Eikö henkinen sairaus ole yhtä vakava kuin fyysinenkin? Ainakin minun mielestäni on. Miksi mielensairauksista ei puhuta samaan malliin kuin fyysisistä? Miks fyysisiin sairauksiin saa parempaa/nopeampaa hoitoa kuin henkisiin?
Jos sulla on jalka kipeä, menet lääkäriin niin totta helvetissä ne tutkii sen jalan ja tekee voitavansa, mahdollisesti leikkaus tms. - ei vain tunge reseptejä kouraan ja heitä pihalle (ainakin toivon että eivät niin tee, itse en ole koskaan kuullut että kellekään olis niin sattunu).
Jos sulla on mieli kipeä, menet lääkäriin. Saat lähetteen ,JOS NE OTTAA SUT TOSISSAAN, psyk. polille. Siellä saat varmasti lääkkeitä vaikka muille jaettavaks ja uuden ajan liian pitkän ajan päähän.
Ymmärrän, että ei ole resursseja. Ja on paljon muitakin henkisesti sairaita. En sitä kielläkkään. Niitä resursseja pitäis ehdottomasti lisätä! Ja panostaa/kehittää avohoitoa, ei sairaalahoitoa. Pitää saada inhimilliset jonot noille poleille, itsellä tilanne on vakava ja tarvitsisin keskusteluapua kerran viikossa, saan sitä kerran kahessa kk. Lääkärin näen noin 4 kk:n välein kun ei ole antaa aikaisemmin vapaata aikaa.
Aloin vain miettimään tuossa yksi päivä kun ravasin taas nuoriso psyk. polille ja ulkona oleva talkkari katteli nenän varttansa pitkin mua kun menin siitä ovesta sisään. Ja muutenkin, tuntuu että näistä asioista puhumista vältellään viimeiseen asti!
Musta ainakin olisi hienoa, jos voisin häpeilemättä kertoa miksi olen sairaslomalla. Mutta eihän sitä suutaan voi avata, kun sen jälkeen kaikki kiertää sut kaukaa leimaa hulluks! Nytkin joutuu kaikenmaailman tekosyitä keksimään kun ihmiset kysyy et miksen mene kouluun tai töihin..
Nyt kysyn uudestaan. Miksi se on vieläkin tabu?
Jos sulla on jalka kipeä, menet lääkäriin niin totta helvetissä ne tutkii sen jalan ja tekee voitavansa, mahdollisesti leikkaus tms. - ei vain tunge reseptejä kouraan ja heitä pihalle (ainakin toivon että eivät niin tee, itse en ole koskaan kuullut että kellekään olis niin sattunu).
Jos sulla on mieli kipeä, menet lääkäriin. Saat lähetteen ,JOS NE OTTAA SUT TOSISSAAN, psyk. polille. Siellä saat varmasti lääkkeitä vaikka muille jaettavaks ja uuden ajan liian pitkän ajan päähän.
Ymmärrän, että ei ole resursseja. Ja on paljon muitakin henkisesti sairaita. En sitä kielläkkään. Niitä resursseja pitäis ehdottomasti lisätä! Ja panostaa/kehittää avohoitoa, ei sairaalahoitoa. Pitää saada inhimilliset jonot noille poleille, itsellä tilanne on vakava ja tarvitsisin keskusteluapua kerran viikossa, saan sitä kerran kahessa kk. Lääkärin näen noin 4 kk:n välein kun ei ole antaa aikaisemmin vapaata aikaa.
Aloin vain miettimään tuossa yksi päivä kun ravasin taas nuoriso psyk. polille ja ulkona oleva talkkari katteli nenän varttansa pitkin mua kun menin siitä ovesta sisään. Ja muutenkin, tuntuu että näistä asioista puhumista vältellään viimeiseen asti!
Musta ainakin olisi hienoa, jos voisin häpeilemättä kertoa miksi olen sairaslomalla. Mutta eihän sitä suutaan voi avata, kun sen jälkeen kaikki kiertää sut kaukaa leimaa hulluks! Nytkin joutuu kaikenmaailman tekosyitä keksimään kun ihmiset kysyy et miksen mene kouluun tai töihin..
Nyt kysyn uudestaan. Miksi se on vieläkin tabu?
