Tulkaa paranemista yrittävät jakamaan kokemuksia, kertomaan vaikeuksistanne ja tunteistanne, joita paranemisprosessissanne kohtaatte. Tai jos olette jo terveitä, millaisia kohtasitte. Kertokaa myös elämäntilanteestanne, miten päädyitte jne.
Itse vuoden ajan olen jo leikkinyt ja nyt sitten saanut laihuushäiriön diagnoosin. Alkoholismia perheessä, isoja muutoksia, etc. Ei varmaan paljon muuta tarvita syömishäiriöön.
Paino ei ole hälyttävä ja olenkin avohoidossa. Hurmoksen jälkeen alkoi päivittäinen kamppailu ruokaa, omaa kroppaa ja kaikkea vastaan.
Alussa olin helpottunut avusta. Mitä pidemmälle kuitenkin mennään, tekee mieli juosta karkuun ja luovuttaa. Itkettää, pelottaa. Sitä ei tiedä, haluaako tämän antamasta turvasta ja kontrollista edes eroon...Toisina päivinä se on taas yksi helvetti. Tietää, että on olemassa muutakin elämää ja sen voi halutessaan nähdä. Kukaan ei minua vielä hoitoon pakottaisi, että jos en halua apua niin se on sitten siinä kunnes joudun sairaalaan, mutta on olemassa ihmisiä, jotka vielä välittävät ja ovat valmiita vaikka saattamaan kädestä pitäen paikan päälle. Siitä pitäisi kai olla kiitollinen.
Mieleni sairastuu entistä enemmän ja kierrän kehää. Mielessä ei pyöri juuri muuta kuin syömisajatukset ja ahdistus siitä, että en jaksa harrastaa liikuntaa enää juurikaan. Voimat alkavat olla lopussa ja tekisi mieli huutaa ja raivota avunantajille. Painonnousua suositellaan fyysisen/henkisen tilan kohenemiseksi, ehkä se on välttämätöntä. Itseäni ajatus suunnattomasti ahdistaa, koska en ole varsinaisessa alipainossa edes. Ehkä viitisen kiloa ei vaikuttaisi, näkyisi läskinä...
Palelu loppuisi, kuukautiset tulisivat takaisin, ajatukset selkiytyisivät,olisi voimia. Silti se tuntuu joskus niin kaukaiselta. Minulla on kai päällä kapinavaihe. Tekisi mieli riehua, uhmata ja väittää että olen täydellisen ok, kunhan ette pakota lihomaan. Bmi yli 17 tuntuu hirveältä. Olen nyt 156/vaihtelevasti 42,5-44. Tuskin tuo painonnousu juuri näkyisi, mutta ajatus ei ole mukava. Ainakin muut ihmiset sanovat, että olen niin laiha, että ei sillä olisi vaikutusta kokooni, että entiset vaatteet menisivät ja hoikkuutta edelleen korostettaisiin esimerkiksi sukulaisilla. Joku 16 kiloa olen pudottanut. Diagnoosi ahdistaa ja hoitokerran jälkeen tekee mieli syödä suklaapatukka, jotta edes jokin tuntuisi normaalilta. Olen itkenyt joka kerran jälkeen.
Hallitsematon painonnousu pelottaa, että entiset vaatteet eivät mahtuisi, että jouluna olisinkin 10 kiloa painavampi...Etenkin kun siihen ei ole tarvetta. Saan ahdistuskohtauksia jo pienistä nestetasapainon vaihteluista vaa´lla joten haaste on suuri...Isot kalorimäärät pelottavat, vatsakaan ei sulata niin paljon. Enkä halua alkaa mättää. Haluan pysyä TERVEJÄRKISENÄ laihana, mutta pysynkö? :/
Auttakaa, jos osaatte sanoa jotakin...
En tiedä. Joskus tuntuu, että tämä voittaa minut vielä. Enkä tiedä, haluanko taistella.
Itse vuoden ajan olen jo leikkinyt ja nyt sitten saanut laihuushäiriön diagnoosin. Alkoholismia perheessä, isoja muutoksia, etc. Ei varmaan paljon muuta tarvita syömishäiriöön.
Paino ei ole hälyttävä ja olenkin avohoidossa. Hurmoksen jälkeen alkoi päivittäinen kamppailu ruokaa, omaa kroppaa ja kaikkea vastaan.
Alussa olin helpottunut avusta. Mitä pidemmälle kuitenkin mennään, tekee mieli juosta karkuun ja luovuttaa. Itkettää, pelottaa. Sitä ei tiedä, haluaako tämän antamasta turvasta ja kontrollista edes eroon...Toisina päivinä se on taas yksi helvetti. Tietää, että on olemassa muutakin elämää ja sen voi halutessaan nähdä. Kukaan ei minua vielä hoitoon pakottaisi, että jos en halua apua niin se on sitten siinä kunnes joudun sairaalaan, mutta on olemassa ihmisiä, jotka vielä välittävät ja ovat valmiita vaikka saattamaan kädestä pitäen paikan päälle. Siitä pitäisi kai olla kiitollinen.
Mieleni sairastuu entistä enemmän ja kierrän kehää. Mielessä ei pyöri juuri muuta kuin syömisajatukset ja ahdistus siitä, että en jaksa harrastaa liikuntaa enää juurikaan. Voimat alkavat olla lopussa ja tekisi mieli huutaa ja raivota avunantajille. Painonnousua suositellaan fyysisen/henkisen tilan kohenemiseksi, ehkä se on välttämätöntä. Itseäni ajatus suunnattomasti ahdistaa, koska en ole varsinaisessa alipainossa edes. Ehkä viitisen kiloa ei vaikuttaisi, näkyisi läskinä...
Palelu loppuisi, kuukautiset tulisivat takaisin, ajatukset selkiytyisivät,olisi voimia. Silti se tuntuu joskus niin kaukaiselta. Minulla on kai päällä kapinavaihe. Tekisi mieli riehua, uhmata ja väittää että olen täydellisen ok, kunhan ette pakota lihomaan. Bmi yli 17 tuntuu hirveältä. Olen nyt 156/vaihtelevasti 42,5-44. Tuskin tuo painonnousu juuri näkyisi, mutta ajatus ei ole mukava. Ainakin muut ihmiset sanovat, että olen niin laiha, että ei sillä olisi vaikutusta kokooni, että entiset vaatteet menisivät ja hoikkuutta edelleen korostettaisiin esimerkiksi sukulaisilla. Joku 16 kiloa olen pudottanut. Diagnoosi ahdistaa ja hoitokerran jälkeen tekee mieli syödä suklaapatukka, jotta edes jokin tuntuisi normaalilta. Olen itkenyt joka kerran jälkeen.
Hallitsematon painonnousu pelottaa, että entiset vaatteet eivät mahtuisi, että jouluna olisinkin 10 kiloa painavampi...Etenkin kun siihen ei ole tarvetta. Saan ahdistuskohtauksia jo pienistä nestetasapainon vaihteluista vaa´lla joten haaste on suuri...Isot kalorimäärät pelottavat, vatsakaan ei sulata niin paljon. Enkä halua alkaa mättää. Haluan pysyä TERVEJÄRKISENÄ laihana, mutta pysynkö? :/
Auttakaa, jos osaatte sanoa jotakin...
En tiedä. Joskus tuntuu, että tämä voittaa minut vielä. Enkä tiedä, haluanko taistella.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ja on olemassa paljon minua laihempia tyttöjä, eikä kukaan kyttää heitä ja pakota lihomaan. Okei, on hämärtynyt ruumiinkuva ja todellisuudentaju ja vaikka mitä, mutta joku saa olla luonnostaan sellainen...Eikä kukaan puutu. Epäreilua.
Hei! Ymmärrän hyvin tuon hämärän, jonka rajamailla oon itekin kerran jos toisenkin käynyt - nyt muutaman vuoden ollut "terveen kirjoissa", mut ei noi painoasiat, laihuusihanne ym. koskaan katoa... välillä oon tosi onnellinen, kuten viime keväänä ja kesällä, kun hoikistuin ihan itsestään, mut nyt taas, kun todella haluisin, ja "kesäkilot" ovat tulleet takaisin, siis kesän jälkeen, niin ihan hirvittää, kun kävin vaa´alla - ja eilen sit pitkästä aikaa laskin bmi:nkin...
sun tilantees kiinnostaa ja koskettaa erityisesti senkin takia, et oon samanpitunen ku sä (156-8), anorektisella kaudellani painoin vaihtelevasti 39-43. viime vuosien sisällä oon painanut jotain 55-60, yleensä n. 56-58 eli oon normaalipainoinen... se vaan on just kauheeta, et on paljon hoikempiakin, jotka ilmeisesti pysyvät kuosissaan normaalilla ja tasapainoisella elolla... tai sitten kaikki ovat bulimikkoja tai anorektikkoja eivätkä syö mtn...! mä nimittäin myös liikun tosi paljon enkä syö mtn hampurilaisia (oon myös kasvissyöjä ja hieman hippi terveysintoilija)... haluisin hoikistua kesämittoihini (55-56), tavoitteeni on 53-55, ja 50 ois ihanne (bmi edelleen jopa 20!!); sua siis hyvin ymmärtäen olisin niin onnellinen, jos pääsisin 50 kiloon ja bmi 20:een pysymällä samalla tervejärkisenä..!! joillain ihmisillä ilmeisesti kilot vaikuttavat pään sisälle... aikoinaan kävin psykiatrit, ravintoterapeutit, verikokeet ja psykologit, ja diagnoosini oli "anorektinen kausi ja laihuushäiriö" - ja "mulle luonnolliseksi tavoitepainoksi lääkäri arvioi 53-55, mikä silloin tuntui ihan jäätävältä - mut nyt mun omasta mielestäni terve tavoitteeni ois just 50-55; sullekin siis suosittelen tuota viittäkymppiä... nimittäin tälläkin hetkellä mulle menee siis 34-36 vaatteet, joten olen pieni ja hoikka ihminen painosta ja bmi:stä huolimatta - se on vaan se pään sisus, joka kauhistuu vaa´an lukemista ja bmi:stä; sen sijaan mittanauha luvut ja vyötärö on liikunnan avulla aina ollut mun parhaita puolia...
tsemppiä sulle ja koita jaksaa!! ja kirjottele! oisko hienoa, että samanpitusina tähtäisimme vaikka molemmat vähitellen tuohon viiteen kymppiin..!!?? uskon, et on yhtä vaikeeta molemmille, joten eiks tällänen tuki ja vastavuoroinen kannustus ois aika hienoa..?? :)) nosta päätäsi sieltä hämärästä aina vähän kerrallaan - kyllä se valo sieltä vielä pilkahtaa!!
Kiitos tooosi paljon vastauksesta
ÖÖöö...
Minulla o n ollut anoreksia n 2 vuotta. Nyt avohoidossa ja osastolla olen ollut noin 3 kk.
Ole samassa tilanteessa kuin sinä tosin, monta, monta vuotta nuorempi DD)
Olen ujo, enkä puhu kellekkään. Yritän lintsata aterioista sitten saan kylläkin ahmimiskohtauksen... Asiaa pahentaa se että olen perso herkuille erityisesti suklaalle...
Mulla se meni niin, että kun aloin käymään psykologilla, ajattelin että nyt helpottaa ja pääsen taas normaaliin eläämääni. Vaan eipä mennyt ihan niin.
En halunnut vieläkään päästää syömishäiriöstäni, joten niinpä jatkoin laihdutusta ja lopulta jouduin sairaalaan.
Siellä sitten paino nousi ja ahdistus pukkas päälle. Diagnoosini oli "syömishäiriö anorektisin piirtein", eli ilmeisesti epätyypillinen laihuushäiriö. Painoni oli alimmillaan 29,0kg ja pituus oli 156,6cm.
Kun pääsin sairaalasta, olin täysin parantumishaluinen. Syömisen kanssa ei ollut mitään ongelmia, jos ei pieniä riitoja/ahdistuksia lasketa,
Mutta nyt, en tiedä mitä tapahtui - oon taas alkanut kaivata syömishäiriöisen elämää. Paino on tällä hetkellä n. 32,5kg. Se tuntuu vähältä, mutta kun katson peiliin, niin ruumis näyttää paksulta. Oon jopa suunnitellut, että lihotan itseni nyt siihen painoon, ettei mua enää vahdita ja kytätä, ja aloitan taas laihduttamisen yhä rajummassa mittakaavassa. :/
Tarkennan tota kohtaa "oletko edelleen niin hoikka, että ihmiset huomaavat sen". Tarkoitin siis, että ovatko ihmiset huomanneet painonnousun? Olen saanut hoikistumisestani niin paljon positiivista palautetta, että ahdistaa ajatus jos joku alkaisi kommentoida päinvastoin...
Monti00, ymmärrän tuskasi...Suklaalle olen mäkin perso ja jo rivi sisältää yli sata kaloria...Kamalaa :/ Sitä ei voi syödä oikein kuin skippaamalla muita aterioita tai tulee liikaa kaloreita.
Tsemppiä sulle elämään! Yritetään parantua...
Everglot, siihen jää niin helposti koukkuun, tiedän mistä puhut...Se on yhtä tuskaa, mutta samalla niin koukuttava.
Hae apua...Kannustan suakin siihen. Toi voi viedä muuten koko elämän, et selvästi ehtinyt parantua kunnolla.