin kuultiin jälleen tuo aiemminkin kuultu ja myöhemmin paljon siteerattu lause. Tämän jälkeen toimittaja näki pääministeristä vain tyylikkään jakkupuvun selkämyksen.

Kirjassa kerrotaan kaikki tapahtumat seikkaperäisesti, aikajärjestyksessä edeten. Kerrotaan myös, miten Ilta-Sanomat sai tuon kokouspöytäkirjan, joka todisti Jäätteenmäellä olleen salaisia dokumentteja, ja miten valhe toisensa jälkeen alkoi paljastua ja miten Jäätteenmäki yritti pyristellä niistä irti. Virosta palatessaan Jäätteenmäki piti tiedotustilaisuuden lentoaseman VIP-tiloissa. Suora sitaatti kirjasta: ”Alkoi varttitunnin lehdistötilaisuus, jonka aikana pääministeri ylitti kaikki siihenastiset ennätykset mitä tulee kiertelyyn, kaarteluun ja suoranaiseen harhauttamiseen”. Kokouspöytäkirjasta, jossa oli hänen allekirjoituksensa, Jäätteenmäki sanoi: ”Haluan vain korostaa, että en ole koko pöytäkirjaa nähnyt, minä en ole lukenut pöytäkirjaa… pöytäkirjaa ei ole tarkistettu…en ole nähnyt pöytäkirjaa..jne…” lopulta täysin sanoihinsa seoten. Toimittaja Kallionpää kysyi häneltä: ”Rouva pääministeri, oletteko te tämän asian kohdalla aina puhunut totta?” Jäätteenmäki sanoi toisen paljon siteeratun lauseensa: ”Yritän puhua niin totta kuin voin.” Ei hän tuotakaan lausetta sanonut ensimmäistä eikä tuolloin vielä viimeistäkään kertaansa. Mutta kiemurtelu oli jo nyt turhaa.

Kun eräs puolueen pohjalaisedustaja katsoi puheenjohtajan selittelyjä illan televisiouutisista, hänen oli pakko huutaa vaimonsakin television ääreen: Tuu kattoon! Nyt tuli Annelille noutaja!

Edelleen jokseenkin suorana lainauksena kirjasta: Puoluesihteeri Eero Lankia oli saanut Jäätteenmäen kiemurtelusta tarpeekseen. Eduskunnassa toimittajamuurin edessä hän ampui suoralta kädeltä alas väitteen, että Jäätteenmäen allekirjoitus pöytäkirjassa ei olisi aito. – Ei meillä ole tapana toisten nimiä kirjoitella, hän sanoi. Puoluesihteeri oli kyllästynyt jatkuvaan selittelyyn ja muisti poliitikon koetellun pelastusohjeen: jos mikään muu ei auta, kokeile totuutta! Koska Jäätteenmäki tuntui kantavan huolta vain omasta poliittisesta tulevaisuudestaan, Lankia tarttui tuuliajolla ajelehtivan puolueensa ruoriin ja kurssi muuttui toiseksi kuin puheenjohtajalla, joka näytti väistämättä kyntävän kohti karikoita.

Kun Ervasti kuvaa pääministerin 10.6.2003 valtioneuvoston juhlahuoneistossa Königstedtin kartanossa toimittajille pitämää vastaanottoa, lukija tuntee syvää myötätuntoa Jäätteenmäkeä kohtaan, vaikka hän ei hyväksyisi hänen arvottomia tekojaan. Jäätteenmäki on päivällä kutsuttu seuraavakasi päiväksi poliisikuulusteluun ja hän tietää paljastuvansa. Risto Volanen on jo hänen pyynnöstään käynyt sanomassa Martti Manniselle, että Jäätteenmäki joutuu paljastamaan hänen osuutensa ja Jäätteenmäki tietää tuohon tapaamiseen sisältyneen dramatiikan. Tuossa tiedotustilaisuudessa Jäätteenmäki pystyy urhoollisesti peittämään sisällään myllertävän, joskaan ei pysty juuri seurustelemaan toimittajien kanssa.

Ervasti kertoo, että kun Ilta-Sanomat jo tiesi vuotajan ja miten kaikki oli tapahtunut, lehden johto ei silti tahtonut jaksaa uskoa siihen tarpeeksi voidakseen julkaista kaiken. Ervasti sanoo: ”Suoranainen valehtelu on suomalaisessa politiikassa loppujen lopuksi harvinaista. Kun sellaiseen joskus törmää, kokeneinkin poliittinen toimittaja hämmentyy.”

Kirjan luettuaan täytyy Ervastin tavoin todella hämmästellä sitä, miten vitkastellen ja leväperäisesti poliisi toimi Jäätteenmäen osalta juttua tutkiessaan. Ja miksi kaikessa juoninnassa avainasemassa ollut Jäätteenmäen lähin avustaja Timo Laaninen jätettiin täysin rauhaan, kokonaan kuulematta. Tässäpä olisi mainio aihe salaliittoteorioita harrastaville! Tarttukaa tähän kepulaiset, teillä on siihen rutiinia!

Ovelan juonen Jäätteenmäki punoi pääminiteriksi päästäkseen. Tietysti Jäätteenmäki tiesi toimivansa vastoin parempaa tietoaan, mutta väliäkö sillä, kun juoni toimi. Tiheäsilmäisen valheiden verkon Jäätteenmäki avustajineen punoi myös selviytyäkseen, mutta verkko vangitsi kutojansakin. Mikä voitto totuudelle! Miten hänen pälkähästä pääsemisensä olisikaan rapauttanut poliitikkojemme uskottavuutta kansan silmissä! Ja millaista vahinkoa hän olisi uutta uskoa pelastumisestaan saatuaan vielä aiheuttanut, jos olisi saanut jatkaa paikallaan! Ja nyt hän on menossa EU-parlamenttiin Suomea edustamaan! Ristikäämme kaikki kätemme, ja toivokaamme, että hänen ”maineensa” olisi kulkenut hänen edellään niin ettei hän saisi vaikutusvaltaa liberaaliryhmässään. Se olisi parhaaksi EU:lle, Suomelle, Keskustalle ja myös itselleen Annelille, jonka halu valtaan on osoittautunut kohtalokkaasti suuremmaksi kuin hänen vastuullisuutensa sen käyttämiseen.