uskaltaako

joku kertoa
lapsuudestaan/nuoruudestaan "uskovaisessa"
perheessä? Sekä positiiviset,että negatiiviset
tarinat kelpaavat.
5207
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

kunhan saan varattua paremman hetken. luvassa
pitkä tarina, jos jotakuta kiinnostaa...

Äänestä
  • jäämme odottamaan.

    Äänestä

  • Ellen Bogen kirjoitti:

    jäämme odottamaan.

    kerron nyt alkuun sen verran, että olen jokusen
    vuoden harkinnut/suunnitellut kirjaa, joka
    saattaisi olla ensimmäinen puhtaasti
    humanistinen, suomessa kirjoitettu. lähtökohtana
    tietysti se, että uskovat sotkevat helposti
    ateismin joksikin ihan muuksi kuin mitä se on.
    kun kerroin ensimmäistä kertaa äidilleni olevani
    ateisti, hän alkoi itkeä ja sanoi "minun poikani
    ei voi olla ateisti." ja sitten tarinaan...

    olen perheestä, jossa on ollut uskovia. mitään
    ääriuskovaisia ei suinkaan, mutta uskovaisia
    kyllä. lähinnä näitä uskovia on löytynyt naisten
    puolelta, mutta on niitä miehissä ollut myös
    muutama. pienenä rukoilin äitinä kanssa joka ilta
    iltarukouksen, ruokarukous kuului asiaan ja
    kirkossa käytiin aina silloin tällöin. mikään
    tästä ei ollut mielestäni mitenkään erikoista ja
    jälkikäteen voi vain sanoa, että olin silloin
    lapsi ja tein niin kuin minulle oli opetettu.
    rukoilimme tavasta, pikemmin kuin vahvasta
    uskosta. joulut olivat mukavia juhlia,
    pääsiäisenä maalailtiin munia, mutta mitään
    erityisen uskonnollista touhua ne eivät olleet.
    jouluissa nousi aina etusijalle lahjat ja
    pääsiäisissä mämmi ja suklaamunat.

    en tarkkaanottaen muista tunteita, miten reagoin
    rukoiluun ja kirkkokäynteihin. kirkkoa olen aina
    pitänyt hiljentymisen paikkana. edelleen, vaikken
    usko, käyn aina silloin tällöin kirkoissa
    vierailuilla. sen sijaan tunteita minussa herätti
    hyvin paljon oman perheeni sisäiset taistelut.
    ehkä pienenä ihmisenä sitten katseli asioita
    jollain tavalla syvemmälle kuin pelkkiin tapoihin
    (joulut ja rukoukset). toisaalta saattoi olla,
    että ryhdyttyäni jo hyvin pienenä
    perheterapeutiksi, en nähnyt jumalan tekevän
    kovin hyvää työtä. näin vain ihmisten alistuvan,
    kun olisi pitänyt sanoa edes kerran vastaan.
    nöyryys ei ole kuulunut kaikkien perheeni
    uskovien tapoihin, mutta aika selvästi se tuli
    esiin. jossain vaiheessa ilta- ja ruokarukoukset
    unohtuivat perheen tavoista. koulussa sitä
    jatkettiin, mutta jäi sekin jossain välissä pois.
    olin siinä vaiheessa ehkä 9-vuotias, kun nämä
    tavat jäivät.

    muistan lapsuusajasta (yli 20 vuoden takaa) yhden
    kirjan, jota ihmettelin kerran, jos toisen:
    perheraamattu. kuvitettu raamattu. muistan siitä
    edelleen joitain kuvia, kuten goljatin pään.
    siinä oli paljon katkenneita raajoja ja, vaikka
    se kuvat olivat mustavalkoisia niin aika paljon
    verta niissä oli. se oli pelottava kirja. olisi
    mielenkiintoista tutustua siihen uudelleen, mutta
    en tiedä mihinpäin sukua se on kadonnut.

