Tulin uskoon reilu puoli vuotta sitten. Olin kärsinyt vakavasta ahdistushäiriöstä, johon olin saanut myös lääke- ja terapeuttista hoitoa. Mistään en ollut saanut kuitenkaan apua. Sain ahdistuskohtauksia monta kertaa viikossa, joskus kokonainen päiväkin saattoi kulua ahdistuksen vallassa.
Yksi keskeisimmistä ahdistukseni aiheuttajista oli abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. En ollut päässyt yli abortista. En kuitenkaan ollut tuntenut erityistä, voimakasta syyllisyyttä sen vuoksi, vaan vain epämääräistä ahdistusta, jonka saattoi laukaista periaatteessa mikä vain, etäisestikin abortista, raskaudesta, synnytyksestä jne muistuttava asia. Muutaman kerran jopa pyysin Jumalaa (johon "uskoin" epämääräisellä, agnostisella tavalla tuolloin) auttamaan minua abortin aiheuttamassa ahdistuksessani. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eli en kokenut että Jumala olisi millään tavoin auttanut minua. Kerran menin niinkin pitkälle että sanoin Jumalalle: "Okei, JOS abortti on syntiä, niin anna mulle anteeksi se ja auta minua!". Mitään ei edelleenkään tapahtunut, en edes kokenut että Jumala olisi kuullut mitä hänelle sanoin. Ahdistukseni paheni ajan kuluessa.
Kaikesta huolimatta aloin tuntea voimakasta vetoa Jumalaan ja Raamattuun. Osaksi siitä syystä, että unettomina öinä silloin tällöin katselin tv:n kristillisen tv-kanavan ohjelmia, joissa elämässään pahastikin mokailleet ihmiset kertoivat, kuinka olivat tulleet uskoon jne. Aloin lukea Raamattua sieltä täältä, lähinnä Jobin kirjaa, Psalmeja ja evankeliumeja. Kaikki mitä luin Raamatusta, ihan jokainen jaekin, kosketti minua voimakkaasti, ja aloin vähä vähältä kokea, että luen Jumalan sanaa.
Viime talvena yhtenä päivänä olin bussissa matkalla toiseen kaupunkiin. Matkalla katselin ulos bussin ikkunasta kirkaassa auringonpaisteessa kimaltavia lumihankia. Ajattelin Jumalaa ja sitä, olenko oikeasti uskossa. Yhtäkkiä sanoin Jumalalle suurin piirtein näin: "Anteeksi että tein sen abortin. Se OLI synti. Se on kaikkein pahin synti. Saanko sen anteeksi?". Heti sen sanottuani sisimpääni, koin että juuri sydämeeni, alkoi tulvia voimakasta levollisuutta ja rakkautta. Näin mielessäni aurinkoisen kukkaniityn, jonka tiesin olevan Taivasten valtakuntaa, ja Jumala sanoi minulle rakkaudella, mutta myös vakavasti: "Olet saanut sen anteeksi."
Sillä hetkellä tunsin oloni niin onnelliseksi, suorastaan tunsin riemua, että minun oli vaikea istua paikallani bussissa. Olisin halunnut juosta ulos lumihangille tanssimaan ja telmimään! Sain kuitenkin hillittyä itseni ja vain hymyilin leveästi paikallani, samalla itkien onnesta.
En tiedä, mikä on virallinen eli opillinen kanta asiaan, mutta katson tuolla hetkellä tulleeni uskoon. Jos joku kysyy minulta koska ja miten tulin uskoon, mainitsen tuon ajankohdan ja tapahtuman :)
Mutta jotain muutakin tapahtui. Nimittäin ihme. Tapahtui jotain missä lääketiede, kemianteollisuus ja terapia-instituutio vuosien yrittämisestä huolimatta olivat epäonnistuneet. Sillä parannuin siitä traumaattisesta ahdistuksesta, johon olin abortin jälkeen sairastunut! Parannuin vieläpä hetkessä, parissa sekunnissa. Tiesin heti siltä istumalta että olen parantunut. Nykyään mikään, siis MIKÄÄN, ei enää pysty laukaisemaan minussa sitä ahdistuskohtausta, jonka aiemmin laukaisi jopa esim. jokin luontodokkari vaikka jostain tiineenä olevasta jyrsijästä. Vähän aikaa sitten katsoin tv-ohjelman suomalaisista vauvaa odottavista pariskunnista (jossa näytettiin synnytykset ja kaikki) ilman ahdistuksen häivää. Tunsin vain kiitollisuutta siitä, että olen saanut tekoni anteeksi ja että saan uskoa Jumalaan!
