Onko mahdollista jäädä masentuneeksi koko loppuelämäksi?
Olen vakavasti masentunut ja masennus alkoi jo ala-asteella. Nyt kahdeksan vuotta suunnilleen tätä takana. Masennus on pahentunut jatkuvasti, kärsin myös ahdistuksesta ja sosiaalisesta fobiasta.
Olen syönyt yhtä lääkemerkkiä joka teki vain fyysiesti sairaaksi. Olen käynyt terapiassa useaan otteeseen ilman mitään vaikutusta.
Ensiviikolla alkaa taas uusi terapia kai ja pyydän toista lääkemerkkiä kokeiltavaksi. Pelottaa silti. Mitä jos mikään ei auta? Mitä jos lääkkeet eivät vaikuta mielialaan? Mitä jos terapia ei riitä? Olen joskus lukenut jostain sähköhoidosta joka saattaa auttaa toivottomia tapauksia, mutta ensin varmaan pitää kokeilla useita lääkkeitä ja vuosia terapiaa jne.
Itselläni masennus on pilannut koko elämän, olen totaalisen syrjäytynyt, työtön, ei ihmissuhteita, vaikeuksia selviytyä arkiaskareista. Itsemurha on vakava vaihtoehto ja olen jo valinnut metodin ym mutta kuitenkin haluaisin elää.
Olen vakavasti masentunut ja masennus alkoi jo ala-asteella. Nyt kahdeksan vuotta suunnilleen tätä takana. Masennus on pahentunut jatkuvasti, kärsin myös ahdistuksesta ja sosiaalisesta fobiasta.
Olen syönyt yhtä lääkemerkkiä joka teki vain fyysiesti sairaaksi. Olen käynyt terapiassa useaan otteeseen ilman mitään vaikutusta.
Ensiviikolla alkaa taas uusi terapia kai ja pyydän toista lääkemerkkiä kokeiltavaksi. Pelottaa silti. Mitä jos mikään ei auta? Mitä jos lääkkeet eivät vaikuta mielialaan? Mitä jos terapia ei riitä? Olen joskus lukenut jostain sähköhoidosta joka saattaa auttaa toivottomia tapauksia, mutta ensin varmaan pitää kokeilla useita lääkkeitä ja vuosia terapiaa jne.
Itselläni masennus on pilannut koko elämän, olen totaalisen syrjäytynyt, työtön, ei ihmissuhteita, vaikeuksia selviytyä arkiaskareista. Itsemurha on vakava vaihtoehto ja olen jo valinnut metodin ym mutta kuitenkin haluaisin elää.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Mitäs jos parannutkin? Ajattele positiivisesti. Kuka miestä tietää tulevat päivänä?
Koko ajattelutapa on väärä: Mitä jos ei parannu; mitä jos jää masentuneeksi. Aivan kuin terveys ja sairaus olisivat jotain on/off -asioita. Harvan masentuneenkaan (vakavastikaan masentuneen) elämä ja olo on päivästä ja vuodesta toiseen ihan samanlaista.
Aivosi kehittyvät ja saavuttavat lopullisen muotonsa teini-iässä. Jos olit jo lapsena masentunut ja olet yhä aikuisenakin masentunut, on kysessä jonkinlainen vakava aivovamma tai psykologinen vaurio. Joka tapauksessa sitä ei voi parantaa, joten odotettavissa on vuosikymmeniä masennusta eikä toivon pilkahdustakaan.
Tuo ei pidä paikkaansa. Aivot ovat plastisemmat kuin aiemmin tiedettiin. Niissä on kehitystä läpi elämän, toki kehitys on kiivasta lapsuudessa ja nuoruudessa, joten lapsuuden psyykkiset traumat ovat siten kaikkein vaurioittavimpia.
Pitää osata asettaa elämälle realistiset vaatimukset. Ei masentuneen tarvitse havitella jotain pilvilinnojen onnelaa. Riittää, että elämänlaatu on kohtuullinen. Aina on toivoa, kun ei toivo liikoja!
Höpöti löpöti ja kiitos yrityksestä masentaa masentuneita lisää. Toivottavasti löydät edestäsi.
Ei toivo "liikoja"? Ai että varoo niin kuin olemasta liian toiveikas, iloinen ja mielikuvituksellinen vai? Miksei masentuneella olisi oikeutta unelmoida samoin kuin kenellä tahansa muulla? Mistä ihmeestä nuo "viisaat" elämisen säännöt taas oikein tulevat?
Masennuksesta ei edelleenkään tarvitse itselleen tehdä mitään identiteettiä, jonka mukaan kaikki elämä pitäisi vapaaehtoisesti lamauttaa joksikin vajaatehoiseksi vähittäiskuolemaksi.
Vajaatehoinen vähittäiskuolema? Siinäpä varsinainen lohdun sanoma vakavasti masentuneille..
Aina on toivoa, kun ei toivo liikoja. Silloin on mahdollisuus elää mielekkäästi eikä kokea jatkuvaa riittämättömyyttä ja pettymyksiä, tuntea saavuttavansakin jotain.
Tietenkin voi panna rimansa korkeallekin ja pomppia sen juurella tehokkaita hoitoja vaatien ja hyödyntäen...
Meinaatko, että parempi "lohdun sanoma" on esittää vakavasti masentuneen elämän voivan olla vielä ihan mukavaa, kunhan ei odota elämältä samaa kuin muut ihmiset vaan vajoaa vapaaehtoisesti jonkunlaiseen elämänmittaiseen itsediagnoosiin, jonka mukaan elämä ei saa olla "liian toiveikasta" tai "liian paljon saavuttavaa"?
Monethan tällaista toisille viestivät, monet jopa itse vapaaehtoisesti elämänsä ohjenuoraksi ottavat. Mielestäni se on aika karmeaa/säälittävää.
..."Vajaatehoinen vähittäiskuolema" ei siis ole mikään masennuksen tai masentuneiden luonnehdinta, vaan viittaa asenteeseen (ja ideologiaan), jossa masennuksesta tehdään ihmiselle identiteetti ja koko elämän määrittelevä tekijä.
Kuka on puhunut identiteetistä ja itsediagnoosista muut kuin sinä?
Minkä ihmeen takia masentuneen tai ylipäätään kenenkään pitäisi odottaa elämältään samaa kuin "muut ihmiset"? Kyllä jokainen on itsensä mittatikku, joskin sinun kirjoituksestasi huokuu ihan erilainen - kategorioiva - ajattelutapa.
Ei itsetuntemuksessa ole mitään karmeaa/säälittävää. (Toisaalta mitäpä se kenellekään kuuluu, mitä sinä pidät karmeana/säälittävänä.)
Karmeaa/säälittävää olisi, jos minä esimerkiksi alkaisin tavoitella sinun kelpuuttamaasi mielekästä elämää tai päinvastoin.
Itsehän aluksi tarjoilit oman käsityksesi mukaista elämää masentuneille, mihin kommentoin...
Pointti oli tietenkin se, että elämän, toivon ja unelmien määrittely ja rajoittaminen masennuksen kautta voi viedä oman identiteetin kahlitsemiseen masennukseen ja "itsediagnosoinniksi". Jos et tätä ymmärrä, niin en voi sille mitään. Jos taas vain teeskentelit, ettet ymmärtänyt, tai et halunnutkaan ymmärtää, niin ei paljon parempi...
"Ei itsetuntemuksessa ole mitään karmeaa/säälittävää. (Toisaalta mitäpä se kenellekään kuuluu, mitä sinä pidät karmeana/säälittävänä.)"
No sillä lailla. Mitäpä se kenellekään kuuluu, mitä sinä pidät "itsetuntemuksena", "kohtuutena", oikeanlaisena "toivona" jne.
"Karmeaa/säälittävää olisi, jos minä esimerkiksi alkaisin tavoitella sinun kelpuuttamaasi mielekästä elämää tai päinvastoin."
Ratkaisevaa ei ole se, tavoitteleeko jonkun muun kelpuuttamaa mielekästä elämää tai ei, vaan se, että tavoittelee jotain kestävää, minkä itse kelpuuttaa.
Karmeaa on se, että jotkin yleiset tavat suhtautua masennukseen tahtovat ohjata masennuspotilaita itsensä identifioimiseen ongelmiensa kautta, mikä on omiaan johtamaan lähinnä ongelmien kroonistumiseen. Säälittävää on se, että jotkut masennuspotilaat ottavat joko pakotetusti tai joskus vapaaehtoisesti sellaisia suhtautumistapoja omakseen ja alkavat elää niiden mukaan.
...Ja toki se itsetuntemus ja voimien mukaan eteneminen kullakin hetkellä on tärkeä ajatus - myös muille kuin masentuneille, muuten. Voi olla, että vastailin kommenttiisi aluksi turhan kärkkäästi. Olisin kuitenkin aika tiukasti (ja kera perustelujen) sitä mieltä, että masennuksen vuoksi ei kenenkään toivojaan, unelmiaan ja elämänsä mielekkyyksiä ole hyvä alkaa liiaksi "kohtuullistamaan". Ennemmin niitä tulisi pyrkiä vahvistamaan ja seuraamaan, vaikka sitten vähän kerrassaan, sillä ne juuri lienevät paitsi jotain hyvin omakohtaista myös jotain olennaisen tärkeää masennuksesta nousemisen kannalta.
Masennuksesi voi olla biologispohjaista. Kokeile rohkeasti lääkkeitä, niitä on paljon. Voi olla, että pelkkä serotoniini ei kohdallasi tehoakaan, vaan sinun tulisi käyttää yhdistelmälääkkeeitä (serotoniini/noradrenaliini/dopamiini). Jos masennus on biologista, ei terapiasta ole apua, lääkkeistä kylläkin. Liikunta ja oikea ruokavalio tukevat masennuksesta toipumista.
Tämä on taas näitä asioita ettei kukaan voi etukäteen tietää mitä tulee tapahtumaan. Tiedän miten ylipositiiviselta tämä tuntuu masentuneelle mutta se vain on fakta. Jotkut sairastavat pitkään, jotkut lyhyempiä aikoja, parannus joko tapahtuu joskus tai sitten ei. Kunhan et etukäteen päätä ettei sitä parannusta tule, silloin sitä ei ainakaan tapahdu. Sen sijaan että yrität keksiä miten parannut, yritä keksiä mitä haluaisit tehdä ja mitä haluaisit muuttaa juuri nyt.
Minäkin sairastuin lapsena ja olen yhä masentunut yli kolmekymppisenä, mutta ei elämä toivotonta ole. Oikean lääkkeen löydyttyä voi elää ihan mukavaakin elämää hetkittäin. Rakastua, hankkia perheen ja nauttia elämästä. Romahduksia tulee. Työ ei saa olla stressaavaa ja terveydestä on koitettava pitää huolta silloin kun jaksaa. Tosin lastensuojelun sossu on ikuinen kaverisi kun masennuksesi paljastuu neuvolassa tai päivähoitopaikassa. Mä olisin jättänyt lapset hankkimatta jos olisin tiennyt mikä piinaava helvetti siitä voi tulla kun aina elää pelossa, että nyt lähtee lapset.
Sairastanut olen minäkin lapsesta asti. Olen kokeillut viimeisten kuuden vuoden aikana eri lääkkeitä toistakymmentä yhdistelmää ja terapeutteja kolme kappaletta ilman mitään apua. Viime talvena jätin kaiken ja näyttää paremmalta! Nyt minua pelottaa, että minä saatan parantua! :)
En suosittele seuraamaan esimerkkiäni, sillä kaikille se ei todellakaan sovi. Joka tapauksessa tulevaisuutta ei kukaan tiedä. On varmasti tuskallista pelätä olevansa masentunut koko elämänsä! Keskity enemmän tähän päivään. Se on ainoa, mille voit tehdä jotain.
Ihmissuhteita saa sillä, että soittaa sukulaisille tai lähtee harrastamaan jotain. Elämä on mahdollisuuksia täynnä. Tehokkain tapa syrjäytyä on itsesääliin vajoaminen ja omien puutteiden pohtiminen. Ala etsiä hyviä puolia itsessäsi. Kaikilla niitä on, vaikka olisi miten reppana tahansa, :)
minä olen juuttunut tuohon omien hyvien/huonojen puolien miettimiseen. en osaa ollenkaan arvostaa tai edes arvioida itseäni. missä minä olisin hyvä, mitä hyvää minussa voisi olla??? koko lapsuus ja nuoruus meni kuunnellessa jatkuvaa valitusta siittä miten huono minä olen. ei kelvannut kotona, eikä kelvannut koulussakaan, kolulussa sai aina kuulla kuinka tyhmä, laiska ja huono minä olen.
en ole koskaan löytänyt elämässäni mitään sellaista missä olisin hyvä, aina saa kuulla olevansa liian huono. miten sitä voisi saada jotain positiivista palautetta, edes joskus. tai kuulla että joku pitää minusta. eikä tarvi sitten tarjota mitään jeesusta mulle, sitäkin on kokeiltu vaan en ollutkaan tarpeeksi hyvä siihen sakkiin olisi pitänyt pystyä elämään kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan, minä kun en oikein siihenkää ole oppinut. kärsin masennuksen lisäksi jonkinlaisesta keskittymis vaikeudesta...
Kannattaa hakea sosiaalista toimintaa eli jotain toivoa elämään.
Esimerkiksi osallistuminen mielenterveysyhdistyksen toimintaan voisi tehdä hyvää.
Onko sinulle kukaan ehdottanut kuntouttavaa työtoimintaa tai ammatillista kuntoutusta? Työkkärissä ja psykiatri kyllä tietää.
Ihminen on sosiaalinen eläin, joten pyri johonkin harrrastukseen tai toimintaan. Joo tiedän pelottaa, mutta esim. mielenterveysyhdistyksessä, klubitalossa jne. ymmärretään asia.
Ei masennuksesta koskaan paranekaan. Ainakaan sillä lailla että jotenkin muuttuisi iloiseksi onnelliseksi ihmiseksi. Lääkkeitä syömällä voi toki turruttaa kaikki tunteensa, elää zombina, tai kituuttaa muuten vaan onnettomasti.
Tieto lisää tuskaa. Opiskelen hoitoalaa ja tietysti lukenut mielenterveyden häiriöistä enemmän kuin tarpeeksi. Aluksi alkoi itseäkin pelottaa, etten parane ikinä, koska uusiutumisriskit ovat niin korkeita. Omaa asennettakin on vaikea muuttaa kun ei vaan tee mieli lähteä harrastamaan ym.
Ei terapiatkaan yksin auta, yhdistelmähoitoa kannattaa kokeilla. Lääkkeet vaikuttaa eri tavalla, ei kannata lannistua heti ensimmäisen jälkeen. Sähköhoito tehoaa usein todella hyvin masentuneille ja joillekin se on ainoa oikea hoito. Sitä on myös mahdollista saada ylläpitohoitona kun pahin masennusjakso helpottaa. Ei tarvita useita lääkekokeiluja ym kun sanot vaan lääkärillesi että olisit halukas kokeilemaan sitä. Yritä vaikka lukea siitä enemmän tietoa ja perustele lääkärillesi sitä valintana.
20 vuotta masennusta takana. 14 vuotta itsetuhoisia ajatuksia, psykoottisia oireita. Kuntoutus alkoi 5 vuotta sitten ja terapiassa käyty ja monenmoisessa hoitopaikassa, monta eri lääkettä. Osastollakin oltu. Mikään ei näytä auttavan, masennuskohtaukset palaavat aina kun vähän näkyy jotain valoa elämässä. Taas kerran masennusjakso menossa. Ei tätä jaksaisi enää kovin kauaa. Fyysinen kuntokin pettää kohta, kiitos sokeritaudin ja sen etten pysty sitä hoitamaan. Tuskin tässä enää kymmentäkään vuotta eletään, niin että ei tarvitse kauaa kärsiä.