Ajattelin kirjoittaa tämän jonnekin, kun en enää kavereille kehtaa asiasta puhua.
Mutta siis, kolme vuotta sitten erosin silloisesta miesystävästäni.
Ja ikävöin häntä edelleen, jatkuvasti. Joskus vähemmän, joskus enemmän.
Tämä mies vain oli täysin erilainen, verraten kehen tahansa.
Parhaimmillaan seurustelun aikana meidän mielemme olivat kuin yhtä, rakastuimme toisemme tavattuamme lähes heti ja ensitapaamisesta noin 4 kuukauden jälkeen aloimme seurustelemaan.
Meillä oli aivan uskomattoman hyvä yhteys toistemme kanssa, saimme aina toisemme nauramaan, kirjoitimme paljon erilaisia tekstejä yhdessä, toisinaan riitti vain katse ja molemmat tiesivät mitä toinen ajatteli.
Reppureissasimme yhdessä, teimme kaikkea hölmöä, liftasimme ympäri Espanjaa, kävimme kahdestaan baarireissuilla, olimme niin paljon enemmän. kuin tiedän kenenkään tutun pariskunnan koskaan olleen.
Ja se seksi.
Molemmat olemme täysin samaa mieltä edelleen siitä, että parempaa seksiä ei tule. Mies osasi koskettaa minua täysin erilailla kuin kukaan muu (ja suhteen jälkeen seksikumppaneitakin on ollut jo parisenkymmentä), ja samaa hän sanoi minusta. Yli vuoden ajan, joka kerta kun hän kosketti minua niin vatsa oli täynnä perhosia ja oli se Sex and the Citystäkin tunnettu zsa zsa zsu päällä.
Lähes vuoden me olimme täysin varmoja, että tulisimme viettämään koko elämämme yhdessä, se oli meille täysin absoluuttinen ajatus.
Kuitenkin se mikä väliin tuli, oli täysin erilaiset haaveet elämästä.
Mieheni oli maalta Pohjois-Suomesta, minä kaupungista Etelä-Suomesta. Hän halusi muuttaa takaisin synnyinseudulleen, tehdä taidetta, elokuvia ja musiikkia ja saada nopeasti lapsen, minä taas en halua lapsia, vaan halusin muuttaa Barcelonaan ja elää ns. vain itselleni ilman perheen tuomaa rasitetta.
Ja niin se pääsi kummasti väliimme, etenkin kun minun kaveripiirini ei missään vaiheessa sietänyt miestä, eikä mieheni kaveripiiri sietänyt minua.
Jossain vaiheessa tuntui siltä, kuin koko maailma olisi saanut ylipuhuttua meidät irti toisistamme.
Laitoimme suhteen ensin tauolle, sitten kokonaan poikki.
Silloin ajatus tuntui vielä siedettävältä, jopa hyvältä ja jännittävältä, enkä olisi ikinä voinut uskoa että se saattoi ehkä olla elämäni huonoin ratkaisu.
Molempien opiskelut samassa kaupungissa loppuivat ja tosiaan muutimme molemmat sinne minne alunperin halusimmekin.
Ja nyt tästä on jo kolme vuotta, ja minä edelleen löydän itseni iltaisin itkemästä hänen peräänsä ja katselemasta valokuvia, sillä tiedän, että jos oikeasti on olemassa vain Se yksi, niin se on hän.
Tapaamme miehen kanssa välillä, otamme hotellihuoneen, käymme syömässä ja harrastamme seksiä läpi yön.
Meillä on aina hauskaa, välillä yhtä hauskaa kuin seurusteluaikanammekin.
Mutta koskaan emme puhu siitä, olisiko meillä vielä mahdollisuuksia toisiemme suhteen, vaikka kuinka itse haluaisinkin.
En uskalla, sillä pelkään säikäyttäväni hänet niin, että sitten emme näkisi enää ollenkaan.
Sillä vaikka mies soittelee minulle aina välillä ikävä-puheluita, niin hän on kuitenkin tehnyt erittäin selväksi sen puheissaan, että hänen on hyvä olla yksin.
Ja sitten löydän aina itseni sanomasta, että niii-in, niin minullakin.
Tämä ikävä riivaa, se tuntuu välillä suorastaan sattuvan niin paljon, että tekisi mieli repiä sydän ulos rinnasta ja heittää se kadulle.
