Olen rakastunut varattuun mieheen, seksiäkin olen
hänen kanssaan harrastanut. Olenko syyllinen,
pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä jos hän
pettää vaimoaan? Mitä mieltä olette
asiasta,kertokaa hyvät ihmiset mielipiteenne ja
sanokaa, pitäisikö lopettaa tällainen suhde?
Vaikka vaikeaa se tulee olemaan jatkan tai en.
hänen kanssaan harrastanut. Olenko syyllinen,
pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä jos hän
pettää vaimoaan? Mitä mieltä olette
asiasta,kertokaa hyvät ihmiset mielipiteenne ja
sanokaa, pitäisikö lopettaa tällainen suhde?
Vaikka vaikeaa se tulee olemaan jatkan tai en.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Tokkopa olisit edes kiinnostunut miehestä, jos
hän olisi vapaa. Juuri se varattuna oleminen sai
sinun saalistusviettisi heräämään. Koit hänen
vaimonsa kilpailijaksesi, vaikka et välttämättä
edes tunne häntä. Halusit voittaa kisan.
Jos sallisit itsellesi tehtävän saman, niin mikä
ettei, jatka samaa rataa. Muussa tapauksessa
voisit samantien hypätä vaikka jorpakkoon!
Ainahan huorintekemistä on esiintynyt.
Toiset tekevät huorin ja toiset eivät.
eihän sellaista pidä tietenkään hyväksyä, että
tekee syntiä. Ei myöskään ankarasti tuomita, vaan
ohjata oikealle tielle.
vai onko moraalitaso laskenut tosiaan näin alas?
En ole synnitön, mutta kyllä tuollaiset
perusasiat tulisi erottaa oikeiksi tai vääriksi.
Jo pelkkä toisen oman himoitseminen on syntiä,
saatika fyysinen toiminta.
Jos olet uskossa, niin lopeta heti.
Jos et ole, niin toivon, että tulisit ja
huomaisit mahdollisen onnettomuuden, jota miehen
vaimolle ja kenties lapsille järjestät.
Kaikista kovin isku suhteen särkyminen on
hyväksikäytetylle naiselle, hän jää yksin.
Ukkomies ja juoksee vieraissa! Naisella on tapana
laittaa kaikkensa peliin, koko sydän ja sekö
revitään... Nainen haukutaan ja tuomitaan
syylliseksi, mies saa tehdä mitä vaan, sitä
kutsutaan vaimon ja lasten onnettomuuden
aiheuttamiseksi. Jos niin kävisi että tuo
ukkomies eroaisi, sen ex-vaimo ei menettäisi
mitään muuta kuin paskapäisen ukon... Joku kerta
voi olla kotiin tuliaisina tauti... ja niinpä
vaimo osallistuu haureuden tekoon... Miehet jotka
hyppäävät vieraissa, niille ei riitä yksi eikä
toinenkaan... Mieskö ei kanna vastuuta mistään...
koskaan jätetä?
Jos on ukkomies ja pettää... Onko mielestäsi
toinen nainen vastuussa, kun mies pettää
vaimoaan? Jos parisuhde on pielessä, toinen
nainen astelee kuvioihin, mies on pentu. Jos mies
ei rakasta vaimoaan sen vertaa, että kykenisi
ongelmia käsittelemään terveellä nöyryydellä
yhteisesti, vaan valittaa vieraille naisille,
miehen puolella on suurempi henkistä kasvua
vaativa ongelma: poikana on aina saanut tahtonsa
läpi äidiltään ja
sisaruksiltaan.
Mieskin voi olla niin täynnä omaa itseään...
Vaimo yrittää puhua ongelmista ja mies kuuntelee
kaikessa vain syyttelyn, ei vaivaudu miettimään.
Vieraita naisia on maailma pullollaan, aina
löytyy joku hetkelliseksi lohduksi. Vaimo ja
lapset kärsivät... MIEHEN on tajuttava, mitä
tekee.
Tuleehan miehellekin mieleen joskus sitten
myöhemmin, että olisi pitänyt antaa arvoa, MUTTA
niitähän sitä kuunnellaan ja säälitään miestä,
jolle on käynyt just noin. Vaimo saa senkin
niskaansa toinen naiset. Mies on kuitenkin itse
saattanut itsensä
ylpeydellään...
Tälläiseksi ei nykynainen halua omaa lastaan
kasvattaa, siis jos aikoo estää sen on
kieltäydyttävä hyväksymästä mieheltään
paskapäisyyttä. Jos on vara jättää perhe ja
juosta vieraissa, on oltava myös vara tulla
jätetyksi. Vastuunkantaminen on
vaikeata.
Niin vielä sekin, jos tuntuu siltä että vaimo
haukkuu ja valittaa... Niin kauan kun vaimo
rakastaa ja välittää miehestään, niin kauan se
yrittää puolustaa oman perheensä koossa pysymistä
hyvällä tai pahalla. Kun vaimo vaikenee ja on
antanut periksi, sitten on hiljaista, tulee ero.
kyllä suuria paskiaisia.
Silti ei mielestäni vapaana kulkevan naisen
tulisi mennä varattua miestä vonkaamaan, jos
tietää miehen varatuksi. Eikä liioin antautua
tällaisen miehen lähestymis-yrityksiin.
Vika on lopulta aina naisen?
Kyllä minua ainakin olisi miehen tultava
iskemään, minä en ole vongannut ensimmäistäkään
kertaa, en ketään. Ei kapakoissa juoksevat
ukkomiehetkään sormukset sormessa kiiluen
tanssita, joku muu voi kiilua... Eikä kaikki
ukkomiehet myönnä olevansa
naimisissa...
Vaikkei sänkyyn kaatuvaa sorttia olisikaan,
voihan yksinäinen nainenkin kaivata hellyyttä.
Hellyyden ja rakkauden kaipuu on inhimillistä,
joskus sitä on niin epätoivoinen omassa
yksinäisyydessään, vaikka tietäisi pettävänsä
itseään ja muita, silti... halu rakastaa ja tulla
rakastetuksi...
Jos nainen käy tanssimassa, hän jää hyvin äkkiä
pöytä- tai seinäruusuksi, antaessaan rukkasia
ukkomiesten lähestymisyrityksien pelossa...
Tiesit varmaankin jo ennenkuin kysyitkään mikä on
raamatullinen kanta tähän asiaan.
Epäilen että etsit vain kysymykselläsi
porsaanreikää, jolla voisit oikeuttaa synnillisen
elämäsi ja vapautua vastuusta.
Oikea vapautuminen tapahtuu vasta kun tunnustat
syntisi ja murrut Elämän Herran edessä. Sen
jälkeen sinun on helppo jättää syntielämä
taaksesi. Se tapahtuu sen jälkeen itsestään.
erota elämässäsi oikea rakkaus ja väärä rakkaus,
eli ihastuminen, lempi, himot ja halut.
rakkauselämä on taistelua yhdessä läpi harmaitten
aikojen. eräässä keskusteluohjelmassa kertoi mies
tarinan, jossa vanhalle muorille oli esitetty
kysymys avioliitosta "Oletteko sitten olleet
kertaakaan onnellisia tuossa avioliitossa?",
pienen hiljaisuuden jälkeen muori vastasi "Me
selvisimme"
Sukupuolivietti on yksi suurimmista
orjuuttajistamme, mutta sillä oikealla rakkauden
voimalla on avain tuonkin voittamiseen.
hienoa kun kysyt tuollaista jokatapauksessa.
tänään ihmiset alakvat olla jo valmiiksi
asennoituneet asiaan niin, että "kaikkihan sitä
tekevät" eli se on ihan normaalia. maailma
varmaan kerjää jotain vakavaa mullista ja
järkyttävää taas ennenkuin ihmiset oikeasti
havaihtuu.
siunausta päätöksillesi
Eräs nainen joka oli kyllästynyt senhetkiseen
elämäänsä..lähtien tanssimaan.Sillä
seurauksella,että tapasi siellä miehen johon
suunnattomasti rakastui.Ja niin kävi tälle
miehelle myös.Mies oli naimisissa..silloin..ja
tämä mies rakastui sydänjuuriaan myöten
minuun.Tapasimme 6 kertaa,mutta emme
seksitellyt..hänen vaimonsa sai tietää,ja otti
eron tästä miehestä.Nyt tämä mies on
poikamies,minullekin kävi niin että mieheni sai
selville..että joku muu on minulle tärkeämi kuin
hän..sillä seurauksella että jouduin lääkärissä
käymään.Tämän miehen kanssa jonka sydäntä on
palanen rinnassani,olemme hyvin läheisiä
ystäviä.Emme tosin ole pitkään aikaan
tavanneet,sillä se ei mahdu herkän omatuntoni
piiriin.Vaikka kävikin niin että rakastuin
suunnattomasti,silti olen mielettömän kiitollinen
etten ole hänen kanssaan enempää
tekemisissä,sillä olkoot ne ihanat hetket
talletettu sydämeni sopukkaan ja ne hetket
muistuttaa minua aina,kaikkialla.Mutta tunsin
kieltämättä omantunnon äänen,kun hänen vaimonsa
otti minun takiani eron?Se tuntuu tosi pahalle ja
tekisi mieli hänelle soittaa ja selittää miten
asia oli.Mutta harkitsen asiaa?
