ei-toivottu raskaus

Jatkoa: Nyt tästä on kulunut jonkin aikaa ja olen aivan hajalla. Keskeytys oli minulle todella vakava asia ja kadun katkerasti, että ikinä olin tämän miehen kanssa.
Jostain syystä en pääse asian yli. En osaa jäsentää mitä suren enemmän keskeytystä, omaa typeryyttäni vain miehen käytöstä. On täysin selvää, että mitään tukea ei häneltä voinut odottaa ja jäin yksin tragediani kanssa.

En vain pääse eteenpäin, jokainen päivä on ponnisteltava jaksamisen kanssa. En voi puhua asiasta kenenkään kanssa.

Olin vielä niin tyhmä, että otin jälkeenpäin mieheen yhteyttä ja yritin selvittää tilannetta hänen kanssaan. Turha oli odottaa ymmärrystä.

Niille, jotka tuomitsevat keskeytyksen: asia on minulle erittäin vaikea päästä yli, käytimme ehkäisyä ja näin kävi. Kadun ikuisesti koko suhdetta ja mitä seurauksia siitä oli. Älkää lyökö lyötyä.

Miksi et voi puhua asiasta kenenkään kanssa? Tietysti voit, käy juttelemassa vaikka sairaanhoitajan kanssa jos psykologille meno on hankalaa. Tekisi sinulle hyvää, äläkä vaan jää yksin tämän asian kanssa. Seurakunnastakin voi saada apua enkä jaksa uskoa että sielläkään tuomittaisiin.

Eikö sinua yhtään lohduta tässä surun keskellä se, että jos olet kerran sairas etkä tule toimeen ilman lääkkeitä niin sinunhan oli tehtävä keskeytys? Vai olisitko halunnut saada sairaan lapsen..? Vai mitä tuo sairautesi sitten tarkoittaakaan.

Perhetaustassa on jotain kun mukaasi tarttuu sinulle ihan vääränlaisia miehiä..he tuntuvat jotenkin tutuilta ja näin törmäät aina samaan ongelmaan? Jos mies tuntuu liian hyvältä ollakseen totta niin niin se useimmiten onkin. Tulitte hyvin juttuun ja kaikki toimi, mutta sitten ei kuitenkaan. Mies ei ole itkujesi arvoinen. Saattoipa olla joku todella häiriintynyt tyyppi. Katkaise kaikki välisi häneen on neuvoni. Kukaan normaali ihminen ei lähettele satoja viestejä lyhyen ajan sisään. Voit aika paljon päätellä siitä.

Tärkeintä on nyt, että pääset itse toipumaan. Käy asiantuntijan kanssa juttelemassa. Työterveydessäkin yleensä sellaisia palveluja tarjotaan.

Tää on tätä elämän epäoikeudenmukaisuutta..minä olen halunnut aina lapsia enkä ole niitä valitettavasti saanut..voimia sinulle omaan kriisiisi.

Pisti silmään yksi asia. Sinulle on käynyt kaksi kertaa suhteessa huonosti.

Ensimmäisessä suhteessa kyllästyit ja tylsistyit. No sehän oli miehen syy.

Toisessa suhteessa pamahdit paksuksi, teit abortin, joka on nykyään muuten naisen päätös eikä miehen, ja siitä huolimatta vierität koko syyn ja vastuun tämän miehen niskoille.

Veikkaampa että olet räikeästi värittänyt kertomusta "kotikentän hyväksi", kuten etenkin tunteikkailla ja helposti rakastuvilla naisilla on tapana.

Todellisuudessa ensimmäinen miehesi olisi halunnut pitää sinut mutta sinulla oli jo ajatukset muualla. Todennäköisesti miehesi oli hyvä ja rakastava mutta tarttui pulloon, kun seksi loppui - sinun aloitteesta, johon sinä kekkasit aikoinaan jonkun syyn verukkeeksi, mitä et enää muista itsekään.

Kyllästyit ja hait syytä eroon miehestä. Siihen sait hyvän syyn vierittää koko homma miehen niskoille, kun miehesi oli paennut tilannetta alkoholiin ja sinä vielä terästit tilannetta kehittämällä riitoja ja olit ärsyttävä akka sen sijaan että olisit kommunikoinut asioita.

Sitten tuli toinen mies. uskoit tietysti valheita, joita mies lateli. Pamahdit paksuksi ja huomasit, ettei elämä olekaan leikkiä.

Onneksi olet mestari kaivamaan toisista kaikki mahdolliset negatiiviset asiat - miten järkyttävää onkaan kun joku menee paniikkiin ja käyttäytyy "psykoottisesti" kun kyseessä on lapsi. Tietenkin on myös psykoottista keskustella mieltä järkyttävistä asioista puhelimitse ystäviensä kanssa tai jonkun itseään viisaamman - kyseessähän on kuitenkin vain lapsi ja lapsen elämän päättäminen. Sehän ei ole yhtään psykoottista ja sairasta, että vetää kylmää kyytiä suhteessa kaksi vuotta, hyppää sitten suin päin suhteeseen puolen vuoden perästä.

Ohoh, aikamoista spekulaatiota... Mielestäni annoin ensimmäiselle miehelleni aikaa ja mahdollisuuksia lopettaa alkoholin liikakäyttö ja hain meille apua perheneuvolasta, jotta parisuhteemme olisi "pelastunut". Ja taatusti yritin kommunikoida asiasta: puhumalla ja kirjoittamalla.

Tangoon tarvitaan kaksi ja jos toinen valitsee keskioluen ja tv:n mielummin kuin sen, että voitaisiin yhdessä tehdä asioita ja harrastaa, en voi asialle mitään. Ja mitä tulee negatiivisten asioiden kaivamiseen exästä, jätin paljon mainitsematta. Vai mainitsinko, että exäni tapana oli harrastaa ulkopuolisia suhteita, joka on asia, joka takuuvarmasti tappaa parisuhteen läheisyyden? Uskottomuttakin olin valmis käsittelemään, jos hän olisi ollut valmis muuttumaan.

Mielestäni puoli vuotta ei myöskään ole liian lyhyt aika siirtyä uuteen suhteeseen, joten en ymmärrä kommenttiasi.

Ja raskauden keskeytys - ehdottomasti vaikein asia mitä olen koskaan kohdannut. Sen verran vaikea, että en kykene puhumaan asiasta ystävieni kanssa.

Ja syytänkö itseäni - joka päivä ja joka hetki. Typeryydestäni, että tuli raskaaksi ja typeryydestäni, että rakastuin henkilöön, joka vaikean tilanteen edessä sekosi täysin. Mistä olisin voinut tämän tietää? Tuli opittua ainakin kantapään kautta, etten aloita suhdetta kenenkään kanssa ennen kuin tutustuu tarkemmin.

Ehkä kuitenkin ratkaisu on ollut paras mahdollinen, vaikkakin toisaalta ikävä. Tuo miten kerrot miehen käyttäytyneen, ei lupaile oikein hyvää parisuhde-elämäänkään, saati perhe-elämään. Jos olisit pitänyt lapsen, tuo kipeän ja vauhkon oloinen mies olisi ollut oikeutettu tunkemaan ja roikkumaan elämässäsi niin kauan kuin elonpäiviä olisi riittänyt. Luulen, että raskaudenkeskeytys oli kuitenkin vain varjelukseksi, koska miehen käytös vaikuttaa näin luettuna aivan kipeältä. Jo pelkästeen se, että yhtenä hetkenä ihastelee, miten te saisitte vauvan, ja kun asia onkin totta, menee ihan pois tolaltaan: ei tasapainoinen ihminen toimi noin! Eikä sillä, ei muutaman hetken tuttavuuden kanssa edes suunnittele perheenlisäystä, kun ei voi edes perheestä vielä puhua. Eli, mun ymmärryksen mukaan sinusta ei ehkä olisi tullut yhtään tuon onnellisempaa, jos olisit antanut raskauden jatkua ja suhde tasapainottomaan mieheen olisi jostain syystä jatkunut.

En osaa oikein selittää, mutta uskon, että asia meni niinkuin parhaaksi on.

Minä uskon myöskin, että olet tehnyt oikeita ratkaisuja. Aikuiselämä on joskus tosi raskasta ja niiden päätösten kanssa pitää vaan elää, olipa ne miten hätäisesti tehtyjä.

Minusta raskaus tuossa elämäntilanteessa (sairaus huono parisuhde) olisi ollut huono asia. Nyt tiedät, että pystyt tulemaan raskaaksi, joten sinun pitää vaan löytää sellainen mies, joka kykenee sinua tukemaan. Kun parisuhde on kunnossa, niin voit sen jälkeen alkaa keskustella lääkärin kanssa, että millä tavalla lääkitystä vähennetään raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajaksi, jotta lääkityksestä on mahdollisimman vähän haittaa kehittyvälle sikiölle.

Ehkä sinun kannattaisi käyttää ehkäisykierukkaa (esim. hormoniton kuparikierukka), jotta kondomin kanssa koheltamisia ei tule.

Lapsella on oikeus myös isäänsä. Kumpikaan tähän astisista miehistä ei ole osoittanut millään tavoin, että olisivat olleet hyviä isähahmoja lapsellesi. Kiinnitä siis jatkossa seurustelukumppania etsiessä myös siihen, että voiko heihin luottaa, arvostatko heitä, haluavatko isäksi, tekevätkö kotitöitä, päihteiden käyttö, ahkeruus, perheen elatuskyky.

Jos elämässä jää odottelemaan hyvien isäehdokkaiden löytämistä niin tuskin koskaan saa lapsia. Varsinkin jos olettaa, että isä sitten on lapsen ja äidin elämässä forever..Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin, se on totta, mutta ei elämää voi noinkaan elää. Kuinka moni isällinen lapsi jäi lopulta isättömäksi kun löytyikin uusi jonka matkaan lähteä? Joo voihan se olla ideaali, että pitäisi olla kummatkin vanhemmat mutta ei se niin mene tosielämässä.

Teit ratkaisun ja sen kanssa on elettävä. Kannattanee käydä lääkärillä kysymässä lääkitysasiat kuntoon ihan siltä varalta, että joskus tapaat jonkun, joka kanssasi haluaa lapsia..tai jonka kelpuutat lapsesi isäksi.

Ihan turhaan sinä itseäsi syytät tästä ratkaisustasi, nimittäin todennäköisyys saada elävä lapsi on aika minimaalinen. Voisi olla, että tuo kyseinen tapaus olisi ollutkin vaikeasti vammainen tai jotain muuta, ja olisit joutunut keskeytykseen joka tapauksessa. Lapsi olisi voinut tulla itsekseenkin pois. Keskenmenon riski on sitä suurempi mitä vanhempi olet, samoin sikiön erilaisten epämuodostumien ja vammaisuuden riski.

En nyt muista että olisit kertonut kuinka pitkällä raskaus oli, mutta oikeasti raskauden loppuun saakka kestäminen on tänä päivänä aika tuurista kiinni. Ihan loppumetreilläkin vauva voi kuolla kohtuun eli anna anteeksi itsellesi ja ota tämä vain pienenä etappina siihen tärkeimpään tavoitteeseesi, mikä se sitten onkaan - hyvä mies, lapset vai joku muu.

Jos et anna anteeksi itsellesi niin voit jäädä kiinni tähän tapahtumaan niin, ettet kohta enää pysty elämään normaalisti, masennut vielä. Tosiasiassa et voi tietää, että olisiko sikiö kuollut luonnostaan ja tullut pois, olisit saattanut olla vielä viikon, kaksi, kuukauden tai 5kk raskaana ja siltikään mikään ei takaa sitä että se olisi päättynyt synnytykseen..voin silti kuvitella, että kaikki tapahtumaan liittyvä sairaalareissuineen on henkisesti tosi rankka kokemus. Ehdotan silti, että menisit juttelemaan sairaalaan jossa olit tiputuksessa vaikka vain sairaanhoitajan kanssa. Heillä on kokemusta etkä taatusti ole ensimmäinen kelle kokemus on rankka.

Kuule, kaikki tekee tässä elämässä virheitä. Nykypäivänä vaan näyttää siltä että jokaisella pitäisi olla joku sisäinen kristallipallo joka kertoo mitä mistäkin teosta seuraa niin ettei VAAN pääse tapahtumaan virheitä. Jos virhe tapahtuu, elämä loppuu siihen paikkaan. Ja ympäristö soimaa että jos olisit vaan ajatellut niin...ihan kuin olisivat itse tippaakaan viisaampia.

Abortti on kova paikka, olen sen itsekkin kokenut. Ero on kova paikka, olen sen kokenut. Tiedän myös miten helposti haksahtaa eron jälkeen johonkin aivan mahdottomaan mieheen, koska ei yksinkertaisesti osaa olla varuillaan. Ei ole kokemusta jolla skannata joukosta ne joilla ei ihan kaikki muumit ole laaksossa. Eikä sitä kokemusta ole monella muullakaan viisaana esiintyvällä, virheitä tekee kaikki. Itse olen nähnyt että ihminen voi puoli vuotta esittää jotain aivan toista persoonaa mitä oikeasti on, ja totuus paljastuu vasta kun on tavarat saman katon alla. Olen myös nähnyt millainen on ihminen, joka on vauhko, eli elää täysin pelkkien tunneyllykkeiden varassa. Arvaamaton, pelottava ja vaaraksi sekä itselleen että muille.

En todellakaan sano että ajattele positiivisesti, positiivisuus on perseestä. Mutta ajattele realistisesti. Et olisi kuitenkaan lasta luultavasti pitänyt, koska lääkityksesi estää sen. Jos olisitkin ehtinyt ajatella enemmän, luulenpa että olisit päätynyt samaan ratkaisuun, ihan siksi että lapsi olisi voinut olla vakavasti vammainen. Mies on paljastunut siksi mitä on, vauhkoksi hysteerikoksi. Hyvä että paljastui nyt eikä sitten kun olisitte olleet naimisissa. Pääsit vähällä. Mieti asioita ihan ajan kanssa. Rauhoita tunteet, ja tarkastele asioita niinkuin ne on, ei niinkuin ne tuntuu olevan. Itket sitten kunnolla ja päätät, että opissa se on variksenpoikakin tuulessa. Muuta jotain elämässäsi: asuinpaikkaa, vaikkapa vain asuntoa, ihan mitä vaan, kunhan muutat jotain. Pistä miehet jäähylle elämästäsi vähintään vuodeksi. Pidä itsellesi rauhoitusaika, itsesi takia, ei muiden. Se tekee hyvää, ja selkiyttää asioita. Se tekee sinusta myös itsenäisemmän, etkä enää niin helposti retkahda ensimmäiseen joka puhuu kivoja ja sanoo että onpa neidillä somat silmät. Tämmöstä.