lapseton kyselee

" Elämälle on tullut tarkoitus ja kaikki on kristallin kirkasta tästä äitiyden alkamisesta eteenpäin."
Kyllä mun elämällä on ollu tarkoitus jo ennen lastani. Lapsesta tuli vain todella suuri osa elämääni, ja on osa sitä koko loppuelämäni. Mies ja lapsi on yhtä rakkaita ja tärkeitä ja suuri osa elämääni, tietenkin rakkaus miestä kohtaan ja lasta kohtaan on kovin erilaista, ja rakkaus miestä kohtaan voi joskus loppua, mutta lasta kohtaan ei.

Itse en tykkää yhtään tuollaisesta "Työpaikoilla (etenkin naisvaltaisilla) suurinpiirtein kaikki puheet liittyy omiin lapsiin... kisaillaan siitä, kenellä on ihanin piltti ja kuka on paras äiti." tyylisestä touhusta. Vihaan sitä kun äitejä arvostellaan yli kaiken, mutta sille nyt ei voi mitään, mutta itse voin omalta osaltani vaikuttaa siten, etten itse vajoa niin alas.

"Olen kuullut monen suusta myös lausuntoja, etteivät he voi suositella äitiyttä kenellekään, niin raskasta se on. Sitten kuitenkin siitä tunnutaan tekevän niin elämää suurempi kokemus, että ilman lasta jäävä aivan varmasti tuntee suunnatonta surua ja kaipuuta, koska ei välttämättä ikinä saa kokea tuota elämää suurempaa tunnetta!"

No, suosittelen ja en suosittele. Kaikille lapset eivät sovi ja he tietävät sen kyllä ja elävät ilman lapsia. Ja he voivat olla aivan yhtä onnellisia. Kukaan ei voi sanoa, että "teillä on syytä vajota synkkyyteen" jos eivät ole hankkineet lapsia. Aivan järkyttävää tekstiä :o En oikein tiedä, tuo suositteleminen.. ei lapsia voi silleen edes suositella niinkuin jotain uutta kampaamoa tai hyvää makeistuotetta. Ei se ole sellainen suosittelu aihe minusta oikein.. Kukin tekee lapsia jos siltä alkaa tuntua, mutta jos ei, et sinä tule olemaan ainakaan sen takia onneton ettei sinulla ole lapsia, jos olet siitä omatahtoisesti päättänyt "kieltäytyä".
Kyllähän oma lapsi on ihana asia, eikä sitä voi todella ymmärtää ennenkuin on oma lapsi. Sitä en kiistä.
Jokainen kokee myös äitiyden varmastikin erilailla. Joillekin lapsen tulo on tosiaan se elämän tarkoituksen löytäminen, joillekin lapsen tulo on täydennys oman ja miehen elämään, joillekin lapsi on sitten se ainoa oikea elämä ja kaikki muu voi jäädä kyllä melkein 20 vuodeksi sivuun,

Äitiys vaan laittaa naisen ajatusmaailman sekaisin. Ei ole maailmassa mitään yhtä suurempaa voimaa, joka saisi kaiken huomion, kuin oma lapsi.

Tapahtui mitä tahansa, lastaan ei lakkaa ikinä rakastamasta. Se on elämän pituinen voima, joka pitää.
Se vaan pitää kokea, sitä ei voi selittää.Se vaan on.

Kerran eräs kätilö kiteytti syntymän: Olen ollut kätilönä monta vuotta, ja koskaan en voi käsittää että lapsi syntyy, mutta se syntyy!

Ihan samoin on lapsi äidille, sitä ei voi käsittää millainen voima ja tunne on lapsi.

Eikä sitä tarvikkaan käsittää. Sen huomaa ja tuntee, sitä ei tarvi selittää, se vaan on.

Vai että ylivertaisuuden kokemuksia... Jaa-a, kunpa joskus liittyisikin! :) Enemmän äitiyteen taitaa liittyä epävarmuuden, huonouden ja huonon omatunnon kokemuksia. Vanhemmuuteen kun ei ole olemassa mitään "näillä ohjeilla onnistut täydellisesti!" -opasta, vaan jokainen lapsi on ikään kuin elämänmittainen harjoittelujakso. Kaikki ei siis todellakaan ole kristallin kirkasta lapsen syntymästä eteenpäin, paitsi ehkä rakkaus sitä omaa lasta kohtaan. Eikä aina sekään...

Kyllähän se oma lapsi tuntuu ihanalta, rakkaalta, ihmeelliseltä ja täydelliseltä. Ilman näitä tunteita ihminen ei jaksaisi sitä sitoutumista ja vastuuta, jonka pieni lapsi tuo mukanaan. Eikä niitä tuntemuksia oikein voi täysin ymmärtää, ellei asiasta ole omakohtaista kokemusta. Näin sanomalla en vähättele tai mollaa ihmisiä, joilla ei syystä tai toisesta ole omia lapsia. Onhan maailmassa monta muutakin asiaa, jotka on itse koettava ymmärtääkseen todella.

Kun se oma lapsi on rakas ja tärkeä ja varsinkin äidin maailma pyörii hyvin tiiviisti vauvan ympärillä, onko ihme jos ajatukset ja elämä ja sitä myöten facebookin tilapäivitykset ja valokuva-albumit täyttyvät lapsesta? Samaan aikaan joku toinen lataa sinne biletys- tai matkakuvia, kertoo työpäivästään, urheilusuorituksistaan tai tilittää parisuhdeiloistaan tai -ongelmistaan jne. Jokainen siis siitä, mikä sillä hetkellä tuottaa iloa tai harmia, on mielessä päälimmäisenä ja elämässä sillä hetkellä tärkeätä.

"Työpaikoilla (etenkin naisvaltaisilla) suurinpiirtein kaikki puheet liittyy omiin lapsiin... kisaillaan siitä, kenellä on ihanin piltti ja kuka on paras äiti."

Tai ehkä vain jaetaan kokemuksia ja saadaan vertaistukea. Mistä sitä muualta saisi, kuin toisilta saman kokeneilta. Varmasti myös kehutaan ja kilpaillaankin, mutta mistäpä asioista ihmiset eivät keskenään kilpailisi.

"Onko se vaan niin, että äitien kuuluu hehkuttaa ja ne negatiiviset asiat pitää pitää visusti omana tietonaan."

Voihan se olla noinkin. Toisaalta ainakin omassa ystäväpiirissäni äidit puhuvat avoimesti keskenään niin negatiivisista kuin positiivisistakin asioista. Ehkä negatiivisista asioista ei ylipäätään puhuta niin helposti vieraammille ihmisille tai sellaisille, joiden ei oleteta ymmärtävän yhtä hyvin kuin joku todennäköisesti samoja asioita läpikäynyt. Ehkä pelätään toisten tuomitsevan, pitävän huonona äitinä ja tukemisen ja myötätunnon sijasta heitettyjä "mitäs teit lapsia" -kommentteja.

"Lausunnot on niin ristiriitaisia. Mikä myytti tämä on?"

Lausunnot ovat ristiriitaisia, koska vanhemmuus ja sen synnyttämät tunteet ovat ristiriitaisia. On päiviä, jolloin sitä ei suosittelisi kenellekään ja toivoo jopa, että olisi itsekin jättänyt homman väliin. Sitten on taas päiviä, jolloin... No. Kaikki vain on kristallinkirkasta ja sydämen täyttää suunnattoman suuri rakkaus ;) Näitä hetkiä mahtuu onneksi niihin huonoihinkin päiviin. Ja molemmissa tiloissa lausutut/lipsautetut ajatukset äitiydestä ovat todellisia.

Muistan kuinka muakin ällötti äitiystävieni päivitykset facebookissa "pikkumies 3 viikkoa!", "pikkumies 4 viikkoa", "pikkumies 5 viikkoa"..ja sitten niitä kuvia piti olla triljoona. Ja äidit vaihto toistensa seinillä vinkkejä ja päivitteli kakkauksista ja syömisestä..hohhoijaa..

No, nyt olen itse äiti ja mieli tekis kiljua kaikille kun vauva oppi jtn uutta tai kun oli vaan suloisen näköinen. MUTTA en tee sitä koska se on minusta vieläkin
ällöttävää kun muut äidit tekevär niin :) Ei se ole ylivertaisuuden tunnetta,sitä vaan haluaa jakaa omaa iloaan varmaan osaksi siitä että äidit ovat kotona yksin eikä sitä sit voikaan hoilata muualla kun fbssä.

Kuvien laittoon kyllä olen sortunut sen takia että vanhempani ja sisarukseni ja suurin osa ystävistäni asuu 500km päässä tai ulkomailla ja jotka ovat todella kiinnostuneita ja pytää kuvia s-postitse jatkuvasti. Joten helpompi on laittaa fbiin niin jokainen voi katsoa sieltä.

JA kun menen tyttöjen kanssa baanalle tai shoppailemaan minua ei tod kiinnosta puhua vauvoista vaan muodista, meikeistä ja juoruista :) mutta valitettavasti niitäkin on jotka sekoaa ja unohtaa kaiken muun..

Täytyy tähän väliin esittää hiukan erilainen mielipide äitiydestä.

Kuten edellinen tuossa kirjoitti, suurimmalle osalle äitiys ei tuokaan mitään ylivertaisuuden tunnetta vaan omaa iloaan ja kokemustaan haluaa jakaa varsinkin lähimmilleen, mutta kyllä joukkoon mahtuu ikävä kyllä juuri niitäkin jotka sitten nostavat itsensä jalustalle, ja tulilinjalle joutuvat juuri ne lapsettomat, jotka saavat kauheat vihat niskaansa ihan siitä syystä että nyt vaan sattuvat olemaan lapsettomia. Toisten äitien jutuista jaksetaan vielä kiinnostua, kun halutaan vaihtaa kokemuksia lapsista ja äitiydestä, mutta lapsettomia ystäviä kohtaan ollaan todella ylimielisiä.

Äitien on myös mielettömän helppo käyttää väärinkin perustein näitä (teko)syitä lapsettomia vastaan: ei ne lapsettomat ymmärrä, lapsettomat on niin itsekeskeisiä, sittenpähän näkevät minkälaista on olla lapsen kanssa kun saavat omia lapsia, lapsettomat ne vaan bilettää ja baareissa pyörii, vaikka se toinen ei baarissa kävisi. Äitiyteen ja lapseen voi vedota vaikka missä asiassa jos vaan kehtaa. Ihmiset eivät välttämättä edes huomaa kyseenalaistaa näitä kommentteja, vaan surkuttelevat äidin puolesta vaikka totuus voi olla ihan muuta. Oikeasti se totuus voi olla sitäkin, että se on aivan sama mitä se lapseton ystävä tekee, jos toisen päässä pyörii vain ajatus "minulla on lapsi ja tuolla ei, minulla on lapsi ja tuolla ei" ja olen sen takia tässä nyt määräävässä asemassa.

Minulla kävi aikoinaan kahden lapsen saaneen ystävän kanssa niin, että kumpikin alkoi suorastaan jyrätä ja vähätellä minua lapsen saatuaan. Kumpikin (eivät siis tuttuja keskenään) oli pitkäaikaisia ystäviäni, mutta käytös muuttui aivan erilaiseksi kun saivat lapsen. Molemmat puhuivat huoletta vaikka koko päivän omia asioitaan, hyvin harvoin kysyivät mitä minulle kuuluu, jos kysyivät niin jaksoivat kiinnostua yhden lauseen verran. Jos yritin kertoa kysymättä, alkoivat hössöttää lapsen kanssa (vaikka lapsi oli ihan rauhassa), puhua puheeni päälle omia asioita tai jutella puheeni päälle miehelle, pääasia että jollain keinolla sai eliminoitua tilanteen että joutuisi kuuntelemaan ja kiinnostumaan toisesta. Jatkuvaa virsutusta siitä miten lapsettomien elämä on niin tyhjää ja niin merkityksetöntä, todella tökeröä puhetta mielestäni, sillä tuskinpa kukaan haluaa elämäänsä sanottavan tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Olin vielä kaiken lisäksi sellainen ystävä, joka oli valmis viettämään aikaa lasten kanssa. Kävimme vaikka missä lasten kanssa, myös minun ehdotuksistani; hop lopissa, eläintarhassa, leikkipuistossa, leikimme kotona ja katsoimme lasten elokuvia/ohjelmia ja kävimme elokuvissakin lasten kanssa.

Olen miettinyt vielä jälkeen päinkin, että olin oikeasti hiton hyvä ystävä näille äideille. Jaksoin kuunnella tuntikaupalla heidän juttujaan ja kommentoida niitä, saaden vain murto-osan siitä takaisin. Olin todella joustava tapaamisissa ja järjestelin menojani näiden äitien aikatauluun ja lastenhoitoon sopivaksi, ja minulla oli vuorotyön takia aikaa ja mahdollisuus tavata myös päivällä ja arkena. Otin lapset melko hyvin huomioon miettiessäni tekemistä missä myös lapset voisivat viihtyä, ja tavatessa otin lapset huomioon, leikin ja otin syliinkin. Olin kuitenkin todella hienotunteinen, etten mitenkään esim. arvostellut ystäviäni äiteinä tai heidän lapsiaan. Muistin vielä usein lapsia esim. matkatuliaisilla, pienellä joululahjalla ja synttärilahjalla. Siitä huolimatta sain jatkuvasti kuraa niskaan. Yhtäkkiä alkoivat haukkua ulkonäköäni ja vaatteitani, peruivat tapaamisia kun "ei jaksa" ja sitten kehuivat facebookissa miten kivaa olikin tavata jotain toista kaveria, kerran tulin kipeäksi ja jouduin perumaan tapaamisen toisen ystävän kanssa ja hän haukkui minut maan rakoon kun ei hän kuulemma äitinä voi muuttaa suunnitelmiaan.

Aivan kohtuutonta käytöstä siis. Joskus sitten sanoinkin siitä, että olisi kiva jos minunkin kuulumisille olisi joskus aikaa, vastaukseksi tuli sitten perinteinen "minä olen äiti ja minulla ei ole aikaa kuunnella toisten juttuja". No, siinä mielessä hauskaa, että molemmilla oli kaiken lisäksi vielä muita miehiä, ts. toisella oli suhde toisen miehen kanssa 1,5 vuotta ja toinen ainakin tapaili useampaa miestä. Tällaiseen ilmeisesti kuitenkin löytyi aikaa.

Mutta vieläkin jaksan ihmetellä: mitä toisille oikein tapahtuu kun saavat lapsen? Ei kai hormonejakaan voi syyttää enää siinä vaiheessa kun lapsi on 2 tai 3 vuotta?

”Ei kai hormonejakaan voi syyttää enää siinä vaiheessa kun lapsi on 2 tai 3 vuotta?...” Hormoneja voi syyttää AINA.

Yritin keskustelun avauksellani ehkä tahallisestikin hieman provosoida äitejä. Olen itse lapseton ja ikävä kyllä jotkut äideiksi tulleet ihmiset saavat käytöksellään minut tuntemaan itseni elämästä mitään tietämättömäksi luuseriksi. Itseäni vaan ärsyttää suunnattomasti se äitiyden jatkuva hehkuttaminen. Ainakin annetaan sellainen kuva, että äitiyden myötä noustaan jollekin täysin uudelle onnellisuuden tasolle ja tapahtuu joku yliluonnollinen valaistuminen. Myönnän, että tämä oma ärsyyntymiseni on myös hyvin paljon katkeruutta.

Itse olen ikävä kyllä joutunut toteamaan, ettei lapsia tehdä, vaan niitä saadaan. Minä en ole saanut, enkä ehkä koskaan saakaan. Ja tulen tästä joka tuutista pursuavasta äitiyden hehkuttamisesta suunnattoman surulliseksi, koska koen, että elämää pidetään jotenkin merkityksettömänä, jos en tule äidiksi ja suorita luonnon minulle määräämää tehtävää. Satuttaa niin paljon kuulla lausahduksia, että lapset ovat elämän tarkoitus ym. Kuinka niin voi sanoa?!!! En välttämättä koskaan saa lapsia, enkä vain mahda sille asialle mitään.. se ei ole minun käsissäni! Pitäisikö tässä sitten loppuelämä viettää synkissä aatoksissa ja masennuksen kourissa sen asian takia!

Olisi todella paljon helpompaa elää lapsettomana, jos äidit uskaltaisi enemmän lausua ääneen sitä, ettei lapsen saanti ole välttämättä vain ja ainoastaan sitä elämää suurempaa rakkautta. Ainahan sitä mieluummin annetaan naapureille sellainen kuva, että kaikki on niin ihanaa ja mieluummin vaietaan niistä ikävistä lieveilmiöistä, mitä lapsen saanti tuo tullessaan.

Etenkin toivon, ettette te äidit vähättele lapsettominen elämää ja sen laatua. Lapsettoman elämä ei ole mitään tyhjää bilettämistä.. mistä se johtuukin, että aina sellaista kuvitellaan. Eiköhän se useimmilla ole samalla tavalla arkea kuin teilläkin. Varmastikin paljon rauhallisempaa kuin lapsellisilla. Itselläni ainakin bileillat on hyvin vähällä ja enempi vietän rauhallista kotielämää. Onko se sitten tyhjempää kuin teillä vain sen vuoksi, että lapset puuttuu. Ei kai se teidänkään elämä arkea ihmeellisempää ole, vaikka siihen on se ihmeellinen lapsi annettukin.

Ja lapseton ihminen on aivan samalla tavalla itsekäs kuin lapsellinenkin. Aivan turhaa jeesustelua on se, että itseä pidetään epäitsekkäänä sillä perusteella, että elämään on tullut lapsi, josta pitää huolehtia ensisijaisesti. Jokainen voi kysyä itseltään, miksi on lapsen tehnyt. No siksi, että on HALUNNUT lapsen! Johtuuko nämä syytökset lapsettomien itsekkyydestä puolestaan siitä, että koette kateutta lapsettomien vapaudesta? Tahallisesti lapseton voi sanoa olevansa epäitsekäs, koska ei tee lapsia tähän ylikansoitettuun ja pahaan maailmaan... no jeesustelua se on sekin. Eiköhän se perimmäinen syy siinäkin ole se, ettei vain haluta lasta!

Ennen kaikkea muistakaa lapsettomien kohdalla se tosiasia, että hyvin monenkin kohdalla kyse on tahattomasta lapsettomuudesta, joka on kipeä asia. Tässä hyvinkin lapsi-keskeisessä yhteiskunnassa lapsettomuuden nieleminen on todella kova pala ja joidenkin äitien ajattelematon käytös ei sitä helpota yhtään.

Tässä aiheesta lisää jos et ole vielä ehtinyt huomata esim. näitä keskusteluja:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/10101261
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10073175

Tunnistan monessa omassa kaverissani saman ongelman=( Mulla on yksi lapsi eikä se ätinä oleminen aina niin kovin herkkua ole ja kaverit kyllä kuulee siitä. Tosin feissariin en siitä kirjottele enkä myös siitä ihanuudesta mitä lapsi tuo. Kuviakaan en ole laittanut. Muutaman kaverin poistanut koska kyllästyin näihin "lapsi" päivityksiin.

Ennen omaa lastani ajattelin inhoavani kaikkia lapsia, koska olin niin kyllästynyt juuri noihin perhesössötyksiin! Lapsia tunnuttiin käyttävän aseina, jotta saatiin sanoa tai tehdä sitä sun tätä. Kaikki pyöri perheiden ympärillä, ja vain heidän fiiliksillään tuntui olevan arvoa.

Oman lapsen jälkeen tajusin, ettei lapsissa ole tosiaankaan mitään vikaa vaan ne ovat rikkaus. Jotkut äidit ja perheihmiset vain haluavat kaiken pyörimään napansa ympärillä ja vouuhottavat siksi ja pilaavat kaikkien lapsiperheitten "maineen".

Äitiys on hienoin asia elämässäni, vaikka se onkin ajoittain raskasta. En kuitenkaan sössötä ympäriinsä elämästämme, enkä vaadi erityisoikeuksia sen tähden!

Suurin osa äideistä esittää.Se on tiedossa jo neuvoloissa.Siellä joutuu oikeesti valehtelemaan/esittämään täydellistä äitiä.Minäkin kerroin satuja ja esitin neuvolassa vaikka olin ihan ulkona kuin lumiukko.Äidit esittää nykyään olevansa kauheen kiinnostuneita esim lapsen koulunkäynnistä.Naiset kilpailee aina keskenään kuka saa kultamitalin mistäkin.Pysyn erilläni.