Poikani vakava aivokuume.

Elämä on kertakaikkiaan ihmeellsitä ja arvaamatonta! Hienoa että poikasi sai elämän lahjan.Eihän se ole ihme että pelkäät..mutta pelon kanssa eläminen on hirveän raskasta..eikö vaan? Kannustaisin sinua menemään vaikka psykologilel tai johonkin vertaisryhmään(työterveys,terveyskeskus,seurakunta yms) ja puhumaan kokemuksesta..sillä tavoin taakka kevenee..Hyvää Syksyn jatkoa sinulle _Onnnekas Äiti!

terveys kulkee käsi kädessä joskus tosi pahoja jaksoja joskus hyviä

Minunkin poikani sairastui vakavaan aivokuumeeseen viitisen vuotta sitten. Hänkin joutui opettelemaan kaikki uudelleen. Vaikka täydellistä parantumista ei tapahtunutkaan ja hänelle jäi joitakin pysyviä häiriöitä motoriikkaan, hän jatkoi opiskeluaan ja valmistui ammattiinsa. Hän on nyt työelämässä.
Poikamme sairastuminen oli kyllä minullekin rankka kokemus.
Samoihin aikoihin hoidin vielä sairasta puolisoani kotona, jossa hän sai toivomuksensa mukaan viettää myös viimeiset hetkensä. Nykyään olen liikuntavammainen ja asun yksin mökissä maaseudulla eikä naapureita ole ihan lähellä. Tietenkin voi kaikkea ikävää tapahtua, mutta ei elämää kannata hukata pelkäämiseen.
Toivon sinulle ja kaikille kohtalotovereille voimia ja jaksamista!

Mihin olisit tarvinnut terapiaa ? Juuri tuo on sairastuneilla kaikkein pahinta, pitäis tukea niitä terveitä. Omat lapseni ovat sairastelleet ja nuorin eli elämänsä ensimmäiset viikot teholla, en olisi tarvinnut terapiaa, kun se vaan on sitä elämää. On asioita joihin ei voi vaikuttaa, niin niitä on turha märehtiäkkään.

hei, itse sairastuin aivokalvon tulehdukseen n.8 vuotiaana (nyt olen jo 19) ja muistan vieläkin kauhulla niitä aikoja ja jopa sen kun olin sairaalassa ja miten _hirveä_ olo oli.. Tälläiset sairaudet on todella vaarallisia ja itse oon ainakin ajatellut että kun siitä selvisin niin pitää ajatella vaan positiivisesti ja yrittää unohtaa ne kamalat ajat (varmaan oli yhtä kamalaa mun vanhemmille kuin sinulle poikasi kanssa) Niin monille muille kävi huonommin.. Tälläinen on kyl tosi traumatisoivaa mutta pitää yrittää olla vaan tosi kiitollinen siitä että parantui.

Miksi tarvitaan jotain terapiaa tai järjestettyä yhdessäoloa, auttaisiko sukulaisten / ystävien kanssa jutustelu.

Ai jaa, mutta nythän ollaan Suomessa.

vai iin

onko rukaa sill'?

http://huvikummunelama.blogspot.com/

Terapiaa olisin tarvinnut poikani menetyksen pelkoon.Poikani elämä on yksi ainoa ja ainutkertainen,en todellakaan voisi ajatella että "se on vain elämää".Poikani ei todellakaan myöskään ole joutunut minua hädässäni tukemaan,eikai kukaan vanhempi niin tyhmä ole,että sairas lapsi vanhempaa joutuisi lohduttamaan.Mutta totuus on,että jos poikani olisi kuollut,niin olisin kuollut minäkin.Ainakin henkisesti.Mitään tärkeämpää ei minulla ole kuin lapseni ja mieheni.Onneksi sinä "meningiittipotilas"paranit!Aika on ollut sinun vanhemmillesi yhtä hirvittävää!Ei ole pahempaa,kuin pelko oman lapsen menettämisestä.