joku toinen estää minua puhumasta...

dissosaatiohäiriö?

Se voi olla paholainen, joka ainoastaan haluaa aiheuttaa tuskaa muille. Kokeile rukoilemista.

Ei ole ihan samanlaista kokemusta täällä, mutta entä jos vaan kertoisit noista puhumisen vaikeuksista terapeutillesi? Vaikka heti seuraavan istunnon aluksi. Tai vie vaikka tämä kirjoittamasi teksti hänelle, jos puhuminen tuntuu vaikealta? Ehkä nuo asiat saattaisivat lähteä sitä kautta vähitellen selviämään ja helpottamaan, kun saat otettua ne esille ja käsiteltäväksi.

Itselleni lähinnä jostain tietyistä asioista tai tuntemuksista puhuminen on ollut terapiassa joskus vaikeata. Kun ne on sitten saanut otettua esille, niin ne ovat usein alkaneet selvitä sen myötä...

Kuulostaa tosi tutulta. Varsinkin tuo lukossa oleminen. Tuntuu kuin en vain sasi mista ajatuksistani tai tunteistani ollenkaan kiinni. Etten todellakaan osaa tai kykene vastaamaan ykinkertaisimpaankaan kysymykseen. Välillä tuntuu että minä ja terapeuttini puhumme täysin eri kieltä.. Tai etten itse vaan kykene ymärtämään sanaakaan. Tuntuu että minun ja muun maailman välillä on seinä jota en saa kaadettua ja se seinä estää minua tuntemasta mitään, edes omia tunteitani.. Ja kun yritän selittää tunteitani tai ajatuksiani, ne alkavat kuulostaa omassa mielessäni valjuilta ja typeriltä ja tulee tunne että mitä väliä edes kertoa näistä..Kuulostaapa tosi sekavalta. Odotan jatkuvasti että saan jostain tunteesta kiinni mutta en vain saa.. Enkä todellisuudessa usko että voin edes parantua tästä sairaudesta, mikä se sitten onkaan. En edes muista millainen olen ollut ennen kaikea tätä. Oleminen ja tekeminen ahdistaa yhtä paljon kuin olematta tai tekemättä oleminen..

Epäilen vahvasti olevani bipo vaikka aikaisempi diagnoosi on ollut vaikea masennus... Olen niin sekava ettei vaan yksinkertaisesti oireet vastaa "pelkkää" masennusta... Ja kyllä, koen myös jonkin "pahan" läsnäoloa usein. Koen sen tunnetasolla sekä välillä myös fyysisenä.. Herään myös monesti siihen että joku tekee minulle pahaa.. Ääniä en ole kuullut vielä onneksi, mutta en ihmettelisi vaikka niin tapahtuisikin..

Anna ajan kulua ja jatka terapiaa. Kyllä se siitä menee ohi. Erityisesti terapian alussa on aika vaikeaa, se on ihan selvä jo senkin takia, että terapeuttiin tutustuminen vie aika pitkänkin aikaa. Eihän sitä kukaan voi alkaa puhumaan tuntemattomalle ihmiselle kaikkein vaikeimmista asioista vielä ihan muutamankaan kerran jälkeen. Minulla ainakin vei jonkin aikaa.

Ole armollinen itsellesi, ja kaikki menee hyvin. Sitten kun se juttu tulee sieltä, niin se tulee. Kaikki ajallaan.

Jo 7-vuotiaasta alkaen äiti on estänyt sosiaaliset kontaktit kohdallani. Tuolloin hänen tuttava oli kylässä, ja silloin kerroin mukavat koulupäivän tapahtumat vieraalle. Se oli äidille liikaa.

Myöhemmin en ole saanut osallistua hänen nähden muiden naisten keskusteluihin. Myös sanaton viestintä (hämmästely, hymyily jne.) on kielletyllä listalla. Jos äiti ei ole näkö- tai kuuloetäisyydellä, keskustelen normaalisti.

Lääkärin vastaanotolla minulla on samoja piirteitä kuin sinulla terapeutin vastaanotolla, sillä sairaanhoitopiirini lääkärit ammattietiikkansa vastaisesti juoruavat vastaanottoni tiedot äidille ilman lupaani.