Sillä oikeasti, minä rakastan vieläkin niin paljon. Minä rakastan niin paljon, ettei tule koskaan kukaan rakastamaan.
Nyt on taas parin viikon päästä tulossa yksi yhteinen yö ja päivä, ja vittu kun minua pelottaa.
Itse olen lähdössä Suomesta ulos taas töiden perässä kuukauden päästä, eli tiedän etten edes voisi jäädä tänne hänen vuokseen, sillä en halua päästää unelmistani irti.
Ja hän ei koskaan lähtisi mukaani, sillä hän ei taas pystyisi toteuttamaan itseään missään muualla niin hyvin, ja sen lisäksi hänellä on kesken erään elokuvan kuvaukset, eikä pystyisi siksikään lähtemään.
vittu.
Auttakaa joku, miten voi toisen unohtaa?
Oikeasti.
Auttakaa.
En tiedä mitä tehdä itseni ja hänen kanssaan.
Tai miten olla edes tekemättä mitään.
helvetti.
Mutta siis, kolme vuotta sitten erosin silloisesta miesystävästäni.
Ja ikävöin häntä edelleen, jatkuvasti. Joskus vähemmän, joskus enemmän.
Tämä mies vain oli täysin erilainen, verraten kehen tahansa.
Parhaimmillaan seurustelun aikana meidän mielemme olivat kuin yhtä, rakastuimme toisemme tavattuamme lähes heti ja ensitapaamisesta noin 4 kuukauden jälkeen aloimme seurustelemaan.
Meillä oli aivan uskomattoman hyvä yhteys toistemme kanssa, saimme aina toisemme nauramaan, kirjoitimme paljon erilaisia tekstejä yhdessä, toisinaan riitti vain katse ja molemmat tiesivät mitä toinen ajatteli.
Reppureissasimme yhdessä, teimme kaikkea hölmöä, liftasimme ympäri Espanjaa, kävimme kahdestaan baarireissuilla, olimme niin paljon enemmän. kuin tiedän kenenkään tutun pariskunnan koskaan olleen.
Ja se seksi.
Molemmat olemme täysin samaa mieltä edelleen siitä, että parempaa seksiä ei tule. Mies osasi koskettaa minua täysin erilailla kuin kukaan muu (ja suhteen jälkeen seksikumppaneitakin on ollut jo parisenkymmentä), ja samaa hän sanoi minusta. Yli vuoden ajan, joka kerta kun hän kosketti minua niin vatsa oli täynnä perhosia ja oli se Sex and the Citystäkin tunnettu zsa zsa zsu päällä.
Lähes vuoden me olimme täysin varmoja, että tulisimme viettämään koko elämämme yhdessä, se oli meille täysin absoluuttinen ajatus.
Kuitenkin se mikä väliin tuli, oli täysin erilaiset haaveet elämästä.
Mieheni oli maalta Pohjois-Suomesta, minä kaupungista Etelä-Suomesta. Hän halusi muuttaa takaisin synnyinseudulleen, tehdä taidetta, elokuvia ja musiikkia ja saada nopeasti lapsen, minä taas en halua lapsia, vaan halusin muuttaa Barcelonaan ja elää ns. vain itselleni ilman perheen tuomaa rasitetta.
Ja niin se pääsi kummasti väliimme, etenkin kun minun kaveripiirini ei missään vaiheessa sietänyt miestä, eikä mieheni kaveripiiri sietänyt minua.
Jossain vaiheessa tuntui siltä, kuin koko maailma olisi saanut ylipuhuttua meidät irti toisistamme.
Laitoimme suhteen ensin tauolle, sitten kokonaan poikki.
Silloin ajatus tuntui vielä siedettävältä, jopa hyvältä ja jännittävältä, enkä olisi ikinä voinut uskoa että se saattoi ehkä olla elämäni huonoin ratkaisu.
Molempien opiskelut samassa kaupungissa loppuivat ja tosiaan muutimme molemmat sinne minne alunperin halusimmekin.
Ja nyt tästä on jo kolme vuotta, ja minä edelleen löydän itseni iltaisin itkemästä hänen peräänsä ja katselemasta valokuvia, sillä tiedän, että jos oikeasti on olemassa vain Se yksi, niin se on hän.
Tapaamme miehen kanssa välillä, otamme hotellihuoneen, käymme syömässä ja harrastamme seksiä läpi yön.
