Aika aikaa kutakin

oletkosinkku kirjoitti:

Moikka kaikille. haluaisin jonkun verran täällä avautua elämästäni ja toivon että ihmiset oivaltaisivat jotain itsestään ja tajuaisivat kuinka vapauttavaa on purkaa itseään. Synnyin keskiluokan perheeseen, isä oli kuorma-autokuski, äiti eräässä kunnassa töissä. Minä synnyin keskelle kylmintä ja pimeintä talvea ja itkin ja sairastelin lapsena paljon. Kun katselen kuvia vauva-ajoiltani sukulaiset vaikuttavat vaivaantuneilta kun joka toisessa kuvassa itken tai huudan kuin etten olisi halunnut kohdusta ulos. Isäni kuulema kesti ihmeen rennosti minua niin ainakin äitini sanoi verrattuna siihen mitä hän tuli tulevaisuudessa olemaan. Ensimmäinen muistoni on kirkas kesäpäivä kun äitini työntää minua lastenvaunussa tietä pitkin, muistan sen kohdankin tiessä. Meillä oli todella pieni talo. Se oli tarkoitettu kai kesämökki käyttöön siltä varalta että isäni ja äitini olisivat muuttaneet jonnekin etelään mutta sinne me sitten jäimme siitä myöhemmin. Aika kului ja kun olin kolmen vuoden ikäinen syntyi toinen pikkusiskoni, hänkin oli kova itkemään. Minä pidin hänestä huolta, olin kuulema todella huolehtivainen häntä kohtaan, muistan tapauksen jossa isä kai tarkoituksella pahoitti siskoni mielen ja sai hänet itkemään, menin ja löin isää lapiolla selkään, olin silloin jotain 6 ikäinen. Kesät muistan hyvin ja joulut varsinkin. Kävimme jouluisin aina äitini vanhempien luona ja muistan sen tunnelman ne hajut ja rauhallisuuden. Siellä oli mahtava tunnelma odottaa joulupukkia. Tiedän nyt jälkeenpäin ettei äitini isä oikein hyväksynyt isääni tai ei siis pitänyt hänestä koska hän oli pelkkä duunari eikä sen kummemmin välittänyt jumalasta. Nykyään elämäni on todella hienoa minulla ei ole mtn hätää ja kaikki on menee päivä päivältä parempaan suuntaan, olen päässyt jännityksestä, peloista huonosta itsetunnosta ja minulla on paljon kavereita ja tykkään elämisestä yleensäkkin, kiinostun asioista ja intuitioni on hyvällä mallilla. Minua kysyttiin töihin EilaKaislalle myyntipäälikön hommiin ja mietin tässä juuri kuinka paljon olen elämässä päässytkään eteenpäin niin monien vastoinkäymisten jälkeen. En ole jäänyt paikalleni ja pysyn liikkeessä nykyäänkin, tapaan ihmisiä, tienaan hyvin ja minulla on rakastava avovaimo ja minä rakastan häntä vaikka suhteessamme on ollut paljon raskaitakin aikoja. Loppupeleissä tärkeimpänä pidän sitä että asettaa itsensä etusijalle päätöksiä tehdessään, vaistoan ihmisistä kenen kanssa tulen toimeen ja kenen kanssa synkkaa kenen ei, en tunne syntyneeni kultalusikka suussa mutta tunnen koko kehossani ja mielessäni että kaiken tämän hyvän mitä saan olen ansainnut.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä