Panortodoksinen synodi

Mie en olisi ihan niin pessimisti kuin Mar Sarug.
Kyllä se saadaan koolle vielä ennen vuotta 2100.
Pitää vain tuolit ensin numeroida ja sopia Moskovan ja Konstantinopolin välistä riitaa. Herrojen kiireet ovat hitaita, mutta silti he kävelevät eteenpäin : )

Johannes kirjoitti:

Mie en olisi ihan niin pessimisti kuin Mar Sarug.
Kyllä se saadaan koolle vielä ennen vuotta 2100.
Pitää vain tuolit ensin numeroida ja sopia Moskovan ja Konstantinopolin välistä riitaa. Herrojen kiireet ovat hitaita, mutta silti he kävelevät eteenpäin : )

Konstantinopolin ja Moskovan välillä vallitsee?

Paulos kirjoitti:

Konstantinopolin ja Moskovan välillä vallitsee?

Tämän keskustelun avauksessa kysyttiin, miksei yleisortodoksista kirkolliskokousta saada aikaan kun Roomalaiskatolisessa kirkossakin on sellainen onnistunut.

Kuka hyvänsä tietää, että naapurissa asioita hoidetaan toisella tavoin kuin kotona. Katolisen kirkon opissa on paljon yhteistä ortodoksisen kanssa, mutta tästä seikasta ei voi johtaa sitä että kirkkojen hallinto toimisi samalla tavoin. Kirkolliskokoukset ovat suuressa määrin hallinnollinen kysymys. Vastausta sopii etsiä kirkkojen erilaisesta hallinnollisesta rakenteesta. Jos lännessä paavi päättää kutsua koolle kirkolliskokouksen, se kutsuttaneen ja siinä on edustettuna koko Roomalaiskatolinen kirkko. Idässä ei kukaan kahdeksasta patriarkasta ole toistensa yläpuolella eikä kukaan siis voi yksipuolisesti päättää kokouksen koollekutsumisesta, vaan asiasta pitää neuvotella.

Tämä oli johdanto varsinaiseen asiaan. Konstantinopolin ja Moskovan väliset erimielisyydet lienevät yleisortodoksisen synodin kokoontumisen kaikkein suurin este. Kirkossa asiat tapahtuvat aina hyvin pitkällä aikajänteellä ja tämän kiistan juuria sopii etsiä jo 1400-luvulta, jolloin Moskova julistautui yksipuolisesti autokefaaliseksi (täysin itsenäiseksi) äitikirkostaan Konstantinopolista.
Äitikirkko ei siis myöntänyt Moskovalle autokefaliaa ja asian tausta oli myös suuressa määrin poliittinen: Venäjän valtakunta oli syntymässä ja Bysantti taas tuhoutui lopullisesti
turkkilaisten vallattua Konstantinopolin. Turkkilaisvallan alla Konstantinopolin patriarkalla ei ollut samassa määrin mahdollisuuksia toimia kuin ennen, vaikka HISTORIALLISESTI hän oli kunnia-arvosijalla ensimmäinen ortodoksisten paikalliskirkkojen päämiesten joukossa. Ekumeenisten kirkolliskokousten päätösten mukaan tämä arvosija ei ole minnekään kadonnut, joten kanonisesti on itsestään selvää, että Konstantinopolin patriarkka
toimisi puheenjohtajana myös tulevassa kokouksessa. Moskovan patriarkaatille tämä ei sovi, he perustelevat omaa kantaansa mm. sillä faktalla että Venäjän paikalliskirkko on ylivoimaisesti maailman suurin, yli 100 miljoonaa jäsentä.

Konstantinopolin ja Moskovan riita on aikojen varrella kärjistynyt aina silloin, kun on tapahtunut huomattavia poliittisia muutoksia niillä alueilla, joilla venäläiset ovat toimineet.
Tunnetusti Venäjän vallankumouksen 1917 seurauksena miljoonia venäläisiä emigroitui Länsi-Eurooppaan ja Amerikkaan. Tällä tavoin saivat alkunsa mm. Moskovan alaiset hiippakunnat Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ja ns. Synodaalikirkko
("Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla"). Amerikassa toimiva OCA (the Orthodox Church in America) sai vuonna 1970 autokefalian Moskovan patriarkalta, mutta tämä tapahtui vastoin Konstantinopolin siunausta. OCA-kirkon oikeus autokefaaliseen asemaan on oikeutettu, sillä kirkkoon kuuluu yli kaksi miljoonaa ortodoksia!

Suomessa Moskovan ja Konstantinopolin riita on heijastunut kirkollisen asemamme järjestämisessä.
Moskova on Suomen ortodoksien äitikirkko, mutta
kansallispoliittisista syistä Suomen ortodoksit hakeutuivat jo 1920-luvulla Konstantinopolin alaisuuteen. Viimeksi 1940-luvulla Moskova vaati koko Suomen ortodoksisen kirkon paluuta takaisin äitikirkon helmaan.

Kolmas ja tuoreempi esimerkki on Virosta 1990-luvulta. Kun Viro ja muut Baltian maat itsenäistyivät Neuvostovallan alta, oli uudessa tilanteessa järjestettävä myös näiden alueiden kirkollinen hallinto. Konstantinopolin alaisuudessa oli toiminut Viron autonominen ortodoksinen pakolaiskirkko (Viron ulkopuolella) sekä Virossa Moskovan alainen hiippakunta. Viron itsenäistyttyä Konstantinopolin patriarkaatin toimesta alettiin sen alaisuudessa järjestää Viron ortodoksista kirkollista hallintoa. Venäläiset eivät tästä pitäneet ja vanha riita tuli jälleen akuutiksi.

Toisin sanoen, riidan alkujuuret ovat kaukana menneisyydessä, mutta erimielisyydet kärjistyvät tuon tuostakin aina kun poliittiset muutokset saavat jollakin alueella aikaan tarpeen järjestää uudelleen kirkollista hallintoa. Jos ja kun yleisortodoksinen kirkolliskokous saadaan koolle, tämän kokouksen tärkeimpiä ja visaisimpia tehtäviä tulee olemaan juuri näiden hallinnollisten kysymysten ratkaiseminen.

Johannes kirjoitti:

Tämän keskustelun avauksessa kysyttiin, miksei yleisortodoksista kirkolliskokousta saada aikaan kun Roomalaiskatolisessa kirkossakin on sellainen onnistunut.

Kuka hyvänsä tietää, että naapurissa asioita hoidetaan toisella tavoin kuin kotona. Katolisen kirkon opissa on paljon yhteistä ortodoksisen kanssa, mutta tästä seikasta ei voi johtaa sitä että kirkkojen hallinto toimisi samalla tavoin. Kirkolliskokoukset ovat suuressa määrin hallinnollinen kysymys. Vastausta sopii etsiä kirkkojen erilaisesta hallinnollisesta rakenteesta. Jos lännessä paavi päättää kutsua koolle kirkolliskokouksen, se kutsuttaneen ja siinä on edustettuna koko Roomalaiskatolinen kirkko. Idässä ei kukaan kahdeksasta patriarkasta ole toistensa yläpuolella eikä kukaan siis voi yksipuolisesti päättää kokouksen koollekutsumisesta, vaan asiasta pitää neuvotella.