Vastaukset 11
Vanhimmat
henkisiä sairauksia. Sairaus on ruumiin toimintahäiriö. Mieli ei ole osa ruumista.
Huh huh edelliselle. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Mieli vaikuttaa ruumiseen myös. Mielensairaus on sairaus siinä missä muutkin!!
Minua enemmänkin ärsyttää se että mielen sairauksia vähätellään. Miksi? Yleensä ne aiheuttavat huomattavaa haittaa ja kärsimystä ihmisen elämässä. Eikä niitä ole helppo hoitaa. Minkäänlaista sympatiaa et saa kuin kaltaisiltasi melkein. Lisäksi syyllistetään niinkuin sen sairauden olisi itse valinnut, vaikka oikeasti monella on traumaattisia kokemuksia, joihin EI ole voinut itse vaikuttaa.
Suomessa mielenterveyshoito on retuperällä. Todellakin. Ehkä joissain paikoissa voi olla hoito vähän parempaan mutta sekin hoito riittää vain osalle.
sairas vitsi oikeasti sairas?
No se kylläkin riippuu potilaan tilasta, resursseista ja henkilöstöstä miten hoitoa saa. Itse ramppaan kerran viikossa psykiatrilla ja tarvittaessa lääkärillä. Lääkäri tosin kirjoittaa pyytämäni reseptin näkemättä, jos psykiatri niin suosittelee.. Tai nostaa annosta. Silloin näen lääkärin kun on arviointikäynti tai haen lisää saikkua. Muuten en lääkäriä mielestäni mihinkään tarvitse.
Itsellä kokemuksia Lahesta ja Tamperelta, näissä ainakin toimii. Molemmissa alussa kysyttiin että kuinka usein koen että on tarpeellista psykan juttusilla käydä. Sitten sanoin alkuun et kerran pariin viikkoon.. Sitten sitä tihennettiin psykan ja minun yhteisestä päätöksestä viikottaiseksi.
Mutta se on kylläkin kurjaa ettei aiheesta voi edes pikkaisen mainita. Jos tutustun uuteen ihmiseen, alkuun sanon että olen töissä ja missä paikassa jne. Mutta mainitsen myös että olen sairaslomalla, etten tällähetkellä työskentele, vaikka työpaikka on. Jos joku kysyy että miksi (harvemmin, yleensä uudet tuttavuudet ei kehtaa kysyä) niin sitten voi mutista jotain epämääräistä "on vaivoja" tms. Jos sitten tilanne menee siihen että tutustuu kunnolla, voi vihjaista oikeaa syytä. On ihmisiä joiden reaktio on positiivinen, niillä on joskus ollut sama homma tai että ymmärtää miksi näin on. Sitten on niitä jotka joko ei tajua ja pitää laiskana tai sitten niitä, jotka pitää sitä esim masentunutta jotenkin pahasti viallisena ja se tuottaa hänelle itselleen vain ongelmia, joten on parasta kadota.
Se hyvä tälläisissä toiminnoissa on se, että mieleltään sairastunut ihminen voi sillä karsia sellaiset ihmiset ympäriltään, jotka ei tajua tai pelkää, koska heistä ei ole mitää iloa itselleen, yleensä päinvastoin. Mielummin olen yksin kun sellaisessa seurassa, joka ei ymmärrä.
Tervetuloa rakkaat ihmiset kerhoon. Minulla on myös samanlaisia mietteitä psykiatriasta ja siitä, miten se on edelleen kuuma peruna hyvin monelle. Itse aikoinaan hain syytä erilaisille vaikeuksilleni elämässä, sain diagnoosiksi Aspergerin syndrooman ja masennuksen, myös pakko-oireista häiriötä pohdittiin. Itselleni se oli tietyllä tapaa helpotus, että tietyille asioille löytyi selitys, enkä kokenut enää olevani mikään "hullu" tai edes erityisemmin sen kummallisempi ihminen kuin kukaan muukaan.
Mutta rakas lähiympäristöni, perheeni yms. eivät suhtautuneet tähän asiaan yhtä kypsästi kuin olisin odottanut heidän suhtautuvan. Minun tekemisilleni ja mielipiteilleni annettiin todella pieni painoarvo - olinhan hullu ja kaikkea muuta vastaavaa. Jopa ruokapöydässä alle 10-vuotiaiden siskojen kuullen puhuttiin miten isosisar on tollanen ja käy hoidossa. Nykyään minusta on tullutkin tällainen "anteeksi että olen olemassa -ihminen", kun kukaan ei voi enää ilmeisesti nähdä vahvuuksiani tai minua omana peroonanani, on vain ne sairaudet ja heikkoudet mitkä tekevät minusta sen minkä tekevät.
Ja ei, minä en ole ikinä hakenut sairaslomaa enkä kuntoutustukea enkä mitään muutakaan, mitkä voisivat olla hyviä syitä ns. tekeytyä sairaaksi ja pääsisi vain hengailemaan valtion piikkiin, ei missään nimessä. Olen edelleen avohoidossa, koska tarvitsen ohjausta elämään ja tukea, jota en itseasiassa saa mistään muualta. Nyt pääsin jopa töihin, ja tässä syksyllä menen kouluun. Hankalaa on edelleen, ja tuntuu että jokainen päivä pitää taistelemalla käydä läpi. On myös kova tahto toisaalta näyttää omalle ympäristölle, että minäkin olen jollain tapaa kykenevä. Sen kyllä olen silti oppinut, etten halua uhmata ympäristöäni enää koskaan puhumalla avoimesti ongelmistani. Saan vain siitä paskaa niskaani, kun niin harva ymmärtää tällaisia asioita - vaikkakin siitä itse myös kärsin, kun on jatkuvasti olo siitä että on täysin yksin tässä maailmassa. Nyt olen 19-vuotias naispuolinen henkilö.
Mutta tosiaan, tällainen vuodatus. Elämä on aika kovaa. Jaksamisia!
Niinpä.. Itsekin varasin juuri ajan terv. keskukseen mielenterv. ongelmien vuoksi. Minua hävetti suunnattomasti kertoa puhelimessa mitä ajanvaraukseni koski. Vielä enemmän hävettää sitten jos joutuu kävelemään mielenterv. poliklinikalle.. Perheelle ja läheisilleni en edes aio kertoa, koska tiedän etteivät he ymmärtäisi. Miksi minun pitää hävetä ja salailla mielenterveys ongelmiani?
Mutta niin se vain on. Ei näistä asioista voi puhua kuten mistä tahansa muusta sairaudesta.
Henkinen sairaus on vakavampi asia kuin fyysinen sairaus. Fyysisiin sairauksiin voi ehkä kuolla, mutta tämän paskan kanssa pitää elää.
eivät ole sairauksia.
Sinä vatipää ilmeisesti luulet olevasi viisaampi kuin lääkärit? Sinun mielestäsi mielisairautta ei siis ole olemassa? Ihan oikeasti, syöksy sementtiin.
ei voida osoittaa millään objektiivisilla menetelmillä. Mieli on kielikuva. Täten mielisairauskin on kielikuva.
No enpä olet tahtonut tietoisesti jäädä "hengailemaan valtion piikkiin". Kun jokainen päivä tuntuu taistelulta itsessään niin miten jaksaisin jotain työtä? En jaksa ennenkuin saan kunnon hoitoa, ja sitä saa näköjään odottaa.
En ymmärrä miksi "Mutriarkaatti" itse vähättelet ja kuvittelet että se on valinta onko (jaksaako) töissä vai ei?
Helsingissä olen itse "hoidossa". Nytkin piti syksyllä päästä edes päiväsairaalaan "hengailemaan" mutta eipä lähetettä osattu tehdä ajoissa niin menee taas kahden kuukauden päähän. Sillä aikaa ei ole mitään. Lääkärit julkisella puolella vaihtuvat kaksi kertaa vuodessa, ehdit yhden nähdä kork. 2 kertaa!
Siksipä olenkin joutunut menemään kalliille yksityiselle lääkärille jonka äitini maksaa, ja ilmeisesti Kela ei siitä tykkää eli hoito pitäisi olla kokonaisvaltaisempaa, eli hoitaja myös. Teen miten päin tahansa niin mikään ei onnistu. Olen kyllä väliinputoaja. Helsingissä ei oikeasti toimi mielenterveyshoito ja siitä olen kuullut muiltakin. Onnea vaan niille jotka sitä muissa kaupungeissa saavat, vaikka ei Oulussakaan kaikki pääse edes psyk.polille.
Tässä kärsii myös läheiseni.