Olen parikymppinen nuori nainen,joka on kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta viime talvesta lähtien.Otin yhteyttä kuntani mielenterveysneuvolaan kun minulla alkoi olla pahoja vaikeuksia koulunkäyntini kanssa viime vuoden syksystä alkaen (olin yksinäinen,minulla ei ollut ystäviä koulussa eikä sen ulkopuolella,minulla on aina ollut heikko itsetunto mutta aloin vihata itseäni koska olin niin ujo ja saamaton;jäin yhä useammin pois koulusta koska en kestänyt katsella kuinka muut nauroivat porukassa ja itse istuin jossain nurkassa hiljaisena kuin hiiri-aloin olla jatkuvasti ahdistunut).
Otin tämän vuoden alussa yhteyttä kuntani mielenterveysneuvolaan ja siellä olen nyt käynyt terapiassa epäsäännöllisesti yhdeksän kuukauden ajan.Minulla diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus.Jäin vapaalle koulusta ja aloitin hitaan parantumisen(tai niin toivoin).Tunsin kuinka mielialani todellakin alkoi aluksi hitaasti nousta;söin lääkkeitä ja maalasin paljon- maalaaminen on aina ollut minulle keino jolla saan itseni paremmalle tuulelle.Yritin myös tehdä mahdollisimman paljon kaikkea uutta "lomani" aikana,ja onnistuin jopa saamaan yhden uuden ystävän sinä aikana.
Asia mitä nyt kadun ja joka varmasti on johtanut siihen,että masennukseni on nyt sittemmin pahentunut,on etten jo heti alussa kertonut psykologilleni,että minulla on ollut jo 13-vuotiaasta lähtien jonkinlaisia pakkotoimintoja.Mutta ottaessani yhteyttä mielenterveysneuvolaan minulla ei ollut ollut vuosiin tarvetta tehdä näitä toimintoja.Ja enhän minä silloin 13 vuotiaana älynnyt,että ne "rituaalit"joita tein olisivat pakko-oireita.Sen tajusin vasta myöhemmin.
No,en ole edes hyväksynyt sitä itselleni että minulla on niitä,ennen kuin nyt,kun läheiseni ovat alkaneet huomata minun tekevän näitä outouksia jopa kymmeniä kertoja päivässä.Inhoan näitä toimintoja ja inhoan sitä että minun on niitä tehtävä,mutta jokin ääni päässäni sanoo että jos en tee niitä en ole enää oma itseni ja/ tai jotain kamalaa tapahtuu.
En ole edes antanut itseni hyväksyä sitä,että minulla on pakkotoimintoja.Siksi en ole kyennyt kertomaan niistä kenellekään.Niistä kirjoittaminenkin saa minut nyt äärimmäisen ahdistuneeksi.
En osaa määritellä,missä vaiheessa masennukseni paheni niin paljon että pakkotoiminnot tulivat taas esiin,olin kesälläkin jopa töissä(suuri saavutus minulle!).Johtuneeko se siitä,että minusta tuntuu kuin olisin umpikujassa,jonka kaikki pakokeinot on suljettu,edestä ja takaa.Minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan elämässäni tehdä,vanhempani painostavat minua muuttamaan pois kotoa vaikka tiedän etten voisi tässä tilanteessa selvitä yksin ajatusteni kanssa jossakin vuokrakämpässä.Harkitsin myös viime vuoden aikana itsemurhaa hyvin vakavasti,mutta ajatukset onneksi menivät ohi ollessani viikon isovanhempieni luona...mutta nyt oman hengen riistäminen tuntuu houkuttavammalta kuin koskaan!Ainoa mikä estää minua sitä nyt tekemästä on se,että eräs minulle rakas henkilö sairastui vakavasti enkä nyt halua horjuttaa hänen heikkoa kuntoaan sillä että omaa-sanotaan nyt itsekkyyttäni-menen itseni tappamaan.
Minun on nyt pakko kertoa tästä edes jonnekin,vaikka sitten tänne,koska viime käynnistäni psykologini luona on kulunut jo pari kuukautta ja silloin jäimme molemmat siihen tulokseen,että mielialani on noussut jo paljon.Kuinka voisin kohdata nyt hänet ja sanoa että no joo,en ole kertonut sinulle kaikkea,siinähän menee koko hoitosuunnitelma ja muut uusiksi.
Tiedän että minun on saatava apua,olen jo useita kertoja miettinyt soittaisinko johonkin auttavaan puhelimeen,mutta osaavatko ne sieltä ohjata minua sellaisiin palveluihin,jotka ovat minua lähellä?
En voi puhua tästä edes läheisilleni;äitini ei edes usko että olen masentunut!Hänen mielestään olen vain ujo ja tarvitsen lisää itseluottamusta.Siskoni,joka on minulle hyvin läheinen ja rakas,oli itse vaikeasti masentunut(mikä varmaan osaltaan vaikutti myös minuunkin-olemme nimittäin kaksosia)mutta hän on nyt edistynyt parantumisen tiellä erittäin paljon eikä enää halua puhua kanssani synkeistä masennuksen ajatuksista.Olen siis pitänyt tätä kaikkea sisälläni.
Jospa tämä selostus on edes jossain määrin järkevä.Kuulen mielelläni teidän muiden ajatuksianne.Jokainen ystävällinen sana on nyt tarpeen.
Otin tämän vuoden alussa yhteyttä kuntani mielenterveysneuvolaan ja siellä olen nyt käynyt terapiassa epäsäännöllisesti yhdeksän kuukauden ajan.Minulla diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus.Jäin vapaalle koulusta ja aloitin hitaan parantumisen(tai niin toivoin).Tunsin kuinka mielialani todellakin alkoi aluksi hitaasti nousta;söin lääkkeitä ja maalasin paljon- maalaaminen on aina ollut minulle keino jolla saan itseni paremmalle tuulelle.Yritin myös tehdä mahdollisimman paljon kaikkea uutta "lomani" aikana,ja onnistuin jopa saamaan yhden uuden ystävän sinä aikana.
Asia mitä nyt kadun ja joka varmasti on johtanut siihen,että masennukseni on nyt sittemmin pahentunut,on etten jo heti alussa kertonut psykologilleni,että minulla on ollut jo 13-vuotiaasta lähtien jonkinlaisia pakkotoimintoja.Mutta ottaessani yhteyttä mielenterveysneuvolaan minulla ei ollut ollut vuosiin tarvetta tehdä näitä toimintoja.Ja enhän minä silloin 13 vuotiaana älynnyt,että ne "rituaalit"joita tein olisivat pakko-oireita.Sen tajusin vasta myöhemmin.
No,en ole edes hyväksynyt sitä itselleni että minulla on niitä,ennen kuin nyt,kun läheiseni ovat alkaneet huomata minun tekevän näitä outouksia jopa kymmeniä kertoja päivässä.Inhoan näitä toimintoja ja inhoan sitä että minun on niitä tehtävä,mutta jokin ääni päässäni sanoo että jos en tee niitä en ole enää oma itseni ja/ tai jotain kamalaa tapahtuu.
En ole edes antanut itseni hyväksyä sitä,että minulla on pakkotoimintoja.Siksi en ole kyennyt kertomaan niistä kenellekään.Niistä kirjoittaminenkin saa minut nyt äärimmäisen ahdistuneeksi.
En osaa määritellä,missä vaiheessa masennukseni paheni niin paljon että pakkotoiminnot tulivat taas esiin,olin kesälläkin jopa töissä(suuri saavutus minulle!).Johtuneeko se siitä,että minusta tuntuu kuin olisin umpikujassa,jonka kaikki pakokeinot on suljettu,edestä ja takaa.Minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan elämässäni tehdä,vanhempani painostavat minua muuttamaan pois kotoa vaikka tiedän etten voisi tässä tilanteessa selvitä yksin ajatusteni kanssa jossakin vuokrakämpässä.Harkitsin myös viime vuoden aikana itsemurhaa hyvin vakavasti,mutta ajatukset onneksi menivät ohi ollessani viikon isovanhempieni luona...mutta nyt oman hengen riistäminen tuntuu houkuttavammalta kuin koskaan!Ainoa mikä estää minua sitä nyt tekemästä on se,että eräs minulle rakas henkilö sairastui vakavasti enkä nyt halua horjuttaa hänen heikkoa kuntoaan sillä että omaa-sanotaan nyt itsekkyyttäni-menen itseni tappamaan.
Minun on nyt pakko kertoa tästä edes jonnekin,vaikka sitten tänne,koska viime käynnistäni psykologini luona on kulunut jo pari kuukautta ja silloin jäimme molemmat siihen tulokseen,että mielialani on noussut jo paljon.Kuinka voisin kohdata nyt hänet ja sanoa että no joo,en ole kertonut sinulle kaikkea,siinähän menee koko hoitosuunnitelma ja muut uusiksi.
Tiedän että minun on saatava apua,olen jo useita kertoja miettinyt soittaisinko johonkin auttavaan puhelimeen,mutta osaavatko ne sieltä ohjata minua sellaisiin palveluihin,jotka ovat minua lähellä?
En voi puhua tästä edes läheisilleni;äitini ei edes usko että olen masentunut!Hänen mielestään olen vain ujo ja tarvitsen lisää itseluottamusta.Siskoni,joka on minulle hyvin läheinen ja rakas,oli itse vaikeasti masentunut(mikä varmaan osaltaan vaikutti myös minuunkin-olemme nimittäin kaksosia)mutta hän on nyt edistynyt parantumisen tiellä erittäin paljon eikä enää halua puhua kanssani synkeistä masennuksen ajatuksista.Olen siis pitänyt tätä kaikkea sisälläni.
Jospa tämä selostus on edes jossain määrin järkevä.Kuulen mielelläni teidän muiden ajatuksianne.Jokainen ystävällinen sana on nyt tarpeen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta ja nuo pakkotoiminnot ovat keinoja pitää itsellään jonkinlainen järjestys. Mulla on nyt syysmasennusta ja tunnen olevani väsynyt ja voimaton. Kuolemanpelko valtaa mielen ja tekee minusta lähes toimintakyvyttömän. Olen saanut viikon päähän lääkärin ajan ja toivon, että sieltä saisin helpotusta
Käyppä tekemässä "anonyymi" sähköpostiosote vaikka hotmailiin, ja postaa se tänne. Laitan sulle mailia, niin jutellaan. Iteltä löytyy kokemusta samantapaisista jutuista.
Kiitos vastauksistanne!
ja I Know,laitan tähän nyt s-postiosoitteen johon voit laittaa viestiä :
[email protected]
Hei,
Mitä jos kertoisit vain sille psykologille noista asioista seuraavan kerran, kun näette (tai pyydä aika, jos sellaista ei lähiaikoina ole)? Eihän sitä hoitosuunnitelmien uusiksi menemistä tarvitse pelätä, vaan ne menevät uusiksi juuri siksi ja siten, että sinä saat tarvitsemaasi apua. Se on myös ihan tavallista, että asioista on vaikea puhua ja kertoa ja se ottaa aina aikansa, että niin saa tehtyä. Kyllä sinulla on myös oikeus kertoa ongelmistasi toisille ihmisille ylipäätään, läheisillesi ja muille, kehen luotatkin. Ei tarvitse eikä pidä kantaa kaikkea yksin.
Jos puhuisit sille psykologille kaikesta, niin sitä kautta pääsisit eteenpäin ja saisit paremmin apua. Niitä pakko-oireiden syitä voisi selvittää puhumalla/terapialla, siitä voisi tuontyyppisiin juttuihin olla hyvin toimivaa apua.