Tämä oli johdanto varsinaiseen asiaan. Konstantinopolin ja Moskovan väliset erimielisyydet lienevät yleisortodoksisen synodin kokoontumisen kaikkein suurin este. Kirkossa asiat tapahtuvat aina hyvin pitkällä aikajänteellä ja tämän kiistan juuria sopii etsiä jo 1400-luvulta, jolloin Moskova julistautui yksipuolisesti autokefaaliseksi (täysin itsenäiseksi) äitikirkostaan Konstantinopolista.
Äitikirkko ei siis myöntänyt Moskovalle autokefaliaa ja asian tausta oli myös suuressa määrin poliittinen: Venäjän valtakunta oli syntymässä ja Bysantti taas tuhoutui lopullisesti
turkkilaisten vallattua Konstantinopolin. Turkkilaisvallan alla Konstantinopolin patriarkalla ei ollut samassa määrin mahdollisuuksia toimia kuin ennen, vaikka HISTORIALLISESTI hän oli kunnia-arvosijalla ensimmäinen ortodoksisten paikalliskirkkojen päämiesten joukossa. Ekumeenisten kirkolliskokousten päätösten mukaan tämä arvosija ei ole minnekään kadonnut, joten kanonisesti on itsestään selvää, että Konstantinopolin patriarkka
toimisi puheenjohtajana myös tulevassa kokouksessa. Moskovan patriarkaatille tämä ei sovi, he perustelevat omaa kantaansa mm. sillä faktalla että Venäjän paikalliskirkko on ylivoimaisesti maailman suurin, yli 100 miljoonaa jäsentä.

Konstantinopolin ja Moskovan riita on aikojen varrella kärjistynyt aina silloin, kun on tapahtunut huomattavia poliittisia muutoksia niillä alueilla, joilla venäläiset ovat toimineet.
Tunnetusti Venäjän vallankumouksen 1917 seurauksena miljoonia venäläisiä emigroitui Länsi-Eurooppaan ja Amerikkaan. Tällä tavoin saivat alkunsa mm. Moskovan alaiset hiippakunnat Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ja ns. Synodaalikirkko
("Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla"). Amerikassa toimiva OCA (the Orthodox Church in America) sai vuonna 1970 autokefalian Moskovan patriarkalta, mutta tämä tapahtui vastoin Konstantinopolin siunausta. OCA-kirkon oikeus autokefaaliseen asemaan on oikeutettu, sillä kirkkoon kuuluu yli kaksi miljoonaa ortodoksia!

Suomessa Moskovan ja Konstantinopolin riita on heijastunut kirkollisen asemamme järjestämisessä.
Moskova on Suomen ortodoksien äitikirkko, mutta
kansallispoliittisista syistä Suomen ortodoksit hakeutuivat jo 1920-luvulla Konstantinopolin alaisuuteen. Viimeksi 1940-luvulla Moskova vaati koko Suomen ortodoksisen kirkon paluuta takaisin äitikirkon helmaan.

Kolmas ja tuoreempi esimerkki on Virosta 1990-luvulta. Kun Viro ja muut Baltian maat itsenäistyivät Neuvostovallan alta, oli uudessa tilanteessa järjestettävä myös näiden alueiden kirkollinen hallinto. Konstantinopolin alaisuudessa oli toiminut Viron autonominen ortodoksinen pakolaiskirkko (Viron ulkopuolella) sekä Virossa Moskovan alainen hiippakunta. Viron itsenäistyttyä Konstantinopolin patriarkaatin toimesta alettiin sen alaisuudessa järjestää Viron ortodoksista kirkollista hallintoa. Venäläiset eivät tästä pitäneet ja vanha riita tuli jälleen akuutiksi.

Toisin sanoen, riidan alkujuuret ovat kaukana menneisyydessä, mutta erimielisyydet kärjistyvät tuon tuostakin aina kun poliittiset muutokset saavat jollakin alueella aikaan tarpeen järjestää uudelleen kirkollista hallintoa. Jos ja kun yleisortodoksinen kirkolliskokous saadaan koolle, tämän kokouksen tärkeimpiä ja visaisimpia tehtäviä tulee olemaan juuri näiden hallinnollisten kysymysten ratkaiseminen.

sovittaa Konstantinopolia ja Moskavaakin - saatikka sitten ekumeenista patriarkkaa ja paavia...