Ajatus on hyvä ja oikeansuuntainen ja sisältää
kristillisen anteeksipyynnön periaatteen mutta
raakaa ja yllättävää puhelinsoittoa parempi tapa
on muotoilla kirje tai lähettää sähköposti.
Kerroit samanlaisen tarinan kuin minulla on
takanani... Laita viesti... soita... Kerro sitten
ihan pienellä täällä... Jospa minäkin vielä
saisin rohkeuteni kasattua... Toivon onnea...
Pidän peukkuja sinulle...
muuten asia vaivaa sinua ja se ponnahtaa
vuosienkin päästä kiusaamaan.
Tunnen todella syvää myötätuntoa ja empatiaa
tämän miehen ex-vaimoa kohtaan.Silloin kun tämä
henkilö sai minusta tietää,voi kuinka monta
unetonta yötä vietin.Olin ainakin kymmenen kertaa
soittamassa hänelle ja olisin halunnut kertoa
mitä oikeasti tapahtui,kun ei kerran tapahtunut
yhtään mitään:)Sehän se tässä onkin hassua.Mutta
olen tullut kyllä siihenkin johtopäätökseen,että
kyllä siellä syyt olivat syvemmällä,ei kukaan ota
eroa pelkästään sen vuoksi,jos puoliso tapaa
tällaista vaaratonta naista.Tätä kun olen
pohtinut niin on hieman omatuntoni
rauhoittunut.Ja kun aikaa kuluu niin kirjoitan
hänen ex-vaimolleen kirjeen.Uskallan melkein
väittää että näin tulee tapahtumaan!Sinullekin
tsemppiä,kyllä kaikki asiat vaan järjestyvät,usko
pois!!!
Olet oikeassa,kirje on hyvä ajatus!Nytkin hän on
mielessäni,ajattelen miltä hänestä tuntuu.Olisiko
hän miehensä kanssa vielä jos en olisi
tyhmyyksissäni,rakkauden sokaistessa
silmiäni,kaapannut häneltä puolisoa.Voi kuinka
tyhmä olin,hehän olivat valansa vannoneet
toisilleen,ja mikä minä olen?Olen avioliiton
rikkoja jonka päätepysäkki on helvetti?Näinkö on?
Mitä luulette?Olen niin syntinen ettei minulle
kai ole luvassakaan elämää?Yritän vaan lakaista
kaikki tekemäni synnit maton alle,ja olla kuin ei
mitään olisi...kuitenkaan omatunto ei jätä
hetkeksikään rauhaan.Haluisin niin olla puhdas ja
sellainen ettei olisi salaisuuksia.En ymmärrä
mikä minua riivaa,ja onko toiveita päästä vielä
elävien kirjoihin,mitä luulet?
eihän tämä asia minulle kuulu, mutta oletko ihan
varma, että vaimo otti eron ainoastaan sinun
takiasi?
Jos tapasitte 6 kertaa, ja heti vaimo otti eron,
kuulostaa aika äkkinäiseltä toiminnalta????
Olisiko kuitenkin niin, että ongelmat heidän
liitossaan kestivät jo paljon kauemmin, eli että
ehkä sinä et ollutkaan se syy vaan seuraus???
Lämmöllä!!!
kirjoitin aiempaan viestiini sinulle asioita,
jotka sinä olit jo tässä viestissä kirjoittanut,
luin vain itse viestejä järjestyksessä, joten en
huomannut tätä.
Tosin kertaushan on opintojen äiti!
Kukaan ei voi mitään aidoille tunteilleen, siksi
huonon omantunnon kantaminen on turhaa. Aikuisena
ihmisenä henkinen rakastuminen, olkoon
vaikka "toisen omaan", on vakavampi paikka kuin
nuorten pelailut sanalla rakkaus. Rakkaudesta ei
voi/saa syyllistää itseään/rakastuneita, sydän ja
järki ovat
viattomia.
Eron aiheuttaneet syyt löytyvät kyllä eroajista
itsestään. Jos nyt koskaan on syytä ajatella
syyllisinä ketään. Erisuuntiin kasvaminenkin on
perin viatonta, johtuu erilaisista
mieltymyksistä. Mikään akti ei todista
rakkautta, pikeminkin
aktittomuus.
Neljä vuotta syyllistin itseäni, pidin perheeni
katastrofina sydämeni menetystä/särkymistä/itkua.
Yritin pitää perheeni koossa ja olla hyvä vaimo.
Lopulta sairastuin, koska sydän huusi toisen
ihmisen perään kaikin voimin, lopulta elämänhalut
katosivat. Onneksi minulla on aina ollut
rautainen mielenterveys, siihen olen aina voinut
luottaa
itsessäni.
Sitten aloin väsyä, väsymys alkoi olla
jokapäiväistä kunnes muuttui uupumukseksi, olin
allergisoitunut kaikelle mitä suuhuni pistin...
Allergisoitunut elämälleni, sanoi omalääkäri
määräsi lääkityksen ruokavalion. Vuotta
myöhemmin kertoi minun olleen 2-3 viikon päässä
aivoverenvuodosta tai
sydänhalvauksesta.
Se siitä että kielsin tunteeni. Tunnen joka
kerran piston sisimmässäni, kun käyn lääkärissä:
Hän ehdottaa minulle parhaaksi lääkkeeksi
rakastumista...
Samoin sinulle kiitos. Tsemppiä tarvitsen. En
oikein jaksa uskoa... Aikaa on kulunut, olin jo
alkanut sairastua, kun lupasin erota heti...
Sitten en enää päässyt ilman ex-mieheni apua edes
liikkeelle... Hän loukkaantui...
Eihän se voinut mitenkään olla se syy vain
minussa...kyllä olen sen itselleni järjellä
selväksi tehnytkin.Mutta koska olen itseni
kaikesta syyllistävä otus,niin tietenkin otan
syyt niskaani:) Vaikka takuuvarmasti heidän
liittonsa on rakoillut ilman minuakin,mutta eihän
minulle sitä kaikkea totuutta olla
kerrottu...luulen että 90-prosenttisesti
taustalla olikin tämän murun joka sydämeni
mennessään vei,niin hänen
kohtuuton...alkoholinkäyttönsä...joka taas
synnytti...muuta murhetta heidän välilleen..Mutta
koska minulla on ihmeellinen kyky rakastua
alkoholia reilusti käyttäviin..niin yritän
tietenkin ymmärtää miksi he ressukat juovat,että
onhan heillä syynsä..ja niin tämä tyttö on sulaa
vahaa..hetken,kunnes järki ottaa mukaansa,jos
ottaa:)
Tässä keski-iän kynnyksellä olen hyvin paljon
miettinyt sanaa rakkaus-mitä se oikein on?Ja onko
sitä?Jos on,mihin se hiipuu?Minne se katoaa?Miksi
se ei ole pysyvää?Ja jos on pysyvää,miksi niin
monet liitot hajoaa? Voi,kumpa joku osaisi antaa
vastauksen***
Se tuo rikkinäisen aikuisuuden, harva ihminen
pystyy ajattelemaan omaa parastaan, lastensa
parasta. Aikuisena pysyvät turvallisuutta antavat
ihmissuhteet jäävät syntymättä, jos lapsuuden
tunnemaailma on ollut rakkauden ja hyväksytyksi
tulemisen tunteiden osalta köyhä. Esim. lapsi,
jota vanhemmat ovat arvostelleet/huumorin nimissä
naljaillen lapsellisuudesta, ei opi aikuisenakaan
(muurin oppii ympärilleen rakentamaan) helposti
luottamaan itseensä ja omaan arvostelukykyynsä.->
heikko itsetunto -> mustasukkainen -> etsii
muista,rakkaistaan, puolisostaan virheitä. Mitä
tapahtuukaan, kun hän täydellisenä pitämästä
rakkaastaan löytää virheen/ajan kanssa virheiden
suman(-kukaan ei ole täydellinen- on vain
klisee)... siellä rakkaus katoaa, jos ei ymmärrys
ja hyväksyntä ole ollut kohdallaan lapsuudessa,
josta me kaikki ammennamme voimamme elää ja
kestää vastoinkäymisiä.
Itseään usein katselee untuvaisten silmälasien
läpi. On niin helppo tuomita toinen huomaamatta
samalla, mitä itse tekee, miten toimii ja miten
puhuu. Onko parempi pitää pahat tunteensa
sisällään ja purkaa ne ilkeilyllä ja kiusanteolla
vai onko kuitenkin parempi räjähtää kunnolla ja
riidellä asia halki, sopia sitten ja rakastaa
taas?
Riitelemisen taitokin on opittava, varsinkin
parisuhteessa. Ei aina voi vain toinen olla
väärässä ja toinen oikeassa.
Riitelemistaitoa tärkeämpi on sopimistaito.
Ihminen joka ei osaa sopia, ei osaa vastata
kysymykseen, "mitä sovitte riidan
päätteeksi...?" Kyllä Suomessa osataan
riidellä... sättiä ja haukkua... niin ettei ukot
kestä muutoin kuin karkuun lähtemällä tai
humalassa... Tämä ei ole tarkoitettu sinun
lihaasi, sinä osaat ottaa huomioon muitakin.
Rakastat
lapsiasi.
Olen seurannut työttömyys, alkoholismi
ihmissuhdeongelmaisten elämää lapsuudesta keski-
ikään (naapurina). Nähnyt moneen kertaan
millaiseksi lapsi kasvaa ilman syliä ja
turvallisuutta...
Sen verran,vain pikkupalanen...minulle ei
asetettu oikeastaan minkäänlaisia rajoja,kaikki
piti itse ymmärtää.Syliin ei ollut asiaa..piti
aina kehitellä joku juttu..jonka avulla pääsin
äitini syliin.Muistan kuinka se oli
nöyryyttävältä tuntuvaa,jo silloin tunsin
niin,pienenä,pienenä.Joten opin jo silloin että
olen täällä vain
vaivaksi,kaikille,kaikkialla.Tunnen yhä että
maailma pyörii ilman minuakin,ei kukaan minua
oikeasti tarvitse,eikä kukaan oikeasti minua
rakasta,kunhan vaan pitävät
pelinappuloinaan.Joten uskallan olla samaa mieltä
että kodissa pitää olla sylille tilaa,vain sitä
kautta lapsi oppii luottamaan ja rakastamaan
elämää ja ihmisiä.En kirjoita tätä sillä mielellä
että syyllistän vanhempiani,jotka ovat takuulla
tehneet kaikkensa lastensa eteen niillä voimilla
mitä Luoja on heille antanut.Kirjoitan tämän
siksi että minä olen hyvin rikkonainen ihminen.Ja
vahva muuri on ympärilläni ja se kasvaa koko
ajan.Vaikka kuitenkaan en sitä halua,mutta näin
on päässyt tapahtumaan!!Kaikella rakkaudella!!!
Luehan Alice Millerin "Lahjakkaan lapsen
tragedia" ja "Alussa oli kasvatus" kirjat. Minä
olen niiden avulla kasvanut, muureja olen
särkenyt ja olen löytänyt elämääni tunteita ja
oikean ilon kokemista. Olen uskaltanut antaa
itseni rakastaa elämää ja lapsiani, oppinut
hyväksymään itseä ja tarpeitani
ihmisenä...
Nuo ym. kirjat kertovat meistä lapsina(1.) ja
vanhemmista lapsina(2.). Olen päässyt yli monen
karikon, kun edes jotenkin ymmärrän miksi
vanhempani olivat käyttäytyivät niinkuin
käyttäytyivät...
Minulla oli kovat/raa'at rajat ihan pienestä
saakka, mitään ei tullut koskaan anteeksi
äidiltä, sellaisesta ei edes voisi keskustella
vieläkään, ainoa oikea ja kirjanoppinut mielipide
on
äidilläni...
Sinulla on paljon samoja tuntemuksia kuin
minulla. Niin, en minäkään vanhempiani halua
syyllistää, äitiäni en vain opi koskaan
ymmärtämään ja se on vahinko. Olen kuin
ylimääräinen tässä maailmassa.
Olen pahoillani ja sanon silti: tuo suhde
jatkuessaan repii sinut kappaleiksi. Aluksi voi
olla, että tunteet suhteessa ovat voimakkaat-
>uutuudenviehätys,hyvin menee... Miehillä on
tapana haukkua vaimoaan: hävittää sinulta
syyllisyyden tunnetta..."Sinä olet parempi"-
fiilistä(takaportilla niinkauan kuin olet
mielikseni).
Suhteen syventyessä(väkisinkin, olemmehan naisia)
tulevat vastaan todella kiperät kysymykset. Suhde
saa omistuksenhaluisuudesta johtuen uuden
leiman... Sitten tulee vastaan se, kun mies
tuntee menettävänsä tilanteen hallintaa ja
häipyy, olet rukoilemassa/kaipaamassa/itkemässä
häntä takaisin... Jossakin vaiheessa kuitenkin on
pakko ottaa tosi käteen, arvioida ja nähdä: mitä
kauemmin jatkaa, sitä kauemmin paranee ja
kitkerämmin
itkee...
Eroamista voi siirtää eteenpäin muttei
loputtomiin. Suhteessa on liian paljon ympäristön
aiheuttamia paineita tulevaisuudessa, kestätkö
sen mitä sinusta seläntakana puhutaan/tai miehen
lasten ex-vaimon
juonimisen...
Olet sitten vasta voitolla, kun pystyt suremaan
koko tapahtunutta... Otat opiksesi...Olet vain
ihminen joka haluaa tulla rakastetuksi...
niinkuin minäkin. Toivon sinulle voimia ja onnea
löytää hyvä ihmissuhde, sellainen joka
rakentaa... Ei haavoita. Kesän
jatkoa...
Olen pahoillani, kirjoitin kiireellä... ukkonen
ulkona uhkailee unetonta uskovaa...
Jaan saman kohtalon kanssasi. Ainut oikea tie on
se, että lopetat välittömästi, täysin ja
kokonaan. Tulkoon mies hakemaan sinut
vapauduttuaan, jos on tosissaan. Näin selviät
kuitenkin itse helpoimmalla. (tiedän, tämä ei
ole helppo tie)
Koska tunneasiat ovat yllättävän
äkkiarvaamattomia,olen aivan samaa mieltä siitä
että kannattaa lopettaa leikki ennenkuin on
kunnolla edes alkanutkaan.Sillä eron jälkeen jos
näin käy,niin mikä sen helpompi olkapää on itkeä
kyyneleitään kuin jo valmiiksi katsottu!!Näin
minunkin tapauksessa!Tämä mies joka sydämeni vei
mennessään...niin aina joka ainut kerta kun
soitamme,niin hän itkee kuinka ihana ja
täydellinen oli hänen vaimonsa.Kuinka paljon hän
tätä rakasti.Tätä jatkui kauan,ennekuin sanoin
hänelle ihan päättäväisen lujasti:Haluisitko että
minä itkisin sinulle mieshuoliani.Hän oli jonkin
aikaa hiljaa ja sanoi:En haluisi! Eli mitä tästä
opimme!!Ei kannata sekaantua eroavaan,vaikka
rakkaus kuinka sokaisisi.Kyllä olisi hyvä tehdä
surutyö omassa tahdissaan,muuten se jää
tekemättä.Ja seuraava siitä kärsii,jos surutyö on
kesken!!Olen tämän karvaasti kokenut,kun heti
eropaperin allekirjoitettuani törmäsin nykyiseen
puolisooni,ja säälin kovasti häntä sillä vertasin
vuosia,vuosia häntä edelliseeni ja kuinka paljon
olenkaan kehitellyt korvieni välissä hänessä
vikoja.En voi muuta kuin ihmetellä,rakastaako hän
todella minua niin paljon että olen hänelle
tärkein maailmassa?Tämä on sellainen suuren suuri
mysteerio,jota en milloinkaan kai opi
ymmärtämään.Itse koukuttelen ja käyttäydyn aivan
typerästi ym.ym? Maailmassa monta on ihmeellistä
asiaa...se hämmästyttää,kummastuttaa,pientä
kulkijaa!!!
Itsekin puran paineitani miesystävälleni,
kiukuttelen turhautumiani ja olen kamalan
hankala. Vaikka hän on minulle maailman tärkein,
vaikka varattu onkin. Siksi tiedän, että
minunkin olisi pitänyt varoa ajoissa, etten olisi
rakastunut häneen. Nyt on jo aivan liian
myöhäistä....
No, elämä on tarkoitettu elettäväksi, elämä antaa
ja elämä ottaa...
Hyvää kesää!
Teitä on kaksi aikuista. Te päätätte linjanne ja
otatte siitä vastuun.
Olihan ihan kiva tirkistellä, mutta mitäpä jos
selvittäisitte asian ihan keskenänne.
Tiedän ihan omakohtaisena sen, miten vaikea oli
luottaa kehenkään läheiseen ja tuttuun, kumpahan
olisi ollut silloin jotain kasvoja suojelevaa...
Lasten kasvatus- ja parisuhdeongelmista oli
helppo puhua ystävien kesken, puolison kanssa...
miten sen nyt sanois...tee mitä haluut. se on sen
varatun henkilön syy. ei sun.
Olen itsekin rakastunut varattuun mieheen ja
meillä on pitkä suhde takanamme. Nyt kuitenkin
kuvioihin tuli uusi nainen, joten minut
jätettiin. En tiedä, kuinka tämän kestän.
Miltä tuntuu kun saa kuulla että ihminen jota
rakastaa,niin hän onkin löytänyt toisen.Minulle
kävi samoin.Tämä mies johonka kovasti rakastuin
ja hän minuun,uskallan sanoa sen näin koska se on
totta ja tunsin sen...mutta kun emme voineetkaan
enää tavata hänen kanssaan,niin pitkän ajan
kuluttua hän ilmoitti minulle:olen
rakastunut,olen löytänyt erään naisen.Kertoi
kaiken tästä rakastamastaan naisesta.Minä aloin
itkeen,voi kuinka se sattui.Itkin niin vuolaasti
monta päivää,olin aivan shokissa.En ollut
ollenkaan tällä planeetalla.Lopetin sen puhelun
siihen,en voinut muutakaan,toivotin kaikkea
hyvää,onnea ja rakkautta.Kuukausi meni niin
ettemme olleet missään tekemisissä.Sitten kykenin
soittamaan hänelle ja kertomaan kuinka tärkeä
ihminen hän on ollut minulle ja kuinka paljon
häntä rakastin.Tämän sanottuani minulle tuli tosi
hyvä olo,kuin olisi pudonnut säkki
selästäni.Tunsin suurta helpotusta,että hän on
löytänyt rakkauden,koska minä en voinut olla se
ihminen,jonka kanssa olisi ollut
tulevaisuutta.Tuntui hyvältä kuulla kuinka tärkeä
ihminen olen kuitenkin hänelle,koska hän oli
tälle rakastetulleen kertonut minusta,siitä
kuinka tärkeä minä olen hänelle.
Sinulle,Raakel haluan toivottaa jaksamista.Älä
vaivu surun suohon,ehkä näin oli kuitenkin
parempi.Uskallan sanoa näin!Emmehän me tiedä mitä
Jumalalla on meille suunnitelmia,jospa tämäkin
kuului Hänen suunnitelmiinsa!Niinkuin omalta
kohdaltani sanon että Hän näki
kamppailuni,ikäväni,tuskani.Hän puuttui peliin ja
hoiti tämän asian omalla tavallaan minun
edukseni.Olemme niin rakkauden sokaisemia,että
emme näe itsekään minne olemme menossa,mutta
Jumala näkee ja ottaa hellästi lastansa kiinni ja
ohjaa oikealle tielle!Kaikkea hyvää
elämääsi,äläkä anna surulle yliotetta!!!
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en edes jaksa
huomiseen. Joudun luopumaan elämässäni juuri nyt
niin paljosta ja tavallaan aloittamaan kaiken
alusta. Menetin rakkaimman ja kalleimman
ystäväni. Suhteemme ei ollut pelkkää seksiä
milloinkaan, vaan hän oli tukeni ja turvani
vaikeuksissani, hän auttoi minua ja oli lähelläni
aina, kuin vain suinkin kykeni.
Minä niin rakastan häntä, mutta ymmärrän, että
ehkä näin sitten on hänelle parasta. Toivon
hänelle kaikkea hyvää, onnea ja rakkautta
elämäänsä, mutta samalla toivon, että hän
huomaisi, että tahtookin minut takaisin.
Minuun sattuu niin kamalasti juuri nyt.
Kiitos sanoistasi!