Kertokaahan ystävät,missä on vika,kun en osaa
elää.Olen liitossa jossa en voi hyvin.Minulla on
hyvin omistushaluinen mies,joka käyttää
sanatonta,puhumatonta valtaa.Meillä ei juurikaaan
ole siteitä välillämme,onnesta
puhumattakaan.Elämämme on tasaisen
tappavaa,mitään iloa ei ole liitossamme.Emme käy
missään,ja jos ehdotan että lähden yksin
lomalle,hän sanoo:Niin olen minäkin loman
tarpeessa.Joten se siitä.Elämääni on hiipinyt
salakavalasti ystävä,miespuolinen.Haluisin niin
kovasti tavata häntä,ihan vaan jutella.Mutta
omatuntoni on joka asiasta eri mieltä,kuin ei
minulla olisi oikeutta mihinkään,jota itse
haluisin.Tiedän kyllä rajani,mikä on
pettämistä.Mutta onko Jumala tarkoittanut tämän
elämän kärsittäväksi,ja olemalla nöyrä,alistuva
avovaimo.Liitossa jossa sana rakkaus on
tuntematon.Olen hukassa itseltäni,koska teen mitä
vaan tai olen tekemättä aina on mukana
syyllisyys.Miksi Jumala ei vapauta syyllisyyden
kahleista,vaikka kuinka monta tuhatta kertaa olen
rukoillut.Miksi hän antaa muille onnea ja iloa
mutta minä en kuulu joukkoon.Minulle ei kai kuulu
hänen armonsa ja rakkautensa?tämä on minua
mielettömästi askarruttanut aamulla kun avaan
silmäni ja illalla kun ne ummistan.Minusta on
hiipimässä katkera keski-ikäinen joka tuntee että
minulle ei kuulu mikään hyvä?Olenko poikkeus?!
elää.Olen liitossa jossa en voi hyvin.Minulla on
hyvin omistushaluinen mies,joka käyttää
sanatonta,puhumatonta valtaa.Meillä ei juurikaaan
ole siteitä välillämme,onnesta
puhumattakaan.Elämämme on tasaisen
tappavaa,mitään iloa ei ole liitossamme.Emme käy
missään,ja jos ehdotan että lähden yksin
lomalle,hän sanoo:Niin olen minäkin loman
tarpeessa.Joten se siitä.Elämääni on hiipinyt
salakavalasti ystävä,miespuolinen.Haluisin niin
kovasti tavata häntä,ihan vaan jutella.Mutta
omatuntoni on joka asiasta eri mieltä,kuin ei
minulla olisi oikeutta mihinkään,jota itse
haluisin.Tiedän kyllä rajani,mikä on
pettämistä.Mutta onko Jumala tarkoittanut tämän
elämän kärsittäväksi,ja olemalla nöyrä,alistuva
avovaimo.Liitossa jossa sana rakkaus on
tuntematon.Olen hukassa itseltäni,koska teen mitä
vaan tai olen tekemättä aina on mukana
syyllisyys.Miksi Jumala ei vapauta syyllisyyden
kahleista,vaikka kuinka monta tuhatta kertaa olen
rukoillut.Miksi hän antaa muille onnea ja iloa
mutta minä en kuulu joukkoon.Minulle ei kai kuulu
hänen armonsa ja rakkautensa?tämä on minua
mielettömästi askarruttanut aamulla kun avaan
silmäni ja illalla kun ne ummistan.Minusta on
hiipimässä katkera keski-ikäinen joka tuntee että
minulle ei kuulu mikään hyvä?Olenko poikkeus?!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kerrot miehen käyttävän sanatonta valtaa suhteessa
sinuun. Minä näen vallankäytön parisuhteessa
ikäänkuin vaaka-asetelmana. Lähtötilanteessa
vaa'an kupit ovat kumpaisellakin samalla tasolla.
Pikkuhiljaa vaaka kallistuu. Joissain
parisuhteissa käydään valtataistelua, jonka
seurauksena toinen saa valtaa. Toinen menettää
samassa suhteessa valtaansa ja niin vaaka
kallistuu. Joissain suhteessa valtataistelu on
tasaväkisempää, kumpikaan ei onnistu kaappaamaan
valtaa. Silloin voi valtataistelu olla loputonta
sotaa, tai sitten kumpikin ymmärtää toisen olevan
tasavahva, eikä vallasta enää ole tarvis tapella.
Joissain suhteissa vallan vaakakupissa paino
kasvaa toisella ilman mitään valtataistelua.
Vallankäyttäjä oppii huomaamaan toisen heikkouden
ja käyttää sitä hyväkseen. Siinä toinen luovuttaa
valtaansa toiselle ilman taistelua. Tilanne johtaa
alistussuhteeseen. Aivan sama logiikka pätee
kovaluontoisiin koiriin. Isäntä-koira-suhde toimii
niin, että molemmat eivät voi olla johtajia. Koira
pitää alistaa, muuten koirasta tulee isäntä.
Oletan, että jos koiran kasvattaa niin, että se
luulee olevansa isäntä, ja tilanne saa jatkua
tarpeeksi kauan, niin koiran opettaminen uusille
tavoille voi olla todella vaikeaa. Samaa epäilen
sinun valtaakäyttävästä miehestäsi.
Epäilen, että miehesi on vaikea luopua
kaappaamastaan vallasta. Jos ilmoitat jättäväsi
hänet, voi olla, että hän voisi muuttua, jos
todella rakastaisi sinua niin paljon, että ei
olisi valmis sinusta luopumaan. Mutta niin ei
missään nimessä saa tehdä, että uhkaisi jättää
hänet, eikä kuitenkaan toteuttaisi uhkaustaan
(siis jos hän ei parantaisi tapojaan). Sellainen
käytös sinun puoleltasi saisi hänet alistamaan
sinua yhä enemmän. Tuo jättämiselläuhkaaminen
toimii vain, jos todella päätät jättää hänet,
mikäli hän ei paranna tapojaan.
Sinun tulisi ottaa itseäsi niskasta kiinni ja
päättää tehdä hänelle selväksi, että sinä et
alistu huonoon kohteluun. Jätä hänet, jos hän
suostu tulemaan puolitiehen vastaan. Muista,
hänellä ei olisi valtaa sinuun, jos et olisi sitä
hänelle luovuttanut. En pidä todennäköisenä, että
tässä vaiheessa saisit häntä alistettua ainakaan
nalkuttamisella tai tappelemalla. Voisit ajatella
niin, että jos uhkaat (ja tarkoitat sitä myös)
häntä jättämisellä, niin se on testi joka
paljastaa sinulle hänen rakkautensa määrän. Jos
hän ei luovu vallankäytöstään, niin silloin on
todella parempi jättääkin hänet.
Olet hakoteillä, jos ajattelet avoliittoasi
teologiselta kannalta. Kristinuskolla on alistettu
naista kohta 2000 v., sinun ei tarvitse olla yksi
niistä uhreista. Ja huom, sinähän olet
avoliitossa, ei sinua edes sido kristillinen
aviovala. Parempi yksin kuin huonon miehen kanssa.
Ja ei elämä lopu siihen, jos jätät vallanhimoisen
alistajamiehen. Ehkä sinua varten on parempi
odottamassa. Voi olla, että yksin olisit vähemmän
yksinäinen kuin nyt. Kumpi on parempi, olla kaksin
yksinäinen, vai yksin, mutta ei yksinäinen?