NIIN Aika auttaa,olen käynyt toukokuusta tuolla terapeutilla..--miinus 6vk;n loma..Ehkä odotan liikaa itseltäni.Itsestä riippumattomista syistä jouduin vaihtamaan terapeuttia..Hänen kanssaan kesti varmaan 4kk ennenkuin pystyin puhumaan täysin kaiken.. Ihan kuin nykyisen kanssa emme olisi samalla aaltopituudella,,. aika samalta tuntuu kuin?!? kuvaa,,,että joskus on tosi vaikeaa tuntea edes omia tunteita tai ajatuksia..Päiväni saattaa mennä vain ilman ajatuksia..ilman että ajattelen,.. tai sitten nukun pahan olon pois,.otan tarpeeksi vahvoja lääkkeitä että nukun jopa 24t. heräämällä ehkä kerran kaksi... Tuolloin kun otan lääkkeen niin tuntuu että pulssi kiihtyy ja että en pysty hengittämään tai saa henkeä aivan kuin joku kuristaisi,mutta helpotus on se että saan nukuttua..Toleranssini on kasvanut yhteen toiseen rauhoittavaan niin että lääkkeitä saattaa mennä 10-20jopa kerralla.Lääkärini ei edes suostu määräämään niitä lisää..En kuitenkaan tunne itseäni lääkkeiden väärin käyttäjäksi???vaikka niitä menisi joka pvä,,uskon syyn olevan että niihin tottuu liian helposti... d.pressio-- kunpa olisikin vain helppo sanoa ....terapeutille ja lääkärille tuo kaikki.. tai sitten terapeutille,,, tunnen oloni hömelöksi jos annan kirjeen tai jonkin..en pysty siihen enään...en halua ikuistaa mitään paperille... en halua että joku lukee jotain kirjoittamaani edessäni... Lapsena en edes pystyny esiintymään koulussa muiden edessä..ja inhosin jos joku luki kirjoitukseni muun luokan edessä vaikka sain niistä hyviä arvosanoja.. Tuntuu että asioissa ei ole puhuttavaa tai ne tuntuu vähäisiltä,, Vaikka minua koulukiusattiin yli 7vuotta,ex;äni raiskasi minut ja oli väkivaltainen kerran yritti tukehduttaa minut.. Noista asioista sattuu puhua mutta silti samalla ne tuntuvat liian mitättömiltä... Ja tuntuu että muilla on asiat huonommin ja miten tuo jaksaa istua tuossa ja kuunnella.. Ja kuunteleeko se vain hyvän palkan saadessaan...

Niin, eipä se ole niin helppoa alkaa puhua niistä asioista, jotka pahimmin painavat... Kyllä minullakin kesti kauan oikeiden asioiden esiin ottaminen terapiassa; ensimmäiset kuukaudet meni lähinnä sen hetken tilanteita ja oloja "jaaritellen", kunnes sain puhuttua todella suuremmista huolista. Mutta oma kokemukseni on ollut se, että kun saa vähänkin kerrottua toiselle ihmiselle omia kipeitä asioita, niin se auttaa. Tietysti asioista on hyvä puhua silloin, kun tuntee olevansa valmis siihen, ei ennen eikä väkisin.

Kyllä sinun asiasi ovat tärkeitä, ja nuo kokemuksesi kuulostavat myös todella kovilta. Hyvä kun kirjoitit tänne, ja toivottavasti saat oikeanlaisen, hyvän avun noihin ahdistuksiin ja ne lähtevät helpottamaan. Voimia!!

HÖYRYN POISTO LAITOKSEEN VALITTAJAT, JOS NYT ÄITI ON LAITTANUT SÄÄNTÖJÄ JOTKA ON NORMAALIA ELÄMÄÄ, SILLOIN KUN OLIN NUORI SAIN TURPIINI USEASTI NIIN ISÄLTÄ, KUIN ÄIDILTÄ, JA NE OLI OIKEASSA, MEILLÄ PSYKOLOGINA OLI TUO KOIVUNIEMEN HERRA,JA JOTENKIN EI SITTEMMIN OLE TARVINNUT TERAPEUTTEJA. OPETTELE ELÄÄN OMILLAS ÄLÄKÄ RUIKUTA.

Itse olen elänyt sisäisen koivunoksani kanssa parisuhteessa jo monta vuotta. Jotenkin ei ole tarvinnut ketään ihmisiä, kun meillä menee niin hyvin.

Luin ekan lauseen. Lopeta se paska jos ei sulla oo oikeen hyvä tyyppi kellä käyt.