Minä orpo piru - missä on minun kotini?

Minä en kuulu mihinkään enkä ole osa mitään. Olen kaiken ulkopuolella.

Jo lapsena koin erilaisuuden häpeää. Minua haukuttiin lahkolaisen lapseksi, koska vanhempani olivat helluntailaisia. Jotkut lapset olivat erityisen ilkeitä. Joku yritti puolustaa minua viittaamalla koulumenestykseeni: ”Onhan se hyvä koulussa.” No, sillä ei ollut mitään vaikutusta. ”Ei se voi olla hyvä, kun sen isä on lahkolaissaarnaaja.”

Pilkasta huolimatta menin kuitenkin mukaan helluntaiseurakuntaan ja helluntailaisuuteen moniksi vuosiksi. Koin helluntailaisuuden omaksi kodikseni aina vuoteen 1980 asti, jolloin jouduin liikkeestä ulos sen takia, että olin silloin töissä Suomen Yhteiskristillisessä Raamattukoulussa, jota helluntailaiset eivät halunneet hyväksyä. Sen jälkeen oli monia muita eri vaiheita niin, että liityin välillä takaisin helluntaiseurakuntaan kaksi eri kertaa, mutta jouduin eromaan lopulta koko yhteisöstä v. 2004. En halua mennä tässä näiden asioiden yksityiskohtiin, koska se veisi liikaa tilaa, mutta jos joku on kiinnostunut, niin olen kertonut niistä tarkemmin kirjassani Outo tie, joka löytyy kirjastoista ja sitä voi ostaa myös minulta alennushintaan ([email protected]).

Lopputulema oli se, että koin olevani kaikkien uskonnollisten ryhmien ulkopuolella. Koin että en kuulu mihinkään. Olen liian eri tavalla ajatteleva, että minulla ei ole sijaa missäkään majatalossa.

Oltuani vuosia tyhjän päällä innostuin keväällä 2009 politiikasta ja liityin Kokoomukseen. Kolmen kuukauden kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että nettisivuillani olleet mielipiteeni olivat herättäneet oudoksuvia kyselyjä, joiden tuloksena minun todettiin Loviisan paikallisosaston taholta olevan väärässä puolueessa eikä minua asetettu kuntavaaliehdokkaaksi, johon olin ilmoittautunut.

Liityin pyydettynä kolme päivää myöhemmin Kristillisdemokraatteihin, joiden jäsenenä kävin läpi Uuden Loviisan kuntavaalit, joissa en tullut valituksi valtuustoon.

Kun olin valmistautumassa kevään 2011 eduskuntavaaleihin KD:n listoilta, mikä piti olla varma juttu, niin viime hetkellä tulikin ilmoitus, että minua ei voidakaan asettaa eduskuntavaaliehdokkaaksi voimakkaiden mielipiteitteni takia.

Kun jouduin ulos KD:sta, liityin Itsenäisyyspuolueeseen. Vaalimenestys oli kuitenkin huono sekä puolueen että omalta kohdaltani. Tein silloin johtopäätöksen, että toiveistani huolimatta IPUlla ei ole selvästikään realistista tulevaisuutta, joten ei ole mitään mieltä jatkaa vaikuttamista marginaalisessa pikkupuolueessa. Joten erosin Itsenäisyyspuolueesta ja olen nyt sitoutumaton.

Otsikkoon palatakseni totean, että olen joutunut huomaamaan, että minulla ei ole Suomessa hengellistä eikä poliittista kotia. Olen orpo piru kaikkialla enkä kuulu mihinkään.

Ihmisellä on kuitenkin tarve kuulua johonkin yhteisöön. En tarkoita tällä kuulumista mihin tahansa yhteisöön, vaan sellaisiin yhteisöihin, joissa voisi kokea saman aatteen paloa ja sen hyväksi työskentelemistä.

Onko kukaan muu kokenut tällaista mihinkään kuulumattomuutta huolimatta yrityksistä kuulua johonkin porukkaan?

Minä koin jossain vaiheessa, lähinnä 1980-luvulla, sellaistakin voimakasta tunnetta, että minä en kuulu Suomeen. Silloin se tunne saattoi toki johtua siitä, että olin ollut opiskelemassa USAssa vuosina 1982-83 ja minulla oli kaipuuta sinne päin. Myöhemmin olen lukenut muitakin selityksiä oudolle tuntemukselleni. Yksi selitys on se, että voi olla (en tiedä onko näin), että osa suomalaisista on Israelin kadonneiden sukukuntien jälkeläisiä, joilla on sisäsyntyinen kaipuu takaisin kotimaahansa Israeliin, jonne he tulevat myös aikojen lopussa palaamaan.

No, minä olin Israelissa syksyllä 1981 10 päivän matkalla. Täytyy sanoa, että kaikkiin muihin ulkomaanmatkoihin verrattuna tuo Israelin matka oli aivan erityinen. Minä en ole koskaan kokenut maailmassa mitään muuta maata (ja niitä on aika paljon) niin antoisana ja mielenkiintoisena kuin Israelia. Koko Israel huokui jotenkin suurta rauhaa (shalom) ja erinomaisen monipuolista historiallista ja uskonnollista taustaa, johon oli hyvä perehtyä loistavien oppaiden johdolla. Tuli kyllä tunne, että tässä ollaan aivan erityisessä maassa.

Uskon että näin tulee käymään, että osa suomalaisista tulee vielä palaamaan kotiinsa Israeliin.

Sitä ennen ja juuri nyt pitäisi saada Paavo Väyrynen presidentiksi.

Sen jälkeen pitäisi saada Suomi eroon EU:sta ja eurosta.

Sitten pitäisi perustaa löyhä, mutta merkittävä Pohjolan Unioni.

Suomen pitää myös valmistautua siihen, että jossain vaiheessa Suomi saa takaisin menetetyt alueet, eli Karjalan, Petsamon, Salla-Kuusamon ja Suomenlahden neljä saarta sekä sen lisäksi vihdoinkin myös heimoalueet Aunuksen ja Vienan Karjalasta sekä Kuolan niemimaalta.

Näin minä uskon ja ajattelen – minä mihinkään kuulumaton orpo piru.

Toisaalta ja loppujen lopuksi voihan kyse olla siitä Raamatun totuudesta, että me Jumalaan uskovat ihmiset olemme tässä maailmassa muukalaisia ja kaipaamme sen tähden koko ajan todellista kotiamme, Jumalan taivasta.