En kelpaa kenellekään, kukaan ei halua mua

Et vaan ole törmännyt siihen oikeaan. Tänä päivänä ulkonäkö on tärkeämpää kuin se mitä pään sisällä löytyy. Valitettava tosiasia :/
Omat kaverini eivät ole koskaan loistaneet ulkonäöllään, mutta muilla tavoin kyllä.

Jos olet mielisairas ja sekopää ihan oikeasti, voipi olla vaikeaa löytää kumppania. Just keep on trying! Yrittänyttä ei laiteta.

Mistähän sitten muka tietää onko vastenmielinen mielisairas sekopää oikeasti vai väärästi?

On se muuten kiva että eläntenkin ymmärretään nykyään olevan kokevia ja tuntevia olentoja (www.tuirekaimio.com/hevosenkanssa/kurkista/hevoset_ja_ratsastus.html ), jotenkin tuo ominaisuus on sitten kuitenkin samalla ihmisistä kadonnut ja niiden kohtelulla ei ole vitunkaan väliä.

...niin se on vaikee kysymys. Ensiksi olis kiva tietää miksi aloittaja sanoo itsestään tuollaisen arvion?
Mä olen ainakin itse kiltti enkä ole mikään tunteeton hyväksikäyttäjä. Kaveria se minäkin itselleni etsin ja törmään yhtälailla siihen, ettei niitä löydy.

Kyllä se siitä, kun tulee ikää lisää.

Mistä tiedät etteivät nämä kermaperseteinit tiedä millaista se on?

Voivathan hekin olla täysiä sekopäitä jotka eivät kestä omaa peilikuvaansa ja joutuvat esiintymään kermaperseteineinä sosiaalisten paineiden takia.

Ruoho usein näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella.

Sinun ei tarvitse puolustella itseäsi kenellekkään. Minulla taitaa olla vihamiehiä ja paljon, koska minua ei ole kasvatettu pyytelemään anteeksi olemassa oloani. Yksinäisyydestäni huolimatta olen ns. vahva ihminen, kakarana kyllä puolustelin ja häpesin yksinäisyyttäni (onneksi kukaan ei uskaltanut kiusata) nykyään en. Muuthan tässä ovat selitys velvollisia miksei seurani kelpaa.

Minun tarvitsee puolustella sitä etten jaksa sietää muilta ihmisiltä jatkuvaa sättimistä.

Oikeasti mä toivon että tällaiset vitun vammaiset luonnevikaiset sekopäät saadaan jatkossa tapettua jo ennen syntymäänsä, sittenhän jäljelle jäisi vain rentoja, iloisia, itsevarmoja, sosiaalisia ja onnellisia ihmisiä ja kaikkien elämä olisi loputtoman kivaa.

Niin se naamavärkki on tärkeintä. Sen takia minuun ei kukaan halua tutustua

Täytyy sanoa, että ensimmäinen kirjoitus osui ja upposi. Olen ylipainoinen, käytän laseja, tukka on outo, masennuspotilas, bi, eronnut ja kahden lapsen isä. Pääseekö tästä enää alemmas treffimarkkinoilla? Ei on tyly vastaus.

Nyky-yhteiskunta on todella ulkonäkökeskeinen. Jos se ei ole kohdalla, harva kiinnostuu. Ja jos kiinnostuu, kaatuu koko homma ensimmäiseen vastoinkäymiseen, koska ei jakseta rakentaa yhdessä. Ja jos jonkun tapaan, paljastuu tästä milloin mitäkin puolia (2 jätti masennuksen takia, yks läimäs mustan silmän, yhdelle olin kokeilu). Nyt menossa vielä todella riitainen avioero, kun toinen ei osaa antaa periksi ja hänestä alkaa paljastua narsistisia piirteitä. Eli vedän puoleeni ilmeisesti mielenterveysongelmaisia, terveestä suhteesta minun ei ilmeisesti kannata edes unelmoida.

Tällä hetkellä koen naaman ja ylipainon suurimmiksi esteiksi keneenkään tutustumisen kohdalla. En nyt erityisemmin etsi suhdetta, ystäviä kyllä, ja silti ulkonäkö rajoittaa tätäkin asiaa. Samaten huono itsetunto ja ujous hidastavat jo ennestään.

Ja on ihan totta, että ihminen joutuu puolustelemaan itseään kaikille muille, pyytää melkein anteeksi olemassaoloaan, etenkin jos johonkin rohkenee lähteä. Tiedän tunteen todella hyvin. Ja sitten moni tulee sanomaan, että tiedän miltä sinusta tuntuu/tuo on vain asennevamma jne. vaikkeivät todellisuudessa tiedä koko asiasta mitään. Se on väärin toista kohtaan, koska siinä vähätellään toisen kipeitä asioita ja se ainoastaan pahentaa oloa.

Jotenkin tuntui aikoinaan että kuului marginaaliryhmään nimeltään tavallinen taapero. Eli oli älyttömän työn (ja onnen) takana löytää itselleen sulho. Sillä tosissaan olin/olen niin tavallinen tylsimys kuin olla voi : minussa ei ole mitään erikoista, minulla ei ole tatuointeja, lävistyksiä, jännittävää kampausta värjäyksineen, persoonallista pukeutumista ei todellakaan, olen hetero, olen kiltti en tykkää kiroilla, hoidan hommani tunnollisesti, jne.

Kumppanin löysin vasta kypsemmällä iällä. Sitä ennen lukemattomia treffejä potentiaalisten sulhojen kanssa, jota olivat bi-tai jotain muuta suuntausta mikä suoraan sanoen hämmensi, samoin kuin oma normimeininki tylsytti heidät heti alkuunsa. Olin auttamattomasti "juntti".

Löysin sitten toisen tavallisen taaperon. Ja eipä enää tarvinnut hävetä tai puolustella omaa olemassaoloaan.

Pointti, lienee se, että kun löytää kaltaisensa oli taapero tai originellimpi persoona, niin hyväksytään sellaisena kun on. ja tottavie, että kyllä sitä sitten osaa toista arvostaa!

Kyllä sitä osais joo arvostaa, muttei sellaista näemmä meikäläinen löydä. Olen vissiin liian kiltti, kun kaikki haluaa vaan sen bad boyn. Ainoastaan löytänyt tähän mennessä psyykeongelmaisia, joista pahin on ex-vaimoni. Usko meni ihmisiin ja onnen löytämiseen kokonaan hänen myötään, saati tasapainoisen parisuhteen löytämiseen.

Tuntuu, että kiltteys, avoimuus ja rehellisyys ovat vaan pois muodista nykyään treffimarkkinoilla. Ulkonäkö ja pinnallisuus taitavat olla ne valttikortit nykyään omassakin ikäryhmässä. Ja kun ei ulkonäöllä ole siunattu, niin eipä menestystä voi odottaakaan. Ja kun itse olen rauhallinen rauhaa rakastava hieman persoonallisen näköinen, ei oikein mitään löydy.

Kermaperseteinit vois kokeilla myös millaista on olla niin traumatisoitunut ettei pysty puhumaan kenellekään mitään, millaista on tuntea ettei pysty lähtemään kotoaan mihinkään ja ahdistua siitä että näkee muiden elävän ja menevän ja tekevän ja kokevan asioita ja tietää ettei itse pysty kun on niin helvetillisen yksin

Minä saatan kuolla tähän, kukaan ei voi auttaa minua mitenkään

Meillä on sama ongelma. Mut on hylätty.

Joo, tulin hylätyksi, haukutuksi ja jyrätyksi ed. suhteessa ihan kunnolla. Osittain tällä hetkellä olen varmaan yksin ihan omasta tahdostani osin en, en enää tiedä kumpaa enemmän. Ystäviä olisi silti hienoa löytää, mutta se taitaa nykyään olla aika mahdotonta.