Kertokaa muutkin jotka olette uskossa, että miten tulitte uskoon, miten määrittelette uskoon tulemisen hetken jne. Minulle siis sydämestä tuleva synnintunnustus poisti kaikki "esteet" ja tulin uskoon, mutta kai tämä on yksilöllistä tämäkin :)
Yksi keskeisimmistä ahdistukseni aiheuttajista oli abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. En ollut päässyt yli abortista. En kuitenkaan ollut tuntenut erityistä, voimakasta syyllisyyttä sen vuoksi, vaan vain epämääräistä ahdistusta, jonka saattoi laukaista periaatteessa mikä vain, etäisestikin abortista, raskaudesta, synnytyksestä jne muistuttava asia. Muutaman kerran jopa pyysin Jumalaa (johon "uskoin" epämääräisellä, agnostisella tavalla tuolloin) auttamaan minua abortin aiheuttamassa ahdistuksessani. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eli en kokenut että Jumala olisi millään tavoin auttanut minua. Kerran menin niinkin pitkälle että sanoin Jumalalle: "Okei, JOS abortti on syntiä, niin anna mulle anteeksi se ja auta minua!". Mitään ei edelleenkään tapahtunut, en edes kokenut että Jumala olisi kuullut mitä hänelle sanoin. Ahdistukseni paheni ajan kuluessa.
Kaikesta huolimatta aloin tuntea voimakasta vetoa Jumalaan ja Raamattuun. Osaksi siitä syystä, että unettomina öinä silloin tällöin katselin tv:n kristillisen tv-kanavan ohjelmia, joissa elämässään pahastikin mokailleet ihmiset kertoivat, kuinka olivat tulleet uskoon jne. Aloin lukea Raamattua sieltä täältä, lähinnä Jobin kirjaa, Psalmeja ja evankeliumeja. Kaikki mitä luin Raamatusta, ihan jokainen jaekin, kosketti minua voimakkaasti, ja aloin vähä vähältä kokea, että luen Jumalan sanaa.
Viime talvena yhtenä päivänä olin bussissa matkalla toiseen kaupunkiin. Matkalla katselin ulos bussin ikkunasta kirkaassa auringonpaisteessa kimaltavia lumihankia. Ajattelin Jumalaa ja sitä, olenko oikeasti uskossa. Yhtäkkiä sanoin Jumalalle suurin piirtein näin: "Anteeksi että tein sen abortin. Se OLI synti. Se on kaikkein pahin synti. Saanko sen anteeksi?". Heti sen sanottuani sisimpääni, koin että juuri sydämeeni, alkoi tulvia voimakasta levollisuutta ja rakkautta. Näin mielessäni aurinkoisen kukkaniityn, jonka tiesin olevan Taivasten valtakuntaa, ja Jumala sanoi minulle rakkaudella, mutta myös vakavasti: "Olet saanut sen anteeksi."
Sillä hetkellä tunsin oloni niin onnelliseksi, suorastaan tunsin riemua, että minun oli vaikea istua paikallani bussissa. Olisin halunnut juosta ulos lumihangille tanssimaan ja telmimään! Sain kuitenkin hillittyä itseni ja vain hymyilin leveästi paikallani, samalla itkien onnesta.
En tiedä, mikä on virallinen eli opillinen kanta asiaan, mutta katson tuolla hetkellä tulleeni uskoon. Jos joku kysyy minulta koska ja miten tulin uskoon, mainitsen tuon ajankohdan ja tapahtuman :)
Mutta jotain muutakin tapahtui. Nimittäin ihme. Tapahtui jotain missä lääketiede, kemianteollisuus ja terapia-instituutio vuosien yrittämisestä huolimatta olivat epäonnistuneet. Sillä parannuin siitä traumaattisesta ahdistuksesta, johon olin abortin jälkeen sairastunut! Parannuin vieläpä hetkessä, parissa sekunnissa. Tiesin heti siltä istumalta että olen parantunut. Nykyään mikään, siis MIKÄÄN, ei enää pysty laukaisemaan minussa sitä ahdistuskohtausta, jonka aiemmin laukaisi jopa esim. jokin luontodokkari vaikka jostain tiineenä olevasta jyrsijästä. Vähän aikaa sitten katsoin tv-ohjelman suomalaisista vauvaa odottavista pariskunnista (jossa näytettiin synnytykset ja kaikki) ilman ahdistuksen häivää. Tunsin vain kiitollisuutta siitä, että olen saanut tekoni anteeksi ja että saan uskoa Jumalaan!
Kertokaa muutkin jotka olette uskossa, että miten tulitte uskoon, miten määrittelette uskoon tulemisen hetken jne. Minulle siis sydämestä tuleva synnintunnustus poisti kaikki "esteet" ja tulin uskoon, mutta kai tämä on yksilöllistä tämäkin :)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Uskoon tulolla voi olla tai olla olematta tietty hetki se voi tapahtua asteittain tai nopeasti.Itellä oli semmosia vaiheita mm ripari
Oli ihana lukea juttusi, se antoi myös itselleni toivoa...Olen kärsinyt ahdistuksesta ja toivon, että vielä joskus pääsisin siitä kokonaan eroon. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.
Siunausta sinulle!
Kiva kuulla, että tarinani kosketti. Jumalalle on tosiaan kaikki mahdollista! Rukoilen puolestasi, että parantuisit kokonaan ahdistuksesta :)
kiitos, oli ihana lukea , näin salatusti Pyhä Henki toimii ihmisten elämässä.
Hieno asia ja kaikkea hyvää sulle!! Jos haluat kuulla minun tarinani tai jtn uskoon liittyvää,ni ota yhteyttä :)
Siis kuinka tulit hulluksi piti sanomasi.
Onneksi olkoon ystävä: 1.Joh1:9 Josme tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas, niin että Hän antaa syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä :)
Saman anteeksiannon sain tuntea itsekin ylitsevuotavana ilona ja vapautena sydämessäni ja kokea olevani rakastavan Jumalan lapsi.
Siunausta ja kaikkea hyvää elämäsi päiviin.
varmaan sama tarina on luettavissa jonkun islamalistin, hindun tai ihan minkä vaan valtiollisesti hyväksytyn uskonnollisen järjestelmän luoman infrastruktuurin piirissä...
ja jokainen edustaa tietysti sitä yhtä ja oikeata tapaa,,,,,,
herätkää nyt hyvät ihmiset....uskonto on vain tapa hallita toisia ihmisiä, todellisen uskon kanssa sillä ei sitten ole mitään tekemistä, ajatelkaa niillä pienillä harmailla aivosoluillanne edes kerran elämänne aikana, ennenkuin kuin ei tarvitsekaan ajatella mitään.
esimerkkejä löytyy satoja, tuhansiakin....ristiretket, tsingiskhan, faaraot...etc....
listaa voi jatkaa loputtomiin, sodat naamioidaan kansoille pahan ja hyvän taisteluna, perimmäinen kysymys on kuitenkin ollut siitä, että kaverilla on jotain jonka minä haluan ja se ilkeä vääräuskoinen kaveri ei sitten halua yllättäen kaikista "ysvällisistä kehoituksistani" huolimatta antaa sitä minulle...laskun maksavat aina ja iankaikkisesti viattomat verellään.
itse olen sotilas ja mielestäni tappaminen on väärin, mutta minkäs teet. Joku sitten puhuu näillä palstoilla uskoontulemisesta...no voihan joku pimahtaa homoksikin yht´'äkkiä eli elämää vain.
paljonkohan em. kuinkatulinuskoon kirjoittaja lahjoittaa seurakuntansa lähetystyöhön tai muuhun vastaavaan valistukseen vai oliko edellä esitetty tarina epätoivoinen yritys kalastella sieluja iankaikkiselta kadotukselta.
Mitäs jos siellä pilvenhattaralla heiluukin yhdeksänkätinen putha ja sanookin että uskoit väärään äijään?
Vai onko sittenkin sinun mielestä esim terrori-iskut esim al-qaidan tekemät oikeutettuja tai edes soviteltavissa nykyisen elämänkatsomukseksi mukaan... onkohan minulla edes minkään uskontokunnan puolesta lupaa edes kyseenalaistaa nykyistä kaaosta kun jokainen haluaa julistaa omaa oppiansa, vaikka missään ei niin vaaditakkaan oman taivaspaikkansa/paratiisinpaikkansa/nirvanan lunastamiseksi
olisi muuten aika mahtavaa löytää jostain vuorenkolosta kiveen hakatut perunkirjoitukset, että esim ahvenanmaa kuuluukin brasilian satemetsän ihmissyöjäheimolle, sanois vaan rantaruottalaisille, että morjens ja tsau, ei voi mitään tää maatilkku o ny meitin, etteks te pöljästit nää, että mul o nää savitaulut ny siitä totisteena.
ihmisen mieli on heikko ja liha vielä heikompi, muuten ei suku jatkuis...joten koitakkaa elää sovussa ja rauhassa elkee missään nimessä kiihottako ketään etes henkisesti taikkja fyysisestikään mihinkään tai minkään uskontokunnan tuomitsevaan synnintekoon, ties vaikka ikkuinen elämä kärpäsenä krematorion katossa olis uhattuna tuolloin
Häpeä jos osaat!
Äläpäs nyt siinä kiroo!
Jokaisella pitää olla oikeus sanoa mielipiteensä.
Myös toisenlaiset mielipiteet on oltava vapaus sanoa.
Siinä oli jotain ihan oikeaakin, vaikka ateistista asiaa, mutta se on totta että uskontoja on monia ja useillakin tahoilla on tarkoitus raa´asti rahastaa uskoon hurahtaneilla.
SE on iso pahuus.
2.
SE että ihminen kokee Jumalan läsnäolon auttavan vaikka aloittajan tapauksen ahdistukseen on erittäin hieno ja psykologinen asia.
Moni on parantunut myös syövästä positiivisen ajattelun myötä.
Kun ihminen vapautuu ja saa luottoa joltain vaikka Jumalalta
niin mitä se on ateisteilta pois?
Ehkä ne nyt vaan on kateellisia, ei ateisteista tarvi välittää !!
Jatketaan omia elämän taipaleitamme jokainen, ei tää niin helppoa ole kenellekään.
Minua surettaa niiden ihmisten puolesta, jotka eivät vahvasta jatkuvasta uskostaan huolimatta saaneet apua.
Epäilemättä myös muilla uskonnoilla on samanlaisia parannuttavia vaikutuksia ihmisiin, eihän näillä muillakaan uskonnoilla olisi muuten kannattajia.
Mielestäni kaikkien uskontojen olemassa olo on hyväksyttävää, kunhan eivät aiheuta huijauksia tai ihmisoikeuksien sortoa. Olen myös vakuuttunut siitä, että uskonnot tosiaan voivat auttaa esim. psyykkisissä ongelmissa. Ne ovat kuin selkeä mielikuvallinen tapa harjoittaa positiivista itsesuggestiota.
Aivan mahtavaa luettavaa!
Siunausta ja kaikkea hyvää sinulle!
Niinpä, sellainen ihminen joka on tullut uskoon tietää millaista on aito uskovaisen ihmisen elämä ja hän tietää myös millaista on sellainen elämä johon ei Jumala kuulu. Mutta sellainen joka ei ole Jumalan olemassaoloa kokenut tietää vain sen yhden elämän laadun. Siksi nuo kommentit ovatkin aina samantapaisia, kun ei tiedä asiasta mitään niin kirjoitetaan mitä mieleen juolahtaa. Kannattaako siis kommentoida asiaa josta ei mitään tiedä?Ja kannattaa aina erottaa aito usko, johon ei kuulu sodat eikä väkivalta eikä mikään muukaan sentapainen. Uskon nimissä on tehty todella pahoja asioita ja ne ei todellakaan kuulu uskovaisen ihmisen elämään. Ja on vaan yksi Jumala ja poikansa Jeesus joka vapahtaa meidät. On ikävää että kaikenmaailman kiihkoilijat ja lahkot pilaavat rakkauden ja rauhan uskon jonka tarkoituksena on vain hyvyys ihmisille. Olen myös itse saanut ahdistukseeni apua, rukoilemalla ja olen parantunut pakkoneuroosistanikin Jeesuksen avulla. Ja se apu on tosiaan tullut niin että olin hirveän ahdistunut kaikesta elämästä ym ja katselin yöllä ikkunasta taivaalle ja rukoilin apua, yhäkkiä kuin joku olisi vetänyt sen minusta pois, ja mikään muu siihen ei auttanut ei terapiatkaan. Oloni helpottui ja tuli rauhallinen olo. Siitä asti olen uskonut että Jumala voi ihan konkreettisesti auttaa.Eikä tollaista apua saa vain kuvittelemalla. Niin ahdistunut olin ollut silloin jo pitemmän aikaa. Olen moneen muuhunkin asiaan saanut apua. Ja olen kyllä aika kova epäilemään, että en ihan mitä vaan usko, kyllä siltikin epäilee välillä Jumalan olemassaoloa vaikka onkin saanut apua. Ihminen vaan on sellainen.
