Olemme avopuolisoni (nainen) kanssa olleet yhdessä jo kohta 8 vuotta. Hänellä on todettu masennus ja ilmeisesti kaksipuolisena mielialahäiriönä. Tarkkaan en asiaa tiedä,koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta keskustella häntä hoitavan lääkärin kanssa.
Terapiassa kävimme yhdessä pari kertaa ja hän on itse jatkanut terapiassa käymistä yksin, mikä on hyvä asia. Terapiaan meno oli minulle miehenä iso kynnys. Terapia tuntui auttavan sekä häntä, että minuakin. Olisin toki itsekin halunnut nyt jatkossa osallistua terapiaan, kuten suunnitelma alussa olikin. Harmi, että tämä terapiassa käynti ei yhdessä jatkunut.
Tiedän, että mielialahäiriöt vaihtelevat tapauskohtaisesti ja on hyviä aikoja sekä huonoja aikoja. Olen lukenut, että masennuksessa on tärkeintä saada kadonnut oma omanarvon tunne takaisin, että uskoo ja ymmärtää sairaudesta huolimatta olevansa arvokas ja tärkeä ihminen. Itse olen yrittänyt tukea häntä tässä asiassa parhaani mukaan vaikka vastaanotto ei ole aina ollutkaan rohkaisevaa. Kaikkein pelottavinta hänen tapauksessaan ovat olleet mahdolliset itsetuhoiset ajatukset vaikka niitä ei suoraan olekaan minulle kerrottu, niin arvelen niitäkin ajoittain olleen.
Nyt avopuolisoni on saanut päähänsä, että meidän tulee erota. Pelkään, että ero ei ainakaan tässä tilanteessa paranna hänen tilaansa pitkällä aikavälillä vaan tilanne voi mennä jopa huonompaan suuntaan. Toinen pelko on, että hän saattaa tehdä itselleen jotain. Pitkät poissaolot työelämästä saattavat myös johtaa siihen, että hän joutuu jäämään kokonaan pois työelämästä ja työkyvyttömyyseläkkeelle, mikä taasen voi pahentaa hänen tilannettaan entisestään.
Itse olen valmis tukemaan hänen kuntoutustaan sekä taloudellisesti, että muullakin tavalla ja tuntuu jotenkin kohtuuttomalta "jättää" nyt hänet oman onnensa nojaan tämän sairauden perusteella. Minun mielestä ihmisten tulisi tukea toisiaan sekä myötä- , että vastoinkäymisissä. Tämän kaiken johdosta itselläni on ollut tosi paha olo, työnteko ei oikein nyt onnistu enkä ole asiaa saanut mitenkään selitettyä edes omalle pojalleni kotona. Itselläni ei ole ketään kenen kanssa asiasta oikein puhua luottamuksellisesti, mikä vain pahentaa asiaa. Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Miten tästä eteenpäin?
Terapiassa kävimme yhdessä pari kertaa ja hän on itse jatkanut terapiassa käymistä yksin, mikä on hyvä asia. Terapiaan meno oli minulle miehenä iso kynnys. Terapia tuntui auttavan sekä häntä, että minuakin. Olisin toki itsekin halunnut nyt jatkossa osallistua terapiaan, kuten suunnitelma alussa olikin. Harmi, että tämä terapiassa käynti ei yhdessä jatkunut.
Tiedän, että mielialahäiriöt vaihtelevat tapauskohtaisesti ja on hyviä aikoja sekä huonoja aikoja. Olen lukenut, että masennuksessa on tärkeintä saada kadonnut oma omanarvon tunne takaisin, että uskoo ja ymmärtää sairaudesta huolimatta olevansa arvokas ja tärkeä ihminen. Itse olen yrittänyt tukea häntä tässä asiassa parhaani mukaan vaikka vastaanotto ei ole aina ollutkaan rohkaisevaa. Kaikkein pelottavinta hänen tapauksessaan ovat olleet mahdolliset itsetuhoiset ajatukset vaikka niitä ei suoraan olekaan minulle kerrottu, niin arvelen niitäkin ajoittain olleen.
Nyt avopuolisoni on saanut päähänsä, että meidän tulee erota. Pelkään, että ero ei ainakaan tässä tilanteessa paranna hänen tilaansa pitkällä aikavälillä vaan tilanne voi mennä jopa huonompaan suuntaan. Toinen pelko on, että hän saattaa tehdä itselleen jotain. Pitkät poissaolot työelämästä saattavat myös johtaa siihen, että hän joutuu jäämään kokonaan pois työelämästä ja työkyvyttömyyseläkkeelle, mikä taasen voi pahentaa hänen tilannettaan entisestään.
Itse olen valmis tukemaan hänen kuntoutustaan sekä taloudellisesti, että muullakin tavalla ja tuntuu jotenkin kohtuuttomalta "jättää" nyt hänet oman onnensa nojaan tämän sairauden perusteella. Minun mielestä ihmisten tulisi tukea toisiaan sekä myötä- , että vastoinkäymisissä. Tämän kaiken johdosta itselläni on ollut tosi paha olo, työnteko ei oikein nyt onnistu enkä ole asiaa saanut mitenkään selitettyä edes omalle pojalleni kotona. Itselläni ei ole ketään kenen kanssa asiasta oikein puhua luottamuksellisesti, mikä vain pahentaa asiaa. Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Miten tästä eteenpäin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Teillä on todella rankka vaihe suhteessanne juuri nyt.
Käsittääkseni on aika yleistä, että masentunut henkilö haluaisi lopettaa parsuhteen. Tämä liittyy ehkä siihen, että henkilö ei koe olevansa minkään hyvän arvoinen eikä koe ansaitsevansa mitään hyvää itselleen. Todellisuudessa hän tuskin haluaa suhdetta lopettaa, hän vain ei koe ansaitsevansa onnea.
Kirjoituksestasi tulkitsen, että sinua pelottaa tulevaisuus. Tuot esiin pelottavia skenaarioita työkyvyttömyyseläkkeestä ja puolison voinnin heikentymisestä. Kannat syvästi huolta tulevasta. Muistathan, että usein masennusta voidaan hoitaa lääkityksellä ja terapialla? Saattaa olla, että tulevaisuutenne on helpompaa ja tasapainoisempaa hetken kuluttua hoidon ansiosta.
Tarvitset mielestäni keskusteluapua. Ota yhteyttä omalääkäriin ja Suomen mielenterveysyhdistykseen ja kysele vertaistukiryhmiä / keskusteluapua.
Voimia teille.
Jos haluat jatkaa hänen tukemistaan, muista myös oma tukesi ja jaksamisesi. Voihan olla että masennuksen helpotettua hän haluaa jatkaa suhteessa. Sinulta vaaditaan päämäärätietoisuutta, henkistä vahvuutta ja kykyä erottaa sairaan puheet ja ihminen toisistaan.
Joskus masennuksessa sitä toivoo että vaikka päähän tuleekin typeriä ajatuksia parisuhteen särkemisestä (koska ei ole suhdetta ansainnut), toivoo että toinen pysyy vakaana ja päämäärätietoisena "me emme eroa, nyt lopeta tuollaiset puheet, hoidamme sinut ensin kuntoon ja jatkamme onnellista elämäämme"-asenteella. Eikä järkähdä vaikka masentunut temppuilisi alakuloisilla puheillaan.
Muista huolehtia itsestäsi ja hyvinvoinnistasi. Hae tukea suhteen ulkopuolelta. Pysy vahvana ja onnea.
Kiitos teille. Kaipa tämä tästä johonkin suuntaan asettuu. Hankalinta tässä vaan on ollut poitsulle yrittää selittää asiaa, kun ei oikein löydä sanoja. Hän tietysti luulee, että tämä kaikki on jotenkin hänen itsensä syytä ja juuri nyt, kun koulukin on alkanut pitkästä aikaa sujumaan häneltä eikä muitakaan hankaluuksia ole ollut:(
Lapselle/lapsille tulee kertoa tosiasiallinen tilanne, että he eivät syyllistäisi itseään. Jos ero nyt kuitenkin kaikesta huolimatta tulee, olisi hyvä pitää ns "ovi avoinna" masennuksesta kärsivälle. Elämäntilanteet, tunteet ml saattavat muuttua radikaalistikin, kunhan vain oikea terapiamuoto ja oikea lääkitys sairaalle ihmiselle löytyy. Ainakaan ei saa menettää toivoaan. Puhun nyt ihan omasta kokemuksestani:(
Jos todella haluat elää hänen kanssaan, tee hänen kanssaan sellainen sopimus että erotaan mutta sillä ehdolla että tämä asia punnitaan uudelleen sitten kun masennus on diagnosoitu ohi.
Tue häntä hänen, mutta myös lapsenne vuoksi.
Kertokaa lapselle asiasta suoraan ja antakaa mahdollisuus kysyä mitä vain.
Polku tulee olemaan mutkikas ja vaikea niin kauan kunnes puolisosi tunnustaa sairautensa ja sitten alkaa tekemään sen eteen jotain, opiskelee sitä.
Elämä ei todellakaan lopu siihen että toinen semmoiseen sairastuu, päinvastoin se tauti yleensä tuo elämään uutta näkökulmaa.
Onnittelen sinua siitä että elämässäsi on erittäin tunteellinen ihminen, sellaisia on vaikea löytää! Bipous on jonkun mielestä kirous, mutta tautia silmiin tuijottava näkee siinä myös hyvääkin. Se tuo ihmiseen loppujen lopuksi vahvuutta, ihan kuin syövästä toipuminenkin.
No ohhoh, että bibous tuo muka jotain hyvää elämään. En todellakaan allekirjoita tuota väitettä. Oletkohan edes elänyt bibon kanssa? Meidän elämästämme ainakin tuli helvettiä. Kaikki särkyi hänen käytöksensä takia. Ei ympärilläolijat yksinkertaisesti kestäneet häntä. Ei ihan kaikkea voi eikä edes pidä sietää, eikä sitä edes jaksa. Itse olen niin rikki tapahtumista ja vuoden sitä kestin, mulla on niin paljon velvollisuuksia etten pysty aikuista lasta hoivaamaan ja ymmärtämään loputtomiin, koska teot ovat niin syvästi loukkaavia.
Vai vahvuutta tuo..