Meillä on aina hauskaa, välillä yhtä hauskaa kuin seurusteluaikanammekin.
Mutta koskaan emme puhu siitä, olisiko meillä vielä mahdollisuuksia toisiemme suhteen, vaikka kuinka itse haluaisinkin.
En uskalla, sillä pelkään säikäyttäväni hänet niin, että sitten emme näkisi enää ollenkaan.
Sillä vaikka mies soittelee minulle aina välillä ikävä-puheluita, niin hän on kuitenkin tehnyt erittäin selväksi sen puheissaan, että hänen on hyvä olla yksin.
Ja sitten löydän aina itseni sanomasta, että niii-in, niin minullakin.
Tämä ikävä riivaa, se tuntuu välillä suorastaan sattuvan niin paljon, että tekisi mieli repiä sydän ulos rinnasta ja heittää se kadulle.
Sillä oikeasti, minä rakastan vieläkin niin paljon. Minä rakastan niin paljon, ettei tule koskaan kukaan rakastamaan.
Nyt on taas parin viikon päästä tulossa yksi yhteinen yö ja päivä, ja vittu kun minua pelottaa.
Itse olen lähdössä Suomesta ulos taas töiden perässä kuukauden päästä, eli tiedän etten edes voisi jäädä tänne hänen vuokseen, sillä en halua päästää unelmistani irti.
Ja hän ei koskaan lähtisi mukaani, sillä hän ei taas pystyisi toteuttamaan itseään missään muualla niin hyvin, ja sen lisäksi hänellä on kesken erään elokuvan kuvaukset, eikä pystyisi siksikään lähtemään.
vittu.
Auttakaa joku, miten voi toisen unohtaa?
Oikeasti.
Auttakaa.
En tiedä mitä tehdä itseni ja hänen kanssaan.
Tai miten olla edes tekemättä mitään.
helvetti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aika tulee näyttämään kumman sinun olisi kannattanut valita, seikkailun maailmalla vaiko tämän rakkauden. Voimia...
Minä vanhempana naisena olisin varmaankin valinnut toisin, mutta meitä on moneksi. Rakkauksia tulee ja menee. On laskettu, että jokaiselle on n. 400 sopivaa :)
...tosin eipä taida lohduttaa se tieto.
Niin, jokaisen täytyy ehkä oppia kohdallaan, että elämä voi olla opettavaista, hauskaa, mielenkiintoista missä vaan ja että se tulee arkipäiväistymään, tylsistämään ja olemaan tavallista elämää missä vaan. Ikävä että romantikot pettyy aina pahiten. Maailma on maailma, missä salametsästetään, kidutetaan, ihmisiä kuolee nälkään. Tarkoitan, että yhtä totta kun sinulle on sinun elämäsi, heille on se elämä. Kun joku köyhä kaapataan ihmiskaupan uhriksi, hänen elämänsä on kuin elokuvista, mutta pahempaa, totta ja painajaisempaa. Niin, sellainen on todellisuutta. Joten... Tällainen on maailma. Miksi täällä pitäisi päästä helpommalla? Tehdä vielä helpompia valintoja, elää jotainsatulinnaa ja leikkiä vaaleanpunaisissa pilvissä? Se että saa sen tehdä tuonkin aikaa, on tässä maailmassa etuoikeus, onni, ja lottovoitto. Heidän elokuvansa on kauhua, sinä sait kokea romantiikkaa.
En yritä masentaa tällä, vaan todeta, että tällainen maailma oikeasti on. Me romantikot, etenkin näin etuoikeutettuina, kuvittelemme, että tie löytyy, satuja on ja ne perhoset vatsassa näyttää tien. Että Barceloonaan rakentuu ihana asunto Meille ja me elämme romanttista unelmaa siellä... Mutta elämä onkin kompromisseja. Rakkauden takia pitäisi luopua Barcelonasta, suhde muuttuu arjeksi, lapset itkee ja kuolaa, oma onni pitää tehdä, työt muuttuu lopultakin vain töiksi ja tulet huomaamaan, ettei työ lohduta sinua yksinäisinä iltoina yhtään.
Hän ei halua lähteä ja sinä et halua jäädä. Oli mitä oli, te kuljette eri suuntiin ja tämä ei ole elokuvaa. Vaan elämää ja valintoja. Sinun täytyy tehdä mitä sinun täytyy, samoin hänen: kummallekaan suhde ei merkitse niin paljon, että se olisi suurempi unelma kuin oma unelma. Totuus siis on, että molemmat tykkää unelmasta, mutta vain omastaan.
Sinä et ole riutunut vaan nainut 20 miehen kanssa ilman kummempaa sen jälkeen, hän tekee ennemmin elokuviaan ja asuu Suomessa, te ette enää asu yhdessä, tunne, teillä oli voimakas kemia, intohimoa joka ei koskaan ehtinyt arkipäiväistyä.
Sinä rakastat haavetta, sillä rakkkaus ei ole omassa päässä ja mahassa oleva romanttinen haave, vaan valintoja ja tekoja. Jos sinä rakastaisit enemmän kuin kukaan muu, sinä luopuisit ja jäisit, sinä keksisit oman tiesi hänen rinnallaan: joku toinen tulee sen tekemään. HÄN rakastaa enemmän kuin kukaan. Jos hän rakastaisi, hän ymmärtäisi unelmaasi ja löytäisi tavan tarjota sinullekin mitä haluat ja joku tulee niin tekemään. HÄN rakastaa sinua. Teidän kaverinnekin sai teidät erotettua: te ette valinneet rakkautta edes silloin vaan haaveen ja jonkun sortin "romeo ja julia" haikailun.
Sinä koit unelman. Rakkauden missä te kumpikin valitsitte toisin, kaksi romantikkoa halusi unelman, tuskaisen rakkauden realismin sijaan. Te jäätte siksi elämään romanttisessa rakkkaudessa ikuisesti, ettei arki koskaan tullut väliinne. Voi olla ettei koskaan tule toista. Se voi olla hyvinkin, useimmille ei koskaan tule. Tulee erilainen, joku muu, jne. mutta tämä oli sinun elokuvasi.
Ja ikävä kyllä... Se menee ohi.
Suurimmat kyynikot ovat entisiä suurimpia romantikkoja.
Muista olla kiitollinen että sait tuon elokuvan, huonomminkin olisi voinut käydä.
Siinä miehessä jokin kolahti suhun. Sussa jokin kolahti siihen. Meille kaikille on ihmisiä joiden kanssa on uskomattoman helppo tulla toimeen. Se mies vastaa sun odotuksia paremmin kuin muut ja sä sen. Se on tarpeeksi suuri syy yrittää ongelmien ratkaisua.
Voitteko löytää kuuluisan keskitien? Voitko säilyttää vapauttasi, mutta antaa miehelle turvallista elämää, mitä hän kaipaa. Tulette niin hyvin toimeen. Olisiko mahdottomuus muuttaa miehen paikkakunnalle ja elää hänen kanssaan perhe-elämää jos eläisitte sitä sun tavalla? Normaaliudet voi jättää muille perhe-elämässäkin.
Yhteen hiileen puhaltaminen on teille helpompaa toistenne kanssa kuin muiden. Ongelmien koko saa olla vähän isompi siksi. Mietittekö asuinpaikkoja enää kun olette kiinni toisissanne ja elätte onnellista arkea?
Jos ihan oikeasti toista rakastaa, niin silloin ei ole muita valintoja kuin se, mikä johtaa rakkaansa luo.
Minusta teit oikein, kun luovuit unelmastasi. Jos olisit lähtenyt maalle, unohtaen kaikki omat haaveesi tulevasta elämästäsi ja kärvistelemään nirppanokkaisten rakkaasi kavereiden ikeessä, olisit ehkä luopunut siitäkin elämästäsi jossain vaiheessa. Pahimmassa tapauksessa olisit katkera yksinhuoltaja palatessasi etelään.
Ulkopuolisena on hyvä jakaa neuvoja, kun ei ole tuota tunnekuohua sisällä, mutta minusta töiden perässä lähteminen ulkomaille on loistava tilaisuus päästä exästäsi eroon. Vanhaa epäonnistunutta suhdetta, jolla ei ainakaan tässä vaiheessa elämääsi ole onnistumisen mahdollisuutta, ei kannata ruokkia lemmenöillä ja kaipuunilmaisuilla puolin toisin.
Pää pystyyn ja kohti uusia seikkailuja. Tulevaisuus on auki ja sinua odottaa varmasti hyvä elämä, kun maltat päästää irti.