Joten tsemppiä vaan kaikille ja siunausta elämään.
Elin synnissä ja saastassa. Olin mm. sukupuoliyhteydessä vaimoni kanssa, vaikka meillä ei välttämättä ollut lapsensaantitarkoitusta. Kirkossa kävin korkeintaan pari kertaa kuukaudessa. En antanut rahaa nykyiselle uskonyhteisöllemme, vaikka veljeni siihen kuului jo silloin ja kertoi kovasta avuntarpeesta. Olin ns. riviuskovainen. Nyt kadun näitä aikoja ja pyydän joka päivä taivaanisältä vääryden aikojani anteeksi. Sieluni on täynnä jumalan rakkautta ja nautin elämästäni enemmän kuin koskaan. Tiedän pääseväni taivaaseen.
Kyseistä olotilaa kutsutaan nimellä haltioituminen. Samanlaista ilmiötä on havaittavissa näitten karismaattisten saarnaajamiesten aikaansaamissa uskonnollisissa joukkokokoontumisissa. Kaatuillaan, puhutaan kielillä, profetoidaan, annetaan syntejä anteeksi, annetaan rahaa joskus hyvinkin paljon hyvään tarkoitukseen näille saarnasmiehille jne. Uskonnollisella hurmostilalla ei ole tapana kestää kauaa, joten kannattaa olla maltillinen varsinkin puheissaan, ettet herkeä liian uskovaksi. Niitä puheita saattaa olla jälkikäteen vähän noloa ruveta selittelemään muuksi kun tulet toisiin aatoksiin uskonnollisten kokemustesi ja uskovaisena olon kanssa. Tämä neuvo on annettu ihan rakentavassa mielessä, eikä suinkaan sinun kokemustesi vähättelemiseksi.
No ompa huolipaikka Legioonalla,kyllä aloittajalla on jalat tukevasti maan päällä, mutta se rauha sisimmässä, on niin mahtava asia,,,sillä se vaikuttaa kaikille elämän aloille. Olenhan itsekin saanut kokea vastaavaa.
"Uskonnollisella hurmostilalla ei ole tapana kestää kauaa, joten kannattaa olla maltillinen varsinkin puheissaan, ettet herkeä liian uskovaksi. Niitä puheita saattaa olla jälkikäteen vähän noloa ruveta selittelemään muuksi kun tulet toisiin aatoksiin uskonnollisten kokemustesi ja uskovaisena olon kanssa."
No ainakin vielä olen vahvasti uskossa, kun uskoon tulostani on jo vierähtänyt pian kolme vuotta :) Oli ihan pakko kommentoida, kun pitkästä aikaa etsin tämän ketjun ja luin saamiani kommentteja.
Päivä päivältä ymmärrän evankeliumin merkityksen syvemmin ja laajemmin. Se on ihmeellinen. Olen niin kiitollinen Jumalalle. Siunausta ja Jeesuksen läheisyyttä kaikille tämän ketjun kommentoijille ja lukijoille!
Olipa ihana aamuuutinen!
Uskossa pysymiseksi kannattaa tietysti rukoilla ja lukea Raamattua ja olla yhteydessä muihin kristittyihin ja elää päivittäisessä kilvoituksessa. Sillä tavoin usko kasvaa ja syvenee - rakkaus Jumalaan vain kasvaa. Ei se minnekään katoa!
Siunausta vain jatkossakin sisarelle. Kyllä uskoontuleminen ja Jumalan armon löytäminen on elämämme tärkein asia. Ajallinen ennenpitkää jää, mutta meillä on ihana iankaikkinen päämäärä edessämme. Emme säästy täällä ilman koettelemuksia, mutta niin kuin on päivämme on myös voimamme.
Kiva että kerroit kuulumistasi kaikille.
Kerrotko kuka tästä palstasta vastaa ?
Aloitukseni on poistettu !
Lainallaanpa vanha kirjoitus tähän:
>>>Uskoontulon alle jääneenä joitakin
vuosikymmeniä sitten, esittäisin asiasta oman
henkilökohtaisen muistihavainnon, mikä
olosuhteista johtuen ei tietenkään ole
tieteellisesti verifioitavissa ja kokeellisesti
toistettavissa olevaa fakta-aineistoa, vaan
puhtaasti subjektiivista kokemusta oman mielen
uumenissa.
Tilannetta ei edeltänyt aivokemikaalien
vakioituneeseen toimintaan häiritsevästi
vaikuttavien kemikaalien nautitsemista eikä
mielenrauhanhäirintään pyrkivien
joukkopsykodynaamisten ihmisryhmien
parissaoleilua, vaan summittaisesti muistellen
suhteellisen tavanomaisen mutta kokonaisuudessaan
positiivisen päivä nuoruuden energisinä aikoina.
Suhteellisen myöhään kotiuduttuani, vanhempieni
jo nukkuessa, avasin postissa päivällä saapuneen
kirjapaketin ja lueskellessani uutuuskirjaa
sarjasta "Ikuisia kertomuksia" (Raamattua
suhteellisen vapaasti kertoellen), sattumoisin
kävi niin, kuin kolmikymmentonninen
onnellisuusrekka olisi jyrännyt ylitseni. Itkin
ilosta, että Jumala oli Jeesuksen ristinkuoleman
yhteydessä tehnyt jotain käsittämättömän mahtavan
hyvää juuri minun vuokseni, ja minä saan sen
hyvyyden itselleni ihan vaan lahjana.
En meinannut seuraavana päivänä uskaltaa mennä
kouluun, kun kasvoillani loisti sellainen
auutuudenilme ja onnellisuus, mitä ei saanut
kylmällä vedelläkään himmenemään.
Silloin niskaani kipattu pelastuksen ilo ja onni
ja autuus ei ole "sieluni sopukoista" minnekään
kaikonnut vaan vahvistunut vaan näinä seuranneina
vuosikymmeninä. Tarjoilisin mielihyvin sitä
samaa "ilolientä" kaikille tapaamilleni
kanssakulkijoille täällä maan päällä, mutta kun
se tarjoilumuki on sen ylhäisemmän Herran kädessä
ja hän juottaa siitä ketä tahtoo. Kyllähän minä
Hänelle vihjailen hyvien tyyppien kohdalla, että
eikö heillekin voisi antaa sitä samaa.
minun uskoontuloni on ollut hyvin vaikea ja syvässä vesissä olen uinut, monet kerrat.
Jumala ja Jeesus on ollut elämässäni aina, en vain ole sitä ymmärtänyt. Jumala on suojellut minua useilta vakavilta vaaroilta ja uselta kuolemanuhalta. Kaikesta olen selvinnyt.
Olen saanut diagnoosini, mutta ei ne estä minua olemasta minä, Jumlalan rakas lapsi. Olen ihmeiden ansiosta näinkin hyvässä hapessa, että kykenen asian ymmärtämään ja nyt kirjoittamaan. Olin matkalla mielen mustaan maahan, hyvin mustaan. Mutta onneksi en sinne jäänyt. En olisi sieltä pois päässyt ja se paikka oli kyllä helvettti, pois pääsin uskomalla. Pois en olisi päässyt yksin, enkä muiden toimesta, vaan Jumala näytti sen mitä käy ellen ole uskossani vahva. Jumalan armosta olen olemassa ja tulen aina sen muiston kantamaan sydämessäni. Kaikissa elämäni valinnoissa kuuntelen Jumalaa, koska Hän rakastaa minua.