uskaltaako

jäämme odottamaan.

Ellen Bogen kirjoitti:

jäämme odottamaan.

kerron nyt alkuun sen verran, että olen jokusen
vuoden harkinnut/suunnitellut kirjaa, joka
saattaisi olla ensimmäinen puhtaasti
humanistinen, suomessa kirjoitettu. lähtökohtana
tietysti se, että uskovat sotkevat helposti
ateismin joksikin ihan muuksi kuin mitä se on.
kun kerroin ensimmäistä kertaa äidilleni olevani
ateisti, hän alkoi itkeä ja sanoi "minun poikani
ei voi olla ateisti." ja sitten tarinaan...

olen perheestä, jossa on ollut uskovia. mitään
ääriuskovaisia ei suinkaan, mutta uskovaisia
kyllä. lähinnä näitä uskovia on löytynyt naisten
puolelta, mutta on niitä miehissä ollut myös
muutama. pienenä rukoilin äitinä kanssa joka ilta
iltarukouksen, ruokarukous kuului asiaan ja
kirkossa käytiin aina silloin tällöin. mikään
tästä ei ollut mielestäni mitenkään erikoista ja
jälkikäteen voi vain sanoa, että olin silloin
lapsi ja tein niin kuin minulle oli opetettu.
rukoilimme tavasta, pikemmin kuin vahvasta
uskosta. joulut olivat mukavia juhlia,
pääsiäisenä maalailtiin munia, mutta mitään
erityisen uskonnollista touhua ne eivät olleet.
jouluissa nousi aina etusijalle lahjat ja
pääsiäisissä mämmi ja suklaamunat.

en tarkkaanottaen muista tunteita, miten reagoin
rukoiluun ja kirkkokäynteihin. kirkkoa olen aina
pitänyt hiljentymisen paikkana. edelleen, vaikken
usko, käyn aina silloin tällöin kirkoissa
vierailuilla. sen sijaan tunteita minussa herätti
hyvin paljon oman perheeni sisäiset taistelut.
ehkä pienenä ihmisenä sitten katseli asioita
jollain tavalla syvemmälle kuin pelkkiin tapoihin
(joulut ja rukoukset). toisaalta saattoi olla,
että ryhdyttyäni jo hyvin pienenä
perheterapeutiksi, en nähnyt jumalan tekevän
kovin hyvää työtä. näin vain ihmisten alistuvan,
kun olisi pitänyt sanoa edes kerran vastaan.
nöyryys ei ole kuulunut kaikkien perheeni
uskovien tapoihin, mutta aika selvästi se tuli
esiin. jossain vaiheessa ilta- ja ruokarukoukset
unohtuivat perheen tavoista. koulussa sitä
jatkettiin, mutta jäi sekin jossain välissä pois.
olin siinä vaiheessa ehkä 9-vuotias, kun nämä
tavat jäivät.

muistan lapsuusajasta (yli 20 vuoden takaa) yhden
kirjan, jota ihmettelin kerran, jos toisen:
perheraamattu. kuvitettu raamattu. muistan siitä
edelleen joitain kuvia, kuten goljatin pään.
siinä oli paljon katkenneita raajoja ja, vaikka
se kuvat olivat mustavalkoisia niin aika paljon
verta niissä oli. se oli pelottava kirja. olisi
mielenkiintoista tutustua siihen uudelleen, mutta
en tiedä mihinpäin sukua se on kadonnut.

muistan aika selvästi tilanteen, missä
ensimmäisen kerran kyseenalaistin raamatun. olin
serkkuni kanssa kävelyllä isovanhempieni talon
lähellä, metsässä. ihmettelin vain ääneen
korkeita puita ja liitin jotenkin ajatuksen
ihmisten elämään. en muista tarkkoja sanojani,
muistan vain tunteen ja sen, että päällimmäisin
ajatus oli: mihin ihminen tarvitsee luojaa, puut
ovat ihmeellisiä, koko maapallo on ihmeellinen,
mutta tuossa ne seisovat ilman, että kukaan niitä
pitää pystyssä. aika simppeli ajatus, mutta
tuossa kohden voisi sanoa, että minusta tuli
ainakin skeptikko, ellei agnostikko. keskustelu
serkun kanssa lähti mielikuvituksekkaalle tielle,
eikä siitä sitten enää ollut paluuta.

kun asuin äitini kanssa, kävimme aika usein
keskusteluja uskontoon liittyen (teini-iästä
lukion loppuun). ilmeisesti äitini oli alkanut
myös epäillä jossain vaiheessa, mutta hänellä ei
ole ollut rohkeutta nousta kyseenalaistamaan
raamatun sanaa. sen sijaan hän on hyvin vahvasti
kyseenalaistanut kirkon aseman ja toiminnan.
keskustelut olivat syvällisiä, joskus yltyivät
melkoiseksi puuskaamiseksi. opin siinä vaiheessa
kuitenkin jo, että kun uskovalle puhuu, tämä
kuulee toisen sanoissa juuri sen, mitä haluaa
kuulla.

lapsuusajastani en sinänsä muista muuta. jossain
vaiheessa aloin jo kirjoittamaan ateismista ja
aloin tutustua muihin uskontoihin muutenkin kuin
koulussa. taisimme kyllä puhua äidin kanssa aika
paljon myös intian uskonnoista. hindulaisuudesta.
äitini kristinusko kääntyikin jossain vaiheessa
mystiikkaan. siihen sotkeutui muita uskontoja ja
hän uskoi myös vahvasti karmaan. itse oletin myös
uskoni olevan melko hindulaista, mutta pari
vuotta sitten vasta ymmärsin, että kaiken aikaa
ajatukseni ovat olleet melko buddhalaisia. tähän
päivään mennessä olen lukenut perusteokset:
raamatun, koraanin, bhagavad gitan ja tao te
chingin kannesta kanteen. muita kirjoja vain
selaillut.

tässä nyt lyhyesti jotain. aika hajanaista
tietoa, mutta kai siitä jotain saa irti.

p.s. olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen usko
on hänen yksityisasiansa. ateismi/humanismi niin
kauan kuin on organisoitumaton, yksilöllinen on
mielestäni hyvä. siinä vaiheessa, kun aletaan
mennä ryhmissä ja palvoa (esim. saatananpalvonta)
jumalia, niin mennään pahasti metsään. miksi itse
avaudun uskossani on se, että mielestäni ihmisten
pitää oppia tuntemaan toisenlaisia ihmisiä.
kaikenlaisia. uskontokeskusteluissa mennään
välillä niin veitsenterälle, että on kuin
puhuttaisiin siitä: onko mustaihoinen ihminen.
olen anti-rasisti (rasisti vain rasisteja ja
fasisteja kohtaan), humanisti, joten kantani
voitte päätellä.

silleen objektiivisesti ja vaikka eri
nimimerkillä kuin yleensä. Tässä vaiheessa voisin
sanoa, että oon omista kokemuksista kertonut
aikaisemmin nimimerkillä Janette. Koska en täällä
lynkkaus palstalla voinut Elleninä itsestäni
puhua.