Eli.. Miksi sitä tuntee olevansa niin yksinäinen. Itselläni on ihana mies, johon olen aivan yltiö rakastunut, samoin hän minuun (ainakin uskon niin kun ollaan useampi vuosi kimpassa kuljettu monien vaikeuksien yli), minulla on myös melko paljon kavereita joiden kanssa vietän aikaa, sekä sitten niitä sydänystäviä löytyy jopa kolmekin kappaletta, joita joillekin ei ole annettu yhtään. Minulla on myös vanhemmat ja sisarukset, joiden tiedän tukevan minua jos heille uskoudun ja avaudun.
Mutta kuitenkin tunnen olevani niin helvetin yksinäinen. Monesti yksin ollessani (tai vaikka kun mieheni nukkuu tms.tms.) minut valtaa epätoivo ja kamala yksinäisyyden tunne. En tiedä mistä se johtuu, mutta monesti tunne on yltynyt niin pahaksi että olen ajautun miettimään itsemurhaa. Kerran olen jopa yrittänyt sitä, mutta kukaan läheisistäni ei tätä tiedä, sillä olin tällöin yksin (elän kaukosuhteessa, parin sadan kilometrin päässä miehestäni sekä muusta perheestäni työni takia) ja katumapäälle tullessani pystyin vielä soittamaan apua.
Sisimmässäni tavallaan tiedän, että minun täytyisi hakea apua, koska selvästi on kysymys jonkinasteisesta psykologisesta häiriöstä, johon olisi apua saatavilla (esim. masennus) mutta jostain syystä minusta ei ole siihen. Vaikka itsellä on paha olla, tuntuu siltä, että "liioittelen" asiaa ja ettei minulla ole oikeutta viedä hoitoaikaa niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Toinen syy miksi en uskalla hakea apua, on se, että jos joku saa tietää näistä ongelmistani, joita ovat yksinäisyyden lisäksi melko paha syömishäiriö, jonka olen onnistunut jotenkuten pitämään salassa kaikilta muilta paitsi mieheltäni ja parhailta ystäviltäni. Haluan suojella läheisiäni, etenkin miestäni, vanhempiani ja sisaruksiani siltä häpeältä, jota he joutuisivat kokemaan jos tämä kaikki tulisi julki kotikylässämme.
Mutta tiedän, että yksinäisyys on yleistyvä kansantauti nykysuomessa, tahtoisin kysyä teiltä muilta, että onko samankaltaisia kokemuksia vai olenko aivan yksin?. ja jos jollakin on ollut tällaista ja on siitä päässyt yli, olisi ihana kuulla selviytymistarinoita.
Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea, olen pahoillani että jaarittelin, mutta minnepä muualle sitä yksinäinen ihminen sydäntään purkaa.
Mutta kuitenkin tunnen olevani niin helvetin yksinäinen. Monesti yksin ollessani (tai vaikka kun mieheni nukkuu tms.tms.) minut valtaa epätoivo ja kamala yksinäisyyden tunne. En tiedä mistä se johtuu, mutta monesti tunne on yltynyt niin pahaksi että olen ajautun miettimään itsemurhaa. Kerran olen jopa yrittänyt sitä, mutta kukaan läheisistäni ei tätä tiedä, sillä olin tällöin yksin (elän kaukosuhteessa, parin sadan kilometrin päässä miehestäni sekä muusta perheestäni työni takia) ja katumapäälle tullessani pystyin vielä soittamaan apua.
Sisimmässäni tavallaan tiedän, että minun täytyisi hakea apua, koska selvästi on kysymys jonkinasteisesta psykologisesta häiriöstä, johon olisi apua saatavilla (esim. masennus) mutta jostain syystä minusta ei ole siihen. Vaikka itsellä on paha olla, tuntuu siltä, että "liioittelen" asiaa ja ettei minulla ole oikeutta viedä hoitoaikaa niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Toinen syy miksi en uskalla hakea apua, on se, että jos joku saa tietää näistä ongelmistani, joita ovat yksinäisyyden lisäksi melko paha syömishäiriö, jonka olen onnistunut jotenkuten pitämään salassa kaikilta muilta paitsi mieheltäni ja parhailta ystäviltäni. Haluan suojella läheisiäni, etenkin miestäni, vanhempiani ja sisaruksiani siltä häpeältä, jota he joutuisivat kokemaan jos tämä kaikki tulisi julki kotikylässämme.
Mutta tiedän, että yksinäisyys on yleistyvä kansantauti nykysuomessa, tahtoisin kysyä teiltä muilta, että onko samankaltaisia kokemuksia vai olenko aivan yksin?. ja jos jollakin on ollut tällaista ja on siitä päässyt yli, olisi ihana kuulla selviytymistarinoita.
Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea, olen pahoillani että jaarittelin, mutta minnepä muualle sitä yksinäinen ihminen sydäntään purkaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yksinäisyyden tunne on heikon persoonallisuuden muodostama häiriö.
Jos henkilö on täysin sujut itsensä kanssa, eikä välitä vttuakaan mitä muut ihmiset ovat mieltä/tekevät, ei yksinäisyys ole yksinäisyyttä.
Jos ihminen siis on sujut itsensä kanssa, ei yksinäisyys ole yksinäisyyttä? eli ts. kaikilla muilla paitsi erakoilla on ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, ja ne jotka tuntevat itsensää yksinäiseksi ovat heikkoja persoonia? mielenkiintoinen näkökanta...
Mulla on ihan sama tilanne! Poikaystävä löytyy, mutta välimatkan takia ehdimme näkemään vain pari kertaa viikossa. Opiskelen nyt eri kaupungissa, noin 100 kilometrin päässä kotoa. Opiskelukaupungissa ja kotikaupungissani on yhteensä noin 20 ystävää, näiden lisäksi vielä perhe sekä erittäin läheinen isosisko. Silti, jos joudun olemaan opiskelupaikallani vaikka yhden illan yksin yksiössäni tulee ihan mielettömän yksinäinen olo ja ikävä. Poikaystävää varsinkin.
Jatkoa vielä edelliseen viestiini..illat ovat oikeasti niitä pahimpia! Silloin on pakko pitää FB auki koko ajan ja puhua puhelimessa.. Mutta nykyään olen oppinut, että voin välillä mennä ilman kaveriakin vaikka liikuntatunnille. Ennen en halunnut tehdä mitään yksin! :) Mutta nykyään aikataulut menevät välillä ristiin koska kaikilla on töitä, koulua, seurustelua ja kavereita..välillä on vaikeeta löytää yhteistä aikaa. Tsemppiä aloittajalle!
Se on sitä.. sydäntä olisi helppo purkaa netin välityksellä samoja asioita läpikäyvälle ihmiselle, mutta kun ei löydy täältäkään sellaista portaalia, jota joku oikeasti aktiivisesti käyttäisi.Tämä aihe on niin ajankohtainen itselle, että olisi ollut hienoa löytää samoja ajatuksia jakavia ihmisiä.
Mutta kuten mummani aina sanoi : Kukaan muu ei tule sinua auttamaan kuin sinä itse. Jokainen tuntemasi ihminen kääntää selkänsä, kun heidän omat voimavaransa ylittävä tilanne tulee vastaan. Sinun on oltava vahva!
ainoa vaan ettei hän koskaan kertonut, että mitä sitten kun omatkaan voimavarat eivät enää riitä....