Olen kadottanut elämäni. Vuodet vain vierivät, mutta mitään ei tapahdu... Elän jokseenkin samalla tavalla, kuin taapero-ikäisenä. Toki olen koulut käynyt ja töissä kuljen, asun omillani jne "normaalia", mutta minulla ei ole yksityiselämää... Ei ystäviä -ei ole koskaan ollutkaan, ei elämänkumppania eikä ilmeisesti tule olemaankaan. Olen yksinäinen, minulla ei ole elämää ja tuntuu ettei mitään odotettavaa tulevaisuudelta. Minne elämäni katosi, onko kukaan nähnyt sitä?
Elämäni
Kukaan nähnyt?
8381
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En tiedä, todennäköisesti jonnekkin missä ne elämät sitten joskus kokoontuvat. Mä olen samaa asiaa ihmetellyt, joitakin ystäviä kuitenkin minulla sentään on. Elämä melkolailla sisällyksetöntä enimmäkseen...
Tuttua turinaa, jnk. se vaan joka päivä katoaa, tunnit, päivät vuodet kuluu ja aina vaan ihmettelee, että jtk. puuttuu.
Joskus oli enemmän elämää nyt se menee samaa rataa, tarttis tehrä jottain.
Älkää kuitenkaan menettäkö toivoanne. Ehkäpä joku kaunis päivä elämänne saa uutta sisältöä. Ehkä silloin kuin sitä vähiten odottaa. Sitä toivon myös itsellenikin. Jaksamisia :)
Kyllä se sitten alkaa kun mitta on tullut täyteen mussuttamista.
Sitten sinä laitat täyden rähinän päälle ja alat päättäväisesti lenkkeilemään, säästämään rahaa, etsimään uutta koulutuspaikkaa ja asuinpaikkaa ja työtä ja sitä kautta saat uusia ihmissuhteita jne...
Elämä on tässä ja nyt. Ei aina helppoa - ja joskus yksinäistä ja tyhjäntuntuista. Silmien avaaminen elämän väreille, syyskesän tuoksujen hengittäminen, raikas vilu viileässä aamussa - mikä siunaus aistia se. Toisen ihmisen lämmin nauru, joka resonoi jossain sydämeni kohdalla.... Elämisen taitoa, tunnetaitoja, sosiaalisiakin taitoja voi oppia. Se on kuin elämän uimakoulun käyminen - ja yhtäkkiä vesi kantaa!
Hienosti ajateltu, mutta harvoin niitä ihmisiä kukaan muistaa, jotka jostain eivät kykene oppimaan. Tässä maailmassa suurin synti on sairastaa tietämättä, jos et opi olet huono tai laiska, sen olen kantapään kautta oppinut. En sano tätä pahalla tai halveksiakseni ajatuksiasi, mutta se vesi ei aina kanna vaikka kuinka harjoittelisi.
Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi, kun kirjoituksesi oli joka tapauksessa hieno, vaikka halusinkin ilmaista oma tuntemukseni. En ole koskaan saanut tai voinut luottaa siihen, että asiat järjestyvät kunhan tarpeeksi yrittää.
Et pahoittanut mieltäni. Tarkennan vielä ajatustani.
Eivät ne asiat aina järjesty millään yrittämisellä, se on ihan totta.
Onnellisuuden avain eivät olekaan olosuhteet tai oma osaaminen, elämänhistoria. Se harjoittelujuttu liittyykin siihen, että koettaa nähdä sen, mikä hyvää on. Ja joskus siihen tarvitaan rinnallakulkijaa, joka houkuttelee avaamaan silmät, astumaan askeleen, huomaamaan, mitä ympärillä on....
Koetan itse olla sellainen ihminen, joka tuo hyvää mieltä, tartuttaa hymyn, naurun. Jos jokaisella... tai ees joka toisella olisi varattuna hymy vastaantulijalle, oisiko maailma aurinkoisempi paikka yksinäiselle ja surullisellekin?
Blaa, blaa, blaa..........
ei nyt millään pahalla mutta töitä on tehtävä ja urheiltava muuten käy huonosti,
kun on velaton ja vähän säästöjä tilillä on vapaus lähteä jos jotain kivaa tulee vastaan ja fyysinen terveys ja hyvä kunto pitää olla muuten ei jaksa töitä tehdä.
Katsokaa köyhien maiden ihmisiä, he eivät pääse sieltä pois muuten kuin hyvin paljolla työllä ja yrittämisellä.
Kaurapuuroa ja suomisisua oli jo niillä amerikkaan lähtijöilläkin silloin 100 vuotta sitten tai jotain, ei heillä olllut varaa romantisoida elämää täällä köyhyydessä ja ankarissa talvissa, nykyihminen on selkärangaton.