    muistan aika selvästi tilanteen, missä
    ensimmäisen kerran kyseenalaistin raamatun. olin
    serkkuni kanssa kävelyllä isovanhempieni talon
    lähellä, metsässä. ihmettelin vain ääneen
    korkeita puita ja liitin jotenkin ajatuksen
    ihmisten elämään. en muista tarkkoja sanojani,
    muistan vain tunteen ja sen, että päällimmäisin
    ajatus oli: mihin ihminen tarvitsee luojaa, puut
    ovat ihmeellisiä, koko maapallo on ihmeellinen,
    mutta tuossa ne seisovat ilman, että kukaan niitä
    pitää pystyssä. aika simppeli ajatus, mutta
    tuossa kohden voisi sanoa, että minusta tuli
    ainakin skeptikko, ellei agnostikko. keskustelu
    serkun kanssa lähti mielikuvituksekkaalle tielle,
    eikä siitä sitten enää ollut paluuta.

    kun asuin äitini kanssa, kävimme aika usein
    keskusteluja uskontoon liittyen (teini-iästä
    lukion loppuun). ilmeisesti äitini oli alkanut
    myös epäillä jossain vaiheessa, mutta hänellä ei
    ole ollut rohkeutta nousta kyseenalaistamaan
    raamatun sanaa. sen sijaan hän on hyvin vahvasti
    kyseenalaistanut kirkon aseman ja toiminnan.
    keskustelut olivat syvällisiä, joskus yltyivät
    melkoiseksi puuskaamiseksi. opin siinä vaiheessa
    kuitenkin jo, että kun uskovalle puhuu, tämä
    kuulee toisen sanoissa juuri sen, mitä haluaa
    kuulla.

    lapsuusajastani en sinänsä muista muuta. jossain
    vaiheessa aloin jo kirjoittamaan ateismista ja
    aloin tutustua muihin uskontoihin muutenkin kuin
    koulussa. taisimme kyllä puhua äidin kanssa aika
    paljon myös intian uskonnoista. hindulaisuudesta.
    äitini kristinusko kääntyikin jossain vaiheessa
    mystiikkaan. siihen sotkeutui muita uskontoja ja
    hän uskoi myös vahvasti karmaan. itse oletin myös
    uskoni olevan melko hindulaista, mutta pari
    vuotta sitten vasta ymmärsin, että kaiken aikaa
    ajatukseni ovat olleet melko buddhalaisia. tähän
    päivään mennessä olen lukenut perusteokset:
    raamatun, koraanin, bhagavad gitan ja tao te
    chingin kannesta kanteen. muita kirjoja vain
    selaillut.

    tässä nyt lyhyesti jotain. aika hajanaista
    tietoa, mutta kai siitä jotain saa irti.

    p.s. olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen usko
    on hänen yksityisasiansa. ateismi/humanismi niin
    kauan kuin on organisoitumaton, yksilöllinen on
    mielestäni hyvä. siinä vaiheessa, kun aletaan
    mennä ryhmissä ja palvoa (esim. saatananpalvonta)
    jumalia, niin mennään pahasti metsään. miksi itse
    avaudun uskossani on se, että mielestäni ihmisten
    pitää oppia tuntemaan toisenlaisia ihmisiä.
    kaikenlaisia. uskontokeskusteluissa mennään
    välillä niin veitsenterälle, että on kuin
    puhuttaisiin siitä: onko mustaihoinen ihminen.
    olen anti-rasisti (rasisti vain rasisteja ja
    fasisteja kohtaan), humanisti, joten kantani
    voitte päätellä.

    Äänestä

Huono ajoitus, fiilis palstalla on sellainen
ettei omista henk.koht. asioista huvita kertoa.

Äänestä
  • silleen objektiivisesti ja vaikka eri
    nimimerkillä kuin yleensä. Tässä vaiheessa voisin
    sanoa, että oon omista kokemuksista kertonut
    aikaisemmin nimimerkillä Janette. Koska en täällä
    lynkkaus palstalla voinut Elleninä itsestäni
    puhua.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Ellen Bogen kirjoitti:

joku kertoa
lapsuudestaan/nuoruudestaan "uskovaisessa"
perheessä? Sekä positiiviset,että negatiiviset
tarinat kelpaavat.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu