Äkkiä ne näyttivät havahtuvan.
Ne ponnistelivat itsensä
lentoon pensaikoista -
räpiköivät niin ankarasti,
että punaiset sydämet
näyttivät pakahtuvan
niissä herätettyyn raivoon,
mustanpuhuvat suonet pullistelivat,
kunnes ne puhkaisivat ne
ja suihkauttelivat harkitusti
niissä virranneen myrkyn
kaikenkukkuraisena kaarena
sen etuvartioidun, kuivuneen tantereen ylle,
jolla olivat viime ajat piiloissaan pesineet.
Kasvusto,
jonka varjoissa ne olivat
salamyhkäisen pahantahtoisina,
vain omaa tilaisuuttaan odottamassa,
tai muuten vain omaa ahneuttaan
tai laiskuuttaan
lymynneet koko helteisen kesän,
sulat yhteisön omien
moraalisääntöjen mukaisesti,
parviesteettisesti supussa,
ja kasvaakseen
se kasvusto sai tarvitsemansa
siniveristen verestä,
ja äkkiä tuli syksy.
Kuului kaklatusta, kuikuntaa,
honklatusta ja huiputusta,
kotkotustakin,
kun ne alkoivat kokoontua
sekavaksi parveksi
jättääkseen jälkensä;
ne pongahtelivat
yksi toisensa jälkeen
taivaaksi katsomalleen
itseään kiertävistä
suonet putipuhtaat.
Verettömin kasvoin
ne pakenivat pahasta maasta -
ja koska he pelkäsivät,
ja pelkäävät yhä
kohdata sitä mustaa pistettä
ikiomassa näkökentässään.
Oi, ne ovatkin enkeleitä!
Niiden silmät on selällään,
mutt ei ne korkeuksiin yllä
juorun siivet selässään.
Ne ponnistelivat itsensä
lentoon pensaikoista -
räpiköivät niin ankarasti,
että punaiset sydämet
näyttivät pakahtuvan
niissä herätettyyn raivoon,
mustanpuhuvat suonet pullistelivat,
kunnes ne puhkaisivat ne
ja suihkauttelivat harkitusti
niissä virranneen myrkyn
kaikenkukkuraisena kaarena
sen etuvartioidun, kuivuneen tantereen ylle,
jolla olivat viime ajat piiloissaan pesineet.
Kasvusto,
jonka varjoissa ne olivat
salamyhkäisen pahantahtoisina,
vain omaa tilaisuuttaan odottamassa,
tai muuten vain omaa ahneuttaan
tai laiskuuttaan
lymynneet koko helteisen kesän,
sulat yhteisön omien
moraalisääntöjen mukaisesti,
parviesteettisesti supussa,
ja kasvaakseen
se kasvusto sai tarvitsemansa
siniveristen verestä,
ja äkkiä tuli syksy.
Kuului kaklatusta, kuikuntaa,
honklatusta ja huiputusta,
kotkotustakin,
kun ne alkoivat kokoontua
sekavaksi parveksi
jättääkseen jälkensä;
ne pongahtelivat
yksi toisensa jälkeen
taivaaksi katsomalleen
itseään kiertävistä
suonet putipuhtaat.
Verettömin kasvoin
ne pakenivat pahasta maasta -
ja koska he pelkäsivät,
ja pelkäävät yhä
kohdata sitä mustaa pistettä
ikiomassa näkökentässään.
Oi, ne ovatkin enkeleitä!
Niiden silmät on selällään,
mutt ei ne korkeuksiin yllä
juorun siivet selässään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.