EclipsE:lle!

Kyllähän seura kelpaa, mutta riippunee suhteen
laadusta ja oikeudenmukaisuudesta. Mitkä ovat
sinun prinsiippisi asiaan? Oletko kenties
biseksuaali? Se ei mielestäni ole Raamatun
vastaista, joten olet hyvällä asialla, Kaizu
(seni?).

Olen pettynyt, Mikko-Sedän vaikutus alkaa näkyä.
Tsk,tsk,tsk...ja tämähän ei ole deitti.net



Rashaverak
Never let your sense or morals prevent you from
doing what's right

Ps. Tämähän oli sitten hymiöllä varustettu
kommentti :-))

Mun tarina. Kertokaa onko hyvä.

Laskin ostoskassini viereiselle,
ikkunanpuoleiselle penkille. Tiuskaisin
mielessäni sille, että jouduin istumaan selkä
menosuuntaan. Olin esillä, kaiken kansan
ihailtavana, enkä pitänyt siitä lainkaan.
Muovipussit pullistelivat erinäisistä
elintarvikkeista. Olin saattanut vaimoni
siunattuun tilaan ja se vaati veronsa. Edessäni
istui kaksi vanhaa rouvaa naamat kurtussa. Olihan
törkeää, että nuori mies varasi ostoksilleen
oikein oman istuimen, kun tilaa oli muutenkin
niukasti. Hieman ahneeltahan se minustakin ensin
alkuun tuntui mutta kuinkahan kireälle rouvien
hermoruuvi olisi vääntynyt, jos olisin alkanut
tunkea kauppakassejani heidän pöhöttyneille
jaloilleen anteeksipyyntöjä mumisten. Minun olisi
pitänyt valehdella, etten olisi kyydissä kauaa.

– Kyllähän siitä olet kuullut miten nolosti sille
Naimin miehelle kävi. Niiden tiluksista kun oli
se juttukin lehdessä. No toimittaja tuli, jututti
aikansa ja lähti. Ja Reiman selkä kun nykyään on
mitä se on, niin eihän se viitsinyt lähteä
toimittajaa ulos saattelemaan, vaan jäi
keinutuoliinsa kiikkumaan, selkäänsä
lepuuttamaan. Vaan eipä voinut äijä olla
kurkkimatta, mitä se toimittaja sinne pihalle
vielä jäi vehtaamaan. Liiterillä seisottiin,
minä, se toimittaja ja Naimi hamuamassa käteensä
kirvestä. Eihän se hyväksynyt, että Naimin olisi
pitänyt alkaa miehen hommiin, vaikka sillä
itsellä nivelet joka suuntaan jo paukkuivatkin.
Vaappui isäntä sen keppinsä kanssa liiterille ja
sen näköistä oli, että johan se kaatuisi pelkästä
kirveen painosta ...

Aikomukseni oli olla kuuntelematta mutta tämä oli
kerta kaikkiaan liian lupaavanoloinen tarina
harakoille. Toinen nainen vilkuili välillä
ostoksiani kuin niissä olisi ollut jotain vikaa.
Naimista ja tämän miehestä tarinoiva nainen taas
keskittyi vain puhumiseen. Hän haki ystävästään
silmäkontaktia ja puhui, loi kyytiin astuviin
nopeita tarkkaavaisia silmäyksiä ja puhui taas.

– ... no Naimihan sen sille sitten sanoi, sen
jälkeen kun olin vähän aikaa nyppinyt sitä
hihasta, että katohan nyt kuinka ukkosi mahtaa
käydä. Kyllähän sen itsepäisyyden saattoikin
arvata. Olihan se tilan omistaja jo kolmannessa
polvessa, eikä mitkään Naturat Reiman silmille
hyppineet. Sen piti katsos oikein näyttää, että
tosissaan se aikoi pitää ne maansa –

Tässä rouva piti tauon ja katseli pitkään, kuinka
eräs vanha mies nousi bussin askelmat
kävelykeppinsä varassa. Omastatunnosta kirpaisi,
kun mies jäi seisomaan parin metrin päähän
eteeni, henki rahisten, keppiinsä nojaten.
Saattoi nimittäin olla tämän miehen viimeinen
kävelyvuosi. Epäilemättä jo viime kesä oli ollut
rankka mutta nyt talvella askel maistui takuulla
rämejuoksulle. Punnitsin vaihtoehtoja. Noustako
ja tarjota paikkaa vanhukselle ja samalla
aiheuttaa lisää sekaannusta täydessä bussissa vai
istuako paikoillaan ja niellä kaikki häpeilevät
katseet?

Tarkistin salaa vasemman käden pikkurillillä
vetoketjuni ja yritin rentoutua. Kyllä vanhus
yhden reissun kesti seistäkin. Naimin miehestä
tarinoiva rouva näytti siltä kuin olisi aikonut
sanoa siihen jotain mutta päästikin sen sijaan
vain vihaisen tuhauksen ja lamauttavan katseen.
Pari muutakin matkustajaa vilkaisi minua kuin
olisin syyllistynyt itse pääsyntiin. Painoin
pääni alas, vieritin katseeni vasemmalle
sivulleni ja jatkoin sitä, mitä olin tehnyt
siihenkin asti. Katselin kuinka maisemat
karkasivat silmieni edestä ja kuuntelin, kuinka
Reima keräsi kunnon naurut.

– ... no Naimi oli jo ehtinyt laittaa siihen
kannolle yhden puupötkylän, kun oli toimittajan
kanssa sovittu, että otettaisiin kuva rehdistä
työnteosta, tiedätkös, että Naimi löisi sen
pötkylän halki ja se tulisi sitten lehteen. Sekös
ei käynyt Reimalle sitten alkuunkaan. Mutta
Naimipa sanoikin vastaan, että kyllä Reima-kullan
nyt vain oli parempi katsella vierestä. Reima
tiuskaisi, että perkele, kirves tänne, nappasi
sen Naimin kädestä ja heilautti sen hetkessä
selkänsä taakse, ilman että olisi ainoatakaan
tukiaskelta ottanut. Sitten se sanoi, että –

Nainen hillitsi nauruaan jo valmiiksi. Tirskahti
pari kertaa kätensä suojissa ja jatkoi.

– ... se sanoi, että no niin, toimittajanrenttu,
annapas filmin palaa, näin meillä asiat
hoidetaan. Ähkäisten se heilautti sen kirveen
sieltä selkänsä takaa ja kyllä vaan pölkky
halkesi. Se vain, että se kirves oli jotenkin
pujottautunut henkselien taakse ja kun Reima
sitten ähkäisi, niin siinähän sitten paloivat
filmille raivoisa ilme ja pilkulliset,
pähkinänruskeat kalsongit!

Nauruhanat aukesivat. Rouvat hekottivat
pömppövatsat hytkyen ja ikään kuin en olisi vielä
matkan aikana rikkonut tarpeeksi moraalisia
lakeja, annoin minäkin palaa täydeltä laidalta.
Naiset vaikenivat minua tuijottaen. Siinä minä
istuin ostoksieni kanssa, vieden vanhuksilta
kallisarvoisen paikan sijasta kaksi ja vieläpä
kehtasin höröttää sille. Äkkiä keräsinkin
katseita kuin magneetti metallipurua eikä
edessäni istuva puhelias rouva kyennyt enää
hillitsemään kiukunpurkaustaan.

– On siinä kanssa mies! Että sitten kehtaatte
antaa vanhan miehen seisoa tuossa tungoksessa ja
vieläpä yhdytte pilkaten minun ja ystäväni
nauruun, vaikka asia ei teille kuulu!
Häpeäisitte, nuori mies! Jotenkin olin aavistanut
tämän tulevan ja minulla oli repliikki valmiina.

– Mutta kuulkaahan nyt, arvon rouva. Olisiko
sitten ollut sopivampaa, että olisin ängennyt
ostoskassini jalkojenne tielle, ettette taatusti
olisi saanut mukavaa asentoa koko matkan aikana?
Ja mitä tuohon vanhaan mieheen tulee, niin hän
saa aivan parin vuoden kuluttua levätä niin, että
kyllästyy. Vilkaiskaapa häntä, rouva. Ettekö ole
kanssani samaa mieltä?

Nainen vilkaisi. Jatkoin selittelyä kuiskaten.

– Nauruani en pyydä anteeksi. Katsokaahan vielä
kerran vanhuksen suuntaan ja tarkentakaa hänen
vieressään seisovan punkkarin tussilla
töherrettyyn farkkutakkiin. Huomaatteko?

Nainen tiiraili hetken, silmät kirkastuivat ja
uusi naurunpurkaus heräsi kikatuksena. Rouva
päästi takuulla tipan tai pari vaippaansa
hytkyessään riemuremakassa. Ei se nyt noin
hauskaa voinut olla. Olinhan minäkin toki asialle
hymähtänyt mutta hei, sellaista sattuu. Pieni
harmiton kirjoitusvirhe. Animanalia.

Helpotukseni oli suuri. Viha oli lamaannutettu.
Nainen oli jämähtänyt vahingoniloonsa, retkotti
penkillään vatsa hytkyen, osoittaen etusormellaan
vanhuksen suuntaan ja keräsi moittivia katseita
yksinoikeudella. Olin turvassa. Vedin salaa
auenneen sepaluksen umpeen ja huokaisin. Vanhan
miehen poski nyki. Hänen pysäkkinsä tuli kuin
tilauksesta. Keskiovet aukesivat. Pappa ehti
astua ylimmälle askelmalle, kun hänet yllättäen
tempaistiin kumoon. Kolmen varhaisteinipojan
rynnäkkö iski sisälle. Pappa valahti alimmalle
portaalle, menetti tasapainonsa ja kaatui
kyljelleen pysäkin lumipenkalle, kävelykeppinsä
päälle. Ovet sulkeutuivat, kuului vaihteen sihaus
ja bussi nytkähti liikkeelle.

Eturivin nuori nainen oli hänkin kääntynyt
tarkkailemaan bussin tapahtumia ja huusi
kuljettajalle:

– Pysäyttäkää nyt, hyvä mies! Ettekö nähneet,
mitä nuo nuoret tekivät tuolle vanhusparalle?
Eivät he sitä paitsi edes maksaneet! Ei
keskiovista tulla kyytiin!

– Kuulkaas nyt, neiti, minä ajan. Te olette
hiljaa. Minulla on aikataulu. Sitä paitsi, minkäs
teet, kun tuo suurin noista pojista on
Paikallisliikenne Oy:n pääomistajan poika.
Parempi olla hissukseen vaan.

– Mutta se mies jäätyy tuonne! nainen melkein
vollotti.

– Kuten jo sanoin, että parempi olla hissukseen
vaan, niin että TURPA TUKKOON, ÄMMÄ!

Naikkonen hautasi kasvot käsiinsä. Huuto loppui,
nyyhkytys ei. Koko bussi hiljeni. Ainoastaan
poikien hokema ”mitä sä siellä piilottelet?”
kantautui auton takaosasta. Minun kannaltani
äskeinen välikohtaus oli tietysti vain hyvä.
Matkustajien huomio kohdistui vähitellen koti-
ikävään. Tuskaisia ilmeitä oli aivan käytävän
etuosaan asti. Seuraava kyytiin nousija saisikin
sitten istua kuljettajan sylissä. Vertasin
kelloni väittämiä auringonvaloon. Hämärä lähestyi
viittä. Pysäkkini ei voinut enää olla kaukana.

Ulkoa ei erottanut juuri minkäänlaisia
yksityiskohtia, joten käänsin pääni
tarkastelemaan käytävän toisen puolen ihmisiä.
Sen sijaan, että olisin jälleen nähnyt kuorsaavan
miehen, näkökenttäni täytti huolettoman
suurikokoinen perse. Mikä lie äiti se siinä
tuuditti lastaan rattaissa. Vauveliini vaikutti
kuitenkin kaikkea muuta kuin väsyneeltä.
Helistimen kilkatus rikkoi hiljaisuutta kuin
nyrkki kuuron korvaa. ”Lelu” oli viinasta tyhjä
kirkas kahden desilitran pullo, johon oli pantu
pieni kivi. Yhtäkkiä nainen näytti jännittyvän.

Kuului pihaus ja heti äiti rentoutui. Hän ravisti
pakaroitaan kevyesti. Hyi olkoon, sanoin melkein
ääneen, pahempaa pierua en muista haistaneeni
koskaan. Nenäni kipristeli eivätkä silmäni
uskoneet ympäröivää todellisuutta. Edessäni
istuva rouva kerjäsi jälleen hankaluuksia.

– Mutta hyvänen aika, nuorimies, mätänettekö te
siihen? Ajattelitteko kenties piristää tunkkaista
ilmapiiriä?

– Enhän minä tai siis joo, tunkkaista on.

Kurkkuni alkoi pettää ja sain repiä ilmaa
paskanhajusta oikein tosissani. Hokeman ”mitä sä
siellä piilottelet?” lähde vaihtoi paikkaa,
kunnes tunki korviin jokaisesta bussin
nurkkauksesta.

– Antihan olla sitten viimeinen kerta.

Tyydyin vain nyökyttelemään. Olisi ollut turha
väittää, että ”en se minä ollut, vaan tuo
nahkatakkiin ja tuulihousuihin sonnustautunut
nainen”. Sitä paitsi, en olisi saanut aikaiseksi
edes yhtä kunnollista sanaa. Aloin penkoa
ostoskasseja limupullo mielessäni. Käsiin tarttui
pelkkiä peruselintarvikkeita: maitotölkki, leipä,
makkarapaketti –

– MITÄ SÄ SIELLÄ PIILOTTELET? ääni pauhasi aivan
korvan vieressä. Päästinpä sittenkin sen
väitellyn pierun. Kesti hetken tarkentaa katse
puhujaan mutta herra Paikallisliikenne-mogulin
poikahan se siinä seisoi, kädet housuntaskuissa.

– Ei tässä mitään. Vaimolle ruokaa. Sen pitää
katsos syödä kahden edestä, sanoin isällisesti ja
esitin pantomiimin ”iso vatsa”.

– Ei noilla nälkää tyydytetä, kloppi virnuili
osoittaessaan syliini. Siinä sitä lepäsi alaston
nainen minun sylissäni, lehden kannessa. Rinnat
valtoimenaan ja tavara esillä vieläpä sormella
levitellen.

– Heti minä sen tiesin, ettei tuossa miehessä
kaikki ole kohdallaan. Selkäänne sietäisitte,
nuori mies. Olkaahan nyt kaikille mieliksi ja
astukaa ulos bussista, edessäni istuva nainen
torui päätään pyöritellen.

– Tämähän nyt on vain sellainen -

Pojankoltiaisen oikea käsi syöksyi taskustaan ja
ennen kuin se ehti edes tanaan nenäni eteen, oli
stiletin terä jo esillä.

– Annahan tänne muutkin lehdet, senkin
paskiainen! kloppi komensi.

– Mutta eihän minulla, aloitin ja työnsin käteni
viereisen istuimen muovipussien sisään. Lisää
tuhmia kuvia, naisia yksin, kahdestaan tai
banaanin kanssa; ostoskassini pursuivat pornoa. –
En ymmärrä, en minä näitä -

– Et niin, bussitonttuhan se noita ostelee, poika
ivasi ja nappasi hetkessä lehdet sylistäni.
Olisin ehkä vielä kerran päässyt pälkähästä,
jollei typerä vetoketjuni olisi jälleen auennut
omasta tahdostaan.

– Jumalauta, äijä. Minun isäni busseissa ei
runkata! Kuljettaja, pysäyttäkää auto
välittömästi! liimatukka kirkui
varhaismurrosäänellään. Bussi pysähtyi, etuovi
avautui ja ilman eri komentoa kuljettaja nousi
penkiltään ja saapui retuuttamaan minua ulos.

– Tässä on nyt jonkinlainen väärinkäsitys. Minun
on saatava vaimolleni ruokaa. Hän on raskaana,
jumalauta!

– Eipä tule häävi kakara, jos syö pornolehtiä,
poika sanoi.

– Sinä olet se väärinkäsitys, kuljettaja sanoi.

Mätkähdin kyljelleni lumivallille, aivan kuten se
papparainenkin mutta en kuitenkaan pysäkille. Ovi
sulkeutui, vaihde sihahti ja bussi nytkähti
liikkeelle.

Pakkanen oli kiristänyt tähdet kirkkaaksi
peitoksi taivaankannelle. Hytisin farkuissani ja
syystakissani. Puhelin soi. ”KULTU” vilkkui
näytöllä. Kenttäpalkit osoittivat parasta
mahdollista kuuluvuutta. Nousin ylös; pelkkää
peltoa kaikkialla eikä ainoatakaan pysäkkiä.
Painoin vihreää luuria.

– No mitä kultu? ääneni huojui.

– Missä sinä ja Hermanni oikein olette?

– Hermanni?

– Niin juuri, Hermanni, meidän Hermannimme.

– Mutta eihän meidän vauvamme ole vielä edes
syntynyt.

– Oletko taas ollut ryyppäämässä? Jumalauta,
äijä, nyt tulette heti kotiin sieltä.

– Miten niin ”te”?! raivosin kääntyessäni
katsomaan selkäni taakse. Ote puhelimesta
heltisi. Tarkoitukseni oli huutaa, lujaa. Siinä
ne vain seisoivat, lastenrattaat. Ne samat,
joiden asukkia nuori äiti oli tuudittanut
bussissa. Minulla oli sittenkin poika. Tein
katseellani täyden ympyrän. Missä vauva? Rattaat
olivat tyhjät. Nostin puhelimen hangesta. –
Rattaat ovat tyhjät! Hermanni on poissa!

– Nyt sitten lopetat nuo viinahorinat heti
alkuunsa ja tuot Hermannin kotiin nukkumaan.
Kello on jo vaikka mitä.

Hän oli oikeassa. Oli myöhä. Mutta kuinka myöhä,
sitä en osannut minäkään sanoa. Kelloni oli
kadonnut tohinassa.

– Tulisin mielelläni; en vain tiedä, missä koti
on.

– Missä sinä sitten olet?

– En tiedä sitäkään. Hys! Kuulitko, jostain
kuuluu helistimen kilinä, sanoin ja aloin penkoa
takkini taskuja. Oikeanpuoleisessa oli jotain.
Nostin sen kuunvaloa vasten ja tarkastelin pullon
sisällä liikkuvaa pientä kiveä. Aloin itkeä, en
nyyhkyttää, vaan todellakin vollottaa kuin
pikkulapsi, jolta oli rakas tutti nypätty
suunpielestä. – Hermannin lelu on täällä, se on
täällä! Minulla on se, kultu! Ei hätää, Hermanni
on jossain lähistöllä! kiljuin naurun ja itkun
sekoituksella. Kilistin pulloa puhelimen vieressä
ja yritin vakuuttaa vaimolleni, että kaikki oli
hyvin.

Mutta linjalla ei ollut enää ketään.

Kiitos.

Oikea Kaizu ei ole tuota edellistä kirjoittanut.

Jeesus Kristus olkoon ylistetty.