Kiitos sinulle!!!Minulla onkin jo hankittuna oma
asunto.Mutta en ymmärrä itseäni?Hänellä on minuun
niin erikoinen luja,käärmemäinen ote,että olen
taas kuin sulaa vahaa hetken.Vain hetken.Hän on
sanonut että HÄN ei muuksi muutu,mutta minä
saisin muuttua taas siksi pullantuoksuiseksi
vaimokkeeksi joka olin vielä pari vuotta
sitten.On surullista kirjoittaa tämä näin
kaikkien luettavaksi,syyllisyys tuli nyt jo
sydämeen,mutta kirjotan tämän siksi,kuinka hölmö
nainen voi olla?ja se nainen olen MINÄ!Kuka muu
kärsii tästä enemmän kuin minä?ei kukaan?ja olen
ja narisen.On kyse omasta
avuttomuudestani,säälistä puolisoani kohtaan.Olen
todella vihainen itselleni,uskokaa tai älkää.Joku
voi sanoa,että mitä siinä valitat,sen kun
toimit.Tässä tuleekin juuri se mutta?Mikä on että
en kykene tekemään ratkaisuja?pelkään
tulevaisuutta?ei ole rohkeutta?
Onko mahdotonta ajatella, että parisuhteessa
voisikin olla ja elää yhdessä, rinnakkain. Kaksi
itsenäistä olentoa, jotka tahtovat elää yhdessä,
tahtovat olla juuri tuon ihmisen kanssa.
Tuntevat, että voivat luottaa siihen toiseen,
tietävät, että juuri tuo ihminen välittää minusta
kaikkein eniten, tuo on minun paras kaverini joka
hyväksyy minut juuri sellaisena kuin minä olen?
Ei valtataistelua, ei ikäviä tunteita. Vain
rinnakkaiselo, luottamus ja rakkaus? Onko se
yleensäkään mahdollista, vai olenko minä vain
niin loppumattoman naiivi?
Loppujen lopuksihan ihminen on aina yksin.
Kaikki muutokset, onnen eväät ja asenne
ympäröivään maailmaan lähtee aina omasta
itsestään.
Ei voi rakastaa toista, ellei rakasta itseään.
Voi ajatella niin. Fiksut ihmiset tekevätkin niin.
Tai siis, jos molemmat ihmiset parisuhteessa ovat
yhtä fiksuja.
mutta ollaanko sellaisessa suhteessa sitten jopa
vielä onnellisiakin? Itse toivoisin kykeneväni
sellaiseen parisuhteeseen joskus, tosin eipä ole
tämän palstan aihepiiriä, mutta menköön sivuun....
Jos vain olet itse fiksu, ja onnistut pokaamaan
fiksun miehen itsellesi, niin mikä ettei.
Tässä tekstisi Pakana (M)
>>Olet hakoteillä, jos ajattelet avoliittoasi
teologiselta kannalta. Kristinuskolla on
alistettu
naista kohta 2000 v., sinun ei tarvitse olla yksi
niistä uhreista. Ja huom, sinähän olet
avoliitossa, ei sinua edes sido kristillinen
aviovala. <<
Olet oikeassa vain tuossa jälkimmäisessä
kommentissasi.
Mutta mitä tulee edelliseen väittämään, niin se on
erittäin puutteellinen osatotuus, joka on lisäksi
naiviudessaan verrattavissa siihen, etteivät
ihmiset olisi keksineet sotia juuri ollenkaan,
jos ei olisi kristinuskoa ja muita uskontoja.
Kristinusko opillisessa mielessä meidän
kristittyjen ymmärtämänä ja suurimman osan myös
toteuttamana, ei ole ollenkaan naista alistavaa
toimintaa, vaan päinvastoin.(aivan riippumatta
siitä, mikä on uskosta osattomien mielipide, joka
enempikin juontaa juurensa vääristä raamatun
tulkinnoista ja elävästä elämästä vartavasten
etsityistä esimerkeistä)
Sinulle nainen, joka kerrot rukoilleesi, niin
kehoitan Sinua etsimään tosissasi ensin Jumalan
valtakuntaa, niin silloin Sinä pääset siunausten
virtaan ja siinä ohessa sinä saat kaiken, mitä
Sinä tarvitsetkin.(lopeta kahlailu nilkkavesissä
ja sukella!)Kistinusko on edelleenkin vuonna 2001
miljoonille ihmisille ilon ja lohdutuksen antaja,
joka toisin väittää, on totaalisesti väärässä!
Juudas haluaa siunata kaikkia Suomen naisia!
"Olet hakoteillä, jos ajattelet avoliittoasi
teologiselta kannalta. Kristinuskolla on alistettu
naista kohta 2000 v."
En kadu kirjoittaneeni tuota. Olen sitä mieltä
edelleen. Ja vielä tulen olemaan huomennakin.
Mistä ihmeestä nuo "syyllisyyden kahleet"?
Siitäkö, ettet ole vielä mukautuvampi ja
huomaamattomampi? Voin vakuuttaa, että itsensä
unohtamista voi varmaankin kehittää vielä paljon
pidemmälle. Mitä olet saanut? Mitä olet
menettänyt? Mitä tulet saamaan? Miten paljon
tulet vielä persoonallisuudestasi tinkimään ja
nöyrtymisen eleitä jakamaan, ja miksi? Mitä olet
velkaa miehelle, joka ei enää ole ystäväsi,
vaikka samassa taloudessa asuukin? HÄN se on
sinulle velkaa. Koska et luultavasti saa omiasi
pois, totea tappiosi ja "perusta uusi yritys"
(uusi suhde), jos sellaiselta tuntuu, niillä
henkisillä voimavaroilla joita sinulla on. Paras
ratkaisu olisi varmaan elellä jonkin
aikaa "sinkkuna" ja tehdä juuri niinkuin itse
haluaa. Se toisi uutta itseluottamusta.
Kuinkahan nykyinen avomiehesi
pärjäisi "sinkkuna", jos sellaiseen yhtäkkiä
joutuisi? Seis seis, nyt ei syyllisyydentuntoa,
vaan mukavaa lämmittävää vahingoniloa! Tunnista
oma läheisriippuvuutesi, ja ehkä pääset joskus
siitä. Pahempi sen, joka ei läheisriippuvuuttaan
tunnista...
mitä yritän sanoa puolisolleni,hän kääntää minua
vastaan.ja kuinka uskon häntä,ajattelen että
niimpä,vika on minussa.kaikki vika on vain
minussa.ja taas vaikenen.tämän vamman nimi on
varmasti vakava-asteinen läheisriippuvuus.löysit
oikean termin.allekirjoitan tuon täysin.nyt vaan
seuraava kysymys?kuinka paranen tästä,vai olenko
toivoton tapaus?
Et ole ainoa joka joutuu kärsimään semmoisesta
liitosta!! meitä on muitakin kyllä.. itse olen
samanlaisessa asemassa kuin sinäkin!! on vain
tyhjyys sisällä ja kahle jalassa joka painaa
paljon..ystääviä ei minulla ol juuri ollenkaan
kaiken sisäleni joudun jättämään. mieheni loukkaa
minuna taas hengisesti joka päivä..aina hän
keksii sanomista vaik kaikkeni yritän perheen
eteen tehdä.. mut tulee se päivä kun aurinko
loistaa minulle vielä!! toivon et se joskus viel
loistaa myös sinulle!!!
Miksi Jumala koukuttelee näin meille?olen
miettinyt,pohtinut,protestoinut.En jaksa enää
rukoillakaan,vaikka juuri nyt pitäisi.Mutta kun
on niin turhauttavaa.Kaikkien hulluimpia on
viikonloput.Silloin kaikilla,koko perheeni voi
todella pahoin.ja silloin juuri tuntuu että
Jumalakaan ei vaivaudu kuunteleen ja auttamaan?
En tiedä enää mikä minun on?luotanko enää
mihinkään? Mutta Sinulle toivon voimia ja
jaksamista!Kai meillekin aurinko joskus paistaa!
Olemme kai liian herkkiä elämään tässä
maailmassa,jossa on oltava nöyrä ja kiltti,haluis
tai ei!!!Tsemppiä sinulle!
Olen todella harmistunut tilanteestasi. Liitossa
rakkaus vähenee hiljalleen kun
anteeksiantamattomuus hiipii väliin.
Oletteko keskustelleet ongelmista ja oletko itse
huomannut tulleesi katkeraksi. Katkeuus tulee kun
ei anna anteeksi. Ilmiö pahenee mitä pitemmälle
yhteiselo jatkuu, sillä omalla käytökselläsi voit
saada miehesi muuttumaan kylmäksi.
Ehdotan että alat osoittamaan rakkauttasi hänelle
vaikka saisit kylmää vettäkin niskaasi. Rakkaus
murtaa kovankin miehen!!!
On hyvä että olet rukoillut, mutta uskoakseni
meillä kristityilläkin on ongelmana se, että
siirrämme ongelmamme Jumalalle ja Hän tahtoisi
meidän itse ottavan vastuuta elämästämme. Sanon
siis että jos voit itse tehdä asialle jotain tee,
kun et enää pysty tekemään, anna Jumalan tehdä!
Rakasta miestäsi ja osoita se käytännössä.
Minua oikein kynsiä syyhyää sanoa pahasti tuohon
mutta noinhan ne uskovat naiset yritetään saada
uskovien miesten toimesta matalaks,
syyttelemällä. Harmistunut, kun nainen, vaimo
valittaa perhe-elämänsä
vaikeuksia.
Jos rakkautta ei ole, on käveltävä tiehensä. Sen
olen minäkin tehnyt 3 v sitten: Ex-mieheni on
nykyisin ihana tuki, ymmärrän hänen ajatteluaan,
matkanpäästä ja ystävänä. Meillä on ihania
antoisia hetkiä yhdessä(perheenä) ja erikseen.
Rakkaus on murtanut meitä mutta yhteistaloudessa
emme vain tunnu pärjäävän. Olemme erilaisia,
minkä sille muun voi kuin myöntää ja antaa
toistensa elää. Suon hänelle kaiken ilon tehdä
elämästään sellaista kuin hän haluaa, ja hän
minulle.
En puhunut alistamisesta mitään. Kyllä vaikeissa
tilanteissa jommankumman on muututtava tai
tilanne ei ikinä miksikään muutu. Jos mies ei
muutu on naisen muututtava ja tosinpäin.
Oletko eri mieltä? Onko parempi olla ylpeä kuin
nöyrtyä ja alkaa muuttumaan että saa suhteen
onnelliseen tilanteeseen?
Jos sinä esität, että vaimon(alistetun) pitää
vielä lisää nöyrtyä(alistua), ei se kyllä ole
parhaalla tahdollakaan ymmärrettävissä
muuttumisena. Tuo ihminen oli jo nöyrtynyt, ihan
tarpeeksi ja sinä käsket lisää. Vannon ettei
marttyyrirakkaus pitkälle täällä ihmiselämässä
pötkitä. Se on kuule niinkin, että lapset
kärsivät, kun näkevät äidin marttyyrina ja saavat
vielä tuollaisen (nais- ja mies)kuvankin
elämästä= vahinko. Sillä se on mennyttä
vuosisataa vieläpä sieltä alkupuolelta. Ja
varsinkin yksi lapsista maksaa liiton olemassa
olosta hinnan ja kirvelevänä, mitä vanhemmat ja
lapsetkaan eivät ikinä tajua tehneensä yhdessä
omin töin. Joku on aina syntipukki(perheen
lämpömittari, joka reagoi, rupeamalla uhmaamaan
jo pienestä pitäen...),se johon pahaa oloa
puretaan, yleensä vieläpä lapsista lahjakkain,
jos elämä perheenä menee maanpäälliseksi
helvetiksi. Ulkopuoliset pääsevät kyllä
ronkkimaan sitten kun pesä on hylätty: lapset
ovat rikki ja vuotavat
henkisesti.
Olen ihan pysyvästi erimieltä, ihmisen pitää
saada säilyttää ihmis-arvonsa, siis ylpeytensä,
ja väitän että tämä on kokemuksen syvä
rintaääni. Mies joka kääntää kaikki puheet aina
itseensä, katsoo vain omaan napaansa: minä,
minulle kaikki,eikä koskaan kuuntele, mitä se
toinen oikeastaan sanoo-tilanteissa: tekee muut
arvottomaksi itseensä nähden. Olen itse käynyt
just samassa tilanteessa, ja sinne en takaisin
halua. No ehkä talous on tiukalla mutta se on
henkisen, terveemmän kuin entinen, olotilan
hinta.
Tässä minun perusteeni omalle kannalleni.
Olen yrittänyt kaikkeni,olen tehnyt valtavasti
töitä mielestäni liittomme eteen.Olen itse käynyt
kauan juttelemassa siitä mitä minä voisin yrittää
itsessäni muuttaa.Tilanne on vaan
yksinkertaisesti niin että minä olen kasvanut
henkisesti aikalailla,ja toinen puolisko laahaa
samassa jamassa missä 21vuotta sittenkin.Olen
sitä mieltä,että itse on muututtava,ja jos
rakkaus???on lähtenyt tiehensä,niin en
yksinkertaisesti kykene jaarittelemaan ja olemaan
vaiti,mykkä aamusta iltaan vain siksi kun hän on
mykkä.ja silloin kun me olemme molemmat
mykkiä,niin silloin meillä menee hyvin:-)!!Siispä
minkä johtopäätöksen sinä teet!!!Olemalla vain
kuuliainen,nöyrä,alistuva,rakastava..mutta kun
vammani on se että en kykene rakastamaan,enkä
antamaan anteeksi.Haluisin mutta en pysty.Siinäpä
onkin minun suurin vaikeuteni!Koska en osaa
elää?!!
Kyllä se niin on että molempien on tultava
toisiansa puolitiehen vastaa.Ei täällä ole
tarkoitus että mies on niin kunkku että hänen
ehdoillaan mennään.Jos hän on mykkäkoulullaan
hallitsemassa,niin onko tarkoitus että nainen
muuttuu aina vaan yhä passiivisemmaksi ja
hiljaisemmaksi???????Ei ole oikein että naista
vaaditaan muuttumaan ja rakastamaan ja
rakastamaan,millä hiton oikeudella aina
nainen.Eikö joskus voisi vaatia jotain
mieheltäkin.Nousee ihan karvat pystyyn kun
ajattelee:)))
En usko että tilanteesi on mitenkään epä-
tavanomainen. Ihminen on sopeutuvainen eläin.
Elämä liukuu pikkuhiljaa huonompaan tai parempaan
niin ettei itse huomaa ennenkuin jokin asia
pysäyttää.
Lukiessani tekstiäsi henkisesti puistelin päätäni
tasaisin väliajoin.
1. Jumala ei ole tarkoittanut että elät
avoliitossa.
2. Jumala ei ole tarkoittanut että elämä pitää
elää kärsien. Henkinen masokismi ei todellakaan
ole tie taivaaseen.
3. Oletko rukoillut ihmettä vai itsellesi
viisautta nostaa itsesi ylös ahdingosta?
Kyllä elämä kannattelee kun sille antaa
mahdollisuuden. Neuvoisin nostamaan kytkintä
mikäli ette ole valmiita antamaan toisillenne
ansaitsemaanne arvoa (positiivinen määre,
tarkoittaa molempia). Yksinasumiseen tottuu
vaikeammin kuin kaksinasumiseen, mutta se